Elämä jatkuu
Missä sinä olet? Et kai oikeasti aio jättää minua?
Sini seisoi olohuoneen ikkunan ääressä ja katseli hiljaisena sateista Helsingin iltaa. Ränsistynyt sade rummutti ruutuun, vesipisarat valuivat laiskasti alas muodostaen hassuja kuvioita. Kädessään hän piteli teemukia, tee oli jäähtynyt jo kauan sitten, mutta Sini ei sitä edes huomannut. Aika lipui eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, kuin joku olisi venyttänyt jokaista sekuntia tahallaan, tehden minuuteista ikuisuuksia.
Mielessä kaikuivat yhä uudestaan aamulla Joonaksen puhelimessa lausutut sanat: Meidän täytyy jutella. Niin kylmältä ja painavalta ne iskivät, että Sinin sisus tuntui puristuvan kasaan oudosta aavistuksesta. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että ehkä keskustelu koskisi vain töitä tai jotain arkista, mutta syvällä sisimmässä Sini tiesi, että jotain oli muuttumassa ja nopeasti.
Kun Joonas vihdoin astui sisään, Sini tajusi välittömästi, että jokin oli pahasti pielessä. Mies ei pystynyt katsomaan häntä silmiin, vaan riisui takkinsa ja heitti sen hajamielisesti eteisen penkille. Hän istui pöydän ääreen, syvään kumartuneena hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
Alussa kaikki oli ollut niin toisin Neljä vuotta sitten Joonas syöksyi aina töistä tullessaan suoraan Sinin luo, halasi pitkään ja painoi suudelman hänen hiuksilleen ja hymyili kysyessään, miten päivä oli sujunut. He viihtyivät tuntikausia keittiössä, keskustellen maailman laidasta laitaan. He haaveilivat Suomesta, yhteisestä tulevaisuudesta, pohtivat mihin kaupunkiin kannattaisi matkustaa kesälomalla, millaiset verhojen sopisivat olohuoneeseen. Joonas tykkäsi keittää sinulle kahvia aamuisin, ja Sini vastavuoroisesti leipoi mustikkapiirakkaa Joonaksen suurinta herkkua. Heillä oli jo nimikin valmiina koiralle, jonka vielä joskus hankkisivat pehmeäturkkinen labradori nimeltä Taavi. Kaikki tuntui niin helpolta ja oikealta.
Nyt Joonas istui siinä kuin vieras, hartiat kyyryssä. Sinin sisällä kasvoi levottomuus, jota ei enää jaksanut pitää koossa.
No? hän kähähti lopulta ja laski teemukin pöytään vähän liian kovaa. Älä nyt vain ole hiljaa, pelkästään sun olemus saa jo ahdistumaan.
Joonas huokaisi syvälle ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta, ihan kuin siellä olisi jotain mielenkiintoista meneillään. Viimein hän sai sanottua hiljaa:
En enää rakasta sinua.
Mitä? Sini kuiskasi ja tavoitteli Joonaksen katsetta, mutta mies tuijotti vain valokuvakehystä kirjahyllyssä. Se oli otos viimevuotiselta Turun reissulta rannalla aurinkoiset kelit, tuuli tukassa, ja hymyä ei puuttunut kummaltakaan. Silloin kaikki tuntui mahdolliselta. Mutta miksi?
Anteeksi. Mietin tätä pitkään. Yritin ymmärtää miksi musta tuntuu tältä, Joonas pyyhkäisi kasvojaan, väsyneenä ja lannistuneena. Mutta niin se vain on. Tunteet ovat kadonneet. Ei tunnu enää hyvältä nähdä sua joka päivä, kuulla sun ääntä, eikä jutella Jotenkin sun läheisyys ei enää merkitsekaan mulle mitään.
Sinin sisällä jokin napsahti. Hän istui varovasti alas, puristi kämmenet tiukasti yhteen.
Ei, näin ei voi käydä. Näin ei vain voi
Koska sä tajusit tämän? hän kysyi, ja oma ääni kuulosti vieraalta, melkein kuin jonkun muun suusta tulleelta.
Ei heti. Vähitellen, Joonas kohtasi viimein Sinin katseen. Silmissä oli väsymystä, mutta ei varjoakaan epäilystä. Nyt olen varma, ettei meidän yhteisellä tulevaisuudella ole paikkaa.
Sini puristi kalpein rystyin pöydän reunaa. Muistot pyörivät pään sisällä kuin elokuva: ne lukuisat mukavat illat kynttilänvalossa, Joonas istumassa sohvalla kirja kourassa ja lukemassa ääneen samalla kun Sini yritti virkkailla villahuivia, jota ei koskaan tullut valmiiksi. Sunnuntaiset elokuvaretket, kun ostettiin jättipussi popcornia ja kinasteltiin mitä katsottaisiin. Ja Joonaksen lämmin käsi, joka otti omasta kiinni kadulla. Nuo muistot tuntuivat hetken aikaa niin todellisilta, mutta nyt ne olivat mustavalkoisia, haaleita varjoja menneestä.
Mikset sanonut aikaisemmin? Sini kysyi hiljaa, katse pöytäliinassa. Sormet nyppivät sitä hermostuneina, kuin yksinkertainen kangas voisi antaa vastauksen.
En halunnut satuttaa sua, Joonas mutisi ja käänsi katseensa alas. Mutta en jaksa enää teeskennellä.
Onko sulla joku toinen? Sini sanoi lopulta, itsekin yllättyen että uskalsi kysyä.
Ei ole! Joonaksen katse rävähti hetkessä, suorastaan säikähtäen. Ei mitään sellaista. Tunteet vain hävisivät.
Sini nyökkäsi. Se tarkoitti, että vika on hänessä… Hän nousi hitaasti ja meni ikkunan luo. Sillä, mitä näkymästä näkyi, ei ollut väliä tärkeintä oli, ettei Joonas näkisi hänen heikkouttaan. Ylpeydestä oli pidettävä kiinni edes hivenen.
Kiitos että olit rehellinen, Sini sanoi hartainta voimaa äänessään tavoittelematta. Sattuu, mutta mieluummin näin.
En halunnut tätä, Joonas totesi riittämättömän hiljaa.
Ei se mitään, mene nyt, Sini väänsi kasvoille hymyn, joka oli enemmän kuin operaatio hymyillä kuin aito tunne.
Kun ovi sulkeutui sulavasti Joonaksen takana, asunto jäi outoon hiljaisuuteen. Johtuiko se siitä, että jokin niin pysyvä mureni vai siitä, että tyhjyys jäi hänen jälkeensä? Sini haki kaapista Joonaksen tavaroille laukun ja pakkasi niihin kauluspaidat, joita hän oli niin monet illat silittänyt, kirjat joita oli yhdessä valittu Stockan Akateemisessa, valokuvat joissa nauravina halasivat, silloin vielä vilpittömästi Nyt se oli muisto, joka ei tuntunut enää kuuluvan tähän kotiin.
Hetkeä myöhemmin, teekupin ja torkkupeiton kanssa sohvalla, Sini alkoi ensin nauraa niin hiljaa, että tuskin itse kuuli sitten yhä kovempaa, kunnes musiikki naurun ja kyynelten välillä vuorotteli kummallisesti. Sattui niin, että teki melkein pahaa.
Aamulla Sini ilmoitti töihin ottavansa vapaapäivän. Hänen oli saatava olla yksin ja hengittää rauhassa. Hän käveli Töölönlahden puiston halki paikkaan, jossa aina oli tullut parempi olo, jossa kaupunki taukosi ja luonto loi ympärille erikoisen rauhan.
Sade oli lakannut. Aurinko kurkisti varovasti pilvien takaa ja sai lätäköt loistamaan kuin pienet peilit, joista heijastui taivas. Sini käveli hitaasti, hengittäen syvään raikasta ilmaa se tuoksui multaiselta maalta, kostealta lehdeltä ja kukilta, jotka sade oli juuri herättänyt. Sisällä tuntui helpommalta. Oli yllättävää mutta hän tunsi myös vapautta. Raskas möykky, jota hän oli kantanut jo päivätolkulla, oli hitaasti sulamassa pois.
Sini pysähtyi penkin viereen, kaivoi puhelimen taskusta ja halusi kuvata sateenjälkeisen sateenkaaren puiden yllä. Sen kirkkaus erottui harmaata taivasta vasten upeasti. Hän tähdätti kameralla, mutta juuri silloin häntä lähestyi tuttu hahmo.
Sini? nainen pysähtyi, äänessään tunnistettava tuttu matala sointi. Minä olen Ritva.
Se oli Joonaksen äiti. Sini hätkähti, sillä muisti liian hyvin, miten monta kertaa oli yrittänyt ottaa yhteyttä: onnitella nimipäivänä, lähettää jouluntoivotukset ja muuta. Vastaukseksi tuli aina lyhyt ja asiallinen kiitos ei koskaan kutsua kahville tai muita lämpimiä sanoja. Kaikki jätti vähän kylmäksi, aivan kuin hänet oltaisiin haluttu pitää etäällä.
Hei, Sini sanoi hillitysti, hikisormet puristuivat puhelimen ympärille. Hän koki kaiken värähtelevän sisällään.
Voidaanko jutella? Ritva kysyi ja istui penkille. Tiedän, että sinä ja Joonas erositte, Joonas kertoi eilen. Äänessä ei ollut suurta dramatiikkaa, mutta pientä jännitettä kuitenkin.
Sini nyökkäsi tomerasti hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Miksi ihmeessä Ritva halusi puhua tarkalleen nyt, mitä hänellä oli mielessä? Haluaako hän todistaa olleensa oikeassa jo lähtökohtaisesti?
Mietin pitkään, sanoisinko tämän. Ritva hengähti. Haluan silti, että tiedät: en koskaan ollut sinua vastaan, hän jatkoi ja kääntyi suoraan Siniä kohden. Se Joonaksen tarina oli hänen omansa, minä en vastustanut. Hän vain pelkäsi, etten pitäisi, ja halusi turvaa kunnes muuttaa ulkomaille… Hän käytti sinua tavallaan suojanaan, ettei minun sanaani tarvitsisi kuunnella.
Muuttaa pois? Sini kurtisti otsaansa, kummallinen hämmentävä tunne ryömi mieleen. Minne?
Hän suunnitteli työtarjousta Ruotsiin, firman siirtymistä Tukholmaan. Mutta tarvitsi aikaa, että kaikki viralliset asiat asettuvat. Sinä olit hänelle enemmänkin siirtymävaihe. Ritvan ääni oli lempeä, mutta katseessa asui pettymys.
Sinin maailma kääntyi ylösalaisin. Kokonaiset neljä vuotta hän oli elänyt sellaisen ihmisen rinnalla, joka oli samaan aikaan kasannut omia suunnitelmiaan selän takana. Nyt kaikki selittäisi ne salaiset puhelinkeskustelut, satunnaiset työmatkat, poikkeavan vaitonaisuuden viime aikoina. Oli luullut kaiken olleen hänen syytään, mutta nyt kivun lisäksi tunsi tulleensa huijatuksi.
Miksi kerrot tämän nyt? Sini kysyi hiljaa. Katse pysyi tiukasti sormissa, jotka lepäsivät hervottomina polvien päällä.
Koska ansaitset totuuden, Ritva kosketti Sinin kättä lempeästi, ja kosketus antoi yllättävää lohtua. Ja olen pahoillani, että en kertonut aiemmin. Oikeasti toivoin, että Joonas ihan oikeasti rakastuisi sinuun kunnolla ja jättäisi lähtemättään. Näin ei nyt käynyt.
Sini hengitti syvään, tuntien ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vapautta rinnan alueella. Hänen ei enää tarvinnut kysellä itseltään miksi näin kävi, eikä perustella Joonaksen tekoja. Kaikki oli yhtäkkiä kirkasta.
Kiitos. Sanat tulivat vavisten, mutta aidosti. Kiitos että kerroit, nyt on helpompi hyväksyä tämä kaikki.
Mitä aiot nyt tehdä? Ritva kysyi hetken päästä hymyillen varovasti.
Sini nosti leuan ja katsoi puiden välistä pilkottavaan auringonvaloon. Jossain siellä jatkui arki ihmiset kulkivat, nauroivat, elämä pulppusi. Ja Sini tajusi: hänen elämänsäkin jatkuu. Nyt hän saisi päättää siitä itse.
Elää, hän vastasi naurahtaen, tällä kertaa rehellisesti ja kevyesti. Aion vain elää.
He jäivät vielä juttelemaan. Jännitys, joka alussa jumitti Siniä, suli nopeasti pois. Juttelu oli yllättävän helppoa kävi ilmi, että Ritva luki samoja kirjoja, ja molemmat rakastivat kanelilla maustettua kahvia Sini lotrasi kanelin kanssa aina, Ritva annosteli säästeliäämmin. Juttu kulki, ja jo kohta he nauroivat jopa samoille vitseille, ja Sini huomasi siinä jotain lohdullista.
Kun oli aika sanoa heipat, Sini huomasi palaavansa kotiin lämpimänä. Ritva puristi hänen kättään ja sanoi jotain rohkaisevaa ja Sini hymyili, tuntien kuinka jotain kiristävää löystyi hänen sisällään.
Kotikadulla hän tajusi näkevänsä kaupungin uusin silmin: aurinko paistoi suoraan lehdille, sai ne hohtamaan, kukkapenkit tuoksuivat ihanasti, ja korkealla lintujen laulu kuului selvästi. Kaikki tuntui uudelta, ihan kuin maailma olisi juuri avautunut.
Kotona Sini meni suoraan kirjahyllylle, avasi valokuvakehyksen ja irrotti kuvan, jossa Joonas halaa häntä aurinkoista merenrantaa vasten. Hän katseli kuvaa pitkään, yrittäen nähdä hetkeä, jolloin asiat alkoivat muuttua. Mutta ei löytänyt. Vähän kerrassaan värit haalenivat ja nauru väheni.
Sini piilotti valokuvan laatikkoon, avasi leveät ikkunat ja raikas raitis ilma tulvahti huoneeseen. Ohuet verhot alkoivat tanssia tuulessa, ja koko asunto täyttyi liikkeestä ja elämän tunnusta, muutoksen energiasta.
Pöydällä lojui muistikirja, johon Sini oli kirjoittanut suunnitelmia kaksin viikonloppuretkiä, paikkoja joissa piti käydä yhdessä, reseptejä joita halusi kokeilla Joonakselle. Nyt vihko näytti tyhjältä, ikään kuin odottaen uuden elämän alkuja.
Sini nappasi kynän käteensä ja kirjoitti:
1. Ilmoittaudu akvarellikurssille. Sitä olen haaveillut jo vuosia.
2. Lähde viikonlopuksi Turkuun. Kävele Aurajoen varrella ja käy taidenäyttelyissä.
3. Opettele tekemään täydellinen cappuccino. Sellainen, missä vaahto on paksua ja pehmeää.
4. Tapaa Veera, siitä onkin jo aikaa. Käykää läpi kaikki kuulumiset ja muistot.
5. Osta uudet kengät. Sellaiset, joissa on hyvä kävellä vaikka kuinka pitkään.
Lista kasvoi, ja samalla Sinin sydän keveni. Ei ollut enää tarvetta miellyttää, eikä pelkoa suututtaa toista väärillä sanoilla. Sini saattoi olla taas oma itsensä elävä, aito, vapaa.
Illalla hän laittoi itselleen salaattia ja uunilohta, jonka Joonas aina kehui. Hän laittoi vanhan suosikkisoittolistan päälle sellaisen, jonka olivat keränneet yhdessä joskus aikoja sitten. Ja hän tajusi, ettei ollut kuunnellut soittolistaa kuukausiin kaikki musiikki muistutti liikaa rakkauden hiipumisesta, ja sitä Sini oli halunnut vältellä.
Mutta nyt kaikki tuntui toisin. Sini kaatoi itselleen lisää teetä, lisäsi volyymia ja huomasi jalkansa seuraavan rytmiä. Hän nousi ja alkoi tanssia ensin ujosti, sitten vapautuneemmin. Hän pyöri ympäri asuntoa, nauroi ja lauloi mukana, ja vartalosta katosi kaikki jäykkyys.
He olivat joskus tanssineet Joonaksen kanssa yhdessä keittiössä jazzin tahdissa, hitaasti, lähekkäin. Se oli ollut kaunista. Mutta nyt hänen oma tanssinsa oli uudenlaista. Tarvitsi vain hänet itse, eikä se kaivannut kenenkään hyväksyntää. Siinä oli jotakin erityistä onnea.
Nyt hän sai liikkua niin kuin tahtoi, eikä pelko epäonnistumisesta ollut läsnä. Jokainen liike vapautti, naukuva nauru nousi helposti ja kirkkaana lopulta kaikki vuosien alapainotun tunneilmasto purkautui pois.
Parvekkeen takaa ilta alkoi hämärtyä, kaupunki syttyi hiljalleen tuhansiin pieniin valoihin ensimmäiset vain vaimeina, sitten koko Helsinki loisti. Lyhdyt, liiketilojen ikkunat, naapuruston asunnot kaikesta muodostui lämmin, elävä mosaiikki. Sini nojautui ikkunalautaan ja katseli pitkään tätä valomerta. Hän ei halunnut miettiä vaikeita asioita, riitti että näki: elämä jatkuu, aina.
**********
Seuraavana aamuna Sini heräsi aikaisin. Hän kaivoi kalenterin esiin ja mietti, mitä tehdä vapaapäivillä sängyssä makaaminen ja itkeminen ei tullut kuuloonkaan! Kyllä, sydän oli kipeä. Kyllä, harmitti. Mutta elämä todella jatkuu, ja maailma on täynnä kiinnostavia ihmisiä.
Puolen päivän maissa Sini rohkaistui soittamaan parhaalle ystävälleen, Veeralle. He eivät olleet nähneet aikoihin milloin Veera oli töissä kiireinen, milloin Joonaksella oli suunnitelmia. Ei koskaan suoraan kieltäytynyt, mutta aina ehdotti yhteistä aikaa sijasta jotain muuta, ja Sini tottui laittamaan muiden tarpeet omiensa edelle.
Nyt, soittaessaan Veeran numeroon, Sini tunsi innostusta sellaista iloista jännitystä, kuin olisi tekemässä jotain tärkeää itselleen.
Veera hei! Sinin ääni kaikui kevyempänä kuin pitkään aikaan. Mitä jos nähtäisiin tänään? Mulla on kyllä aihetta jutella.
Tottakai! Veeran ilo kuului heti. Missä haluisit?
Mitä jos Café Regatta Töölössä, siellä missä aina opiskeluaikoina haaveiltiin tulevaisuudesta kaakaokuppien äärellä?
Sopii! Kahdelta?
Sovi vaan!
Sini valmistauduttuaan huomasi, miten erilainen olo oli verrattuna vielä muutama viikko sitten. Neljän vuoden ajan hän oli elänyt Joonaksen rytmien ehdoilla hänen aikataulunsa, tunnelmansa ja toiveensa olivat aina menneet oman edelle. Hän oli unohtanut, miltä tuntui tehdä päätöksiä ihan vain itsensä vuoksi.
Nyt Sini tunsi, että jokin pitkään peitetty voimavara oli taas heräämässä ei katkeruutta, ei raivoa, vaan keveyttä. Hän sai taas hengittää täysillä ja suunnitella menemisensä juuri kuten halusi.
Kahvila tuoksui tuoreelta pullalta ja vahvalta kahvilta, kuten ennenkin. Kukat koreilivat ikkunalaudoilla, ulkona asiakkaat juttelivat, joku luki, joku nauroi kaveriensa kanssa. Kaikki oli tuttua ja turvallista.
Veera jo odotti ikkunapöydässä. Nähdessään Sinin hän hymyili laajasti.
Sovit, että näytät enemmän itseltäsi kuin pitkään aikaan, Veera sanoi vilpittömän uteliaana.
Tuntuu siltä, Sini istui alas ja veti henkeä kahvin tuoksussa. Joonas kertoi, ettei enää rakasta minua. Sitten selvisi, että hän oli jo pitkään suunnitellut muuttoa Ruotsiin eikä kertonut mitään.
Oho, Veera vakavoitui. Aikamoinen paljastus.
Niin, Sini jatkoi. Mutta tiedätkö? Olen kiitollinen siitä.
Kiitollinen?!
Niin. Koska hän vapautti minut, Sini selitti. Neljä vuotta yritin olla sellainen kuin hän halusi: katsoin hänen suosikkielokuviaan, nauroin vitseille joita en edes ymmärtänyt, keitin sellaisia kahveja joista en itse pitänyt Nyt saan olla oma itseni. Juon taas kaakaota, käyn sellaisissa näyttelyissä joista oikeasti tykkään, tapaan sua koska haluan en siksi, ettei toiselle satu huono päivä.
Veera nyökkäsi ja hymyili sitten leveästi.
Olen aina sanonut, että mietit liikaa muita. Nyt saat olla itsesi!
Sini nauroi pitkästä aikaa aidolla, helpolla naurulla. Siinä hetkessä hän tunsi, että kaikki voisi mennä hyvin.
He juttelivat tuntikausia, eivätkä huomanneet ajan kulua. Puhuivat unelmista, suunnitelmista; Veera kertoi innostuneena uudesta työstään, tulevista matkoista, halustaan vaeltaa Lapissa ja nähdä revontulet omin silmin. Ja lopulta Sini kertoi omista uusista aluistaan akvarellikurssista, kirjoista joita halusi lukea, yhteyksistä joihin oli taas löytänyt tien.
Kun oli aika hyvästellä, Veera halasi lujaa.
Ihanaa kun olet taas sinä, hän sanoi lempeästi.
Samoin. En olisi uskonut miten helpottavaa tämä on oikeasti, Sini hymyili.
Kotiin Sini käveli kaikessa rauhassa. Ilta oli lämmin, tuuli pyöritteli hiuksia, ilma tuoksui jo vähän syksyltä. Siinä kaikessa tuntui uuden alun lupausta.
Sini katseli kaupungin valoja lamput, myymälöiden ikkunoiden kajastukset, asunnot. Kaikki muodosti kotoisan, melkein sadunhohtoisen tunnelman. Sini katsoi loistavaa näkymää ja ymmärsi: tämä ei ole loppu, vaan alku. Uusi alku, jossa hän on ihan itse oman tarinansa kirjoittaja.
Kotona hän ei laittanut TV:tä päälle, vaan käveli suoraan keittiöön, otti esiin kauneimman maljakon ja nosteli siihen kirpeänpunaisia omenoita. Sitten löysi laatikosta kirjavan liinan, jonka Joonas kerran nimesi liian värikkääksi. Sini silitti liinan pöydälle, asetteli maljakon keskelle ja istui katselemaan tuota yksinkertaista asetelmaa.
Siinä se tämä on minun kotini, elämäni, ja vihdoin saan täyttää sen kaikella mistä pidän.
Ikkunan takana tuhannet pienet valot syttyivät pimenevään Helsingin iltaan. Ne lupasivat: edessä on paljon uutta, kiinnostavaa ja hyvää. Ja Sini oli siihen vihdoin valmis.
