Eilen poikaystäväni sanoi minulle:
Lauantaina kaverit kokoontuu meille. Voisitko mennä vanhempiesi luo?
Jäin seisomaan kahvikuppi kädessä hiljaa.
Jani, taas vai?
No joo. Kerran kuukaudessa ollaan sovittu tällainen ilta, kyllä sä tiedät, hän vastasi.
Tiesinhän minä. Kerran kuussa Janin kaverit tulevat meille pelaamaan lautapelejä, ja joka kerta hän pyytää minua lähtemään yöksi pois yhteisestä kodistamme. Ollaan asuttu yhdessä jo kaksi vuotta. Olen kolmekymmentäyksi, Jani on kolmekymmentäneljä. Kaikki hänen kavereistaan ovat kolmenkymmenen ja kolmenviiden välissä, ja lähes kaikilla on kumppanit. Mutta silti ainoastaan minun pitää lähteä, kun he kokoontuvat.
Menen mummon, vanhempieni tai ystäväni luo kuin lapsi, joka lähetetään yökylään, kun aikuiset haluavat olla keskenään. Ja se tuntuu nöyryyttävältä.
Ensimmäinen “naisten poistamispäivä”
Sitä alkoi puolitoista vuotta sitten. Oltiin juuri totuttu yhteisasumiseen.
Jani sanoi:
Lauantaina tulee kaverit, pelataan lautapelejä. Voisitko lähteä jonnekin?
Yllätyin:
Miksi? Tämähän on meidän koti.
Meillä on jätkien oma ilta, että kukaan ei häiritse.
No entä muiden kaverityttöystävät?
Eivät ne tule, hehän asuvat erikseen. Mutta kun me asutaan yhdessä, on se sulle hankalaa.
Ajattelin: Okei, olkoon, ensimmäinen kerta, antakoot tilaa toisilleen. Menin kaverini luo.
Jani oli illan jälkeen tyytyväinen:
Kiitos kun lähdit. Meillä oli tosi kiva ilta.
Kuukauden päästä sama:
Lauantaina tulee porukka, voitko mennä vanhemmillesi?
Menin vanhempien luo.
Seuraavan kuukauden päästä mummolle.
Ja taas kuukauden päästä kaverin luo.
Näin puolitoista vuotta: kerran kuukaudessa lähden kotoa naispäivän takia.
Mikä minua satuttaa
Sain vasta hiljattain selville, etteivät muiden naiset lähde kotoaan, kun heidän poikaystävänsä viettävät kaveri-iltaa.
Kysyin yhdeltä heistä, Maijalta, meidän ystävä Markuksen tyttöystävältä:
Maija, minne sä yleensä meet, kun ne pelaavat lautapelejä teillä?
Hän katsoi ihmeissään:
En minnekään. Olen kotona, teen omia juttuja sillä aikaa kun pojat pelaavat toisessa huoneessa.
Eikö kukaan pyydä sua poistumaan?
Miksi pyytäisi? Sehän on mun koti.
Juttelin vielä kahden muun kanssa. Kumpikaan ei lähde kotoa, kun pojat kokoontuu. Vain minä joudun lähtemään.
Kysyin Janilta:
Miksi muiden ei tarvitse lähteä, mutta sinä pyydät minua aina poistumaan?
Hän mietti hetken:
No heillä on isoja asuntoja, kaksioita tai kolmioita. Tyttöystävä voi olla omassa huoneessaan kun pojat on toisessa. Meillä on yksiö, ettei sulle tule mukavaa.
Mun on kyllä mukava olla kuulokkeet päässä ja lukea.
Ei, paras että lähdet. Kaikille on helpompaa niin.
Kaikille. Paitsi minulle. Kaikille muille on helpompaa, kun minua ei ole.
Mikä nöyryyttää: poistua omasta kodista
Joka kerta kun pakkaan yökamppeet, tunnen olevani vieras omassa kodissani. Maksetaan vuokra puoliksi, tämä on myös mun koti, mutta kerran kuussa lähden kavereiden illan takia.
Kun tulen mummolaan laukku kainalossa, hän kysyy:
Taas tuli riita?
Ei, mummo. Janilla on kaverit kylässä.
Miksi et sinä ole kotona?
Hävettää selittää, että poikaystäväni pyytää minua pois, jotta hänellä olisi mukavampaa.
Kun menen vanhemmille, äiti ihmettelee:
Olit sä täällä just eilen. Tulin nyt taas?
Janilla on miesten ilta, vastaan nopeasti.
Äiti ei sano mitään, mutta katseesta näen kaiken.
Mikä satuttaa: kaksoisstandardit
Jani sanoo, että olen helppo. Että hänen on käynyt tuuri, kun en vaadi ravintoloita, lahjoja enkä yhteisiä ulkomaanmatkoja.
Muut parit käyvät ravintolassa pari kertaa viikossa, hän sanoo. Mutta sä et pyydä, ymmärtäväinen kun oot.
Niin, en pyydä. Käydään kerran kuussa kahvilla. Kahden vuoden aikana ei kertaakaan lomamatkalla.
Muut parit reissaa yhdessä puolivuosittain, hän jatkaa. Mutta sä et ruikuta. Oot hyvä tyttö.
Niin, en valita, vaikka hyvin tietää että rahaa olisi, Jani tienaa hyvin.
Mutta jos pyydän saada jäädä kotiin kerran kuussa, olenkin vaativa.
Kyllä sä nyt pärjäät, jos kerran kuussa lähdet. Ei kai se nyt iso juttu ole?
Ei se mahdotonta ole. Mutta on pakko kerätä tavarat, jättää oma koti yöksi, viettää iltaa sukulaisten sohvalla, kun Jani kaipaa miesten iltaa.
En vaadi ravintoloita tai ulkomaanmatkoja. Silti oma oikeus olla kotona, on muka liikaa.
Mitä hänen äitinsä sanoo järjen ääni
Vasta hiljattain hänen äitinsä kuuli tästä ja sanoi:
Miksi sä lähdet? Tämä on sun koti, jää ihmeessä ja tutustu Janin kavereihin.
Selitin:
Heillä on miesten ilta, tuntuu oudolta olla paikalla.
Hän pudisti päätään:
Olet hänen kumppaninsa. Sun pitää olla osa hänen elämäänsä ja piiriään. Jos hän piilottelee sua kavereiltaan, se on erikoista.
Hän on oikeassa. Ollaan oltu yhdessä kaksi vuotta, mutta Janin kavereihin olen tutustunut vain vilaukselta. He tulevat, minä lähden ulos.
Totuus on, pelkään uusia ihmisiä. Häpeän. On helpompi lähteä kuin jäädä kuuntelemaan. Ehkä pelkään, että muut miettivät: Miksi tuo lähtee, ajaako Jani hänet pois?
Mitä opin: häntä ei edes kutsuta
Sain myös tietää jotain muuta. Jos Jani ei pääse paikalle vaikka olisi kipeänä tai töissä kaverit kokoontuvat ilman häntä, eivätkä edes kutsu.
Miksi eivät kutsuneet sua? kysyn.
Sanoin etten pääse, niin he sitten kokoontuivat ilman. Ehkä unohtivat pyytää.
Unohtivat. Tai eivät halunneetkaan pyytää.
Kolmilla on jo ollut häät. Jania ei ole kutsuttu yhteenkään.
Miksi sua ei kutsuttu Markuksen häihin? kysyn.
En tiedä. Ehkä budjetti oli rajallinen.
Budjetti vai eikö Jania pidetäkään niin läheisenä kuin hän luulee.
Hän pitää ystäviä niin tärkeinä että minä saan lähteä kodistani heidän takiaan, mutta he eivät kutsu häntä edes juhliinsa.
Mitä ymmärsin: pelkään vaatia
Olen tällä viikolla miettinyt paljon, miksen vaadi ravintoloita tai yhteistä lomaa? Miksi suostun lähtemään omasta kodistani kerran kuussa?
Koska pelkään. Pelkään, että jos alan vaatia, Jani lähtee.
Jani kehuu koko ajan kuinka vaatimaton olen, ja pelkään romuttaa tämän kuvan. Pelkään muuttua vaativaksi akaksi.
Lähden siis pois. Jotta hänen olisi helpompaa. Ettei hän lähde.
Mutta mitä enemmän ajattelen, sitä selvemmäksi käy että olen hukkaamassa itseäni.
Tässä olen nyt: valinnan edessä
Lauantaina taas on miesten ilta. Jani jo vihjasi:
Menetkö taas vanhemmillesi?
Olen hiljaa. Mietin: jäädä vai lähteä?
Jos lähden, kaikki jatkuu entisellään. Taas teen niin kuin ei haittaisi, taas osoitan omien rajojeni olevan toissijaisia.
Jos jään, tulee riita. Jani sanoo: Pilaat illan, alat olla vaativa.
En tiedä kumpi on pahempaa: lähteä omasta kodista vai jäädä ja potea syyllisyyttä.
Yhden tiedän: näin ei voi jatkua.
Naiset, onko teitä pyydetty lähtemään kotoa kun miehet juhlii kavereidensa kanssa? Kuinka reagoitte?
Miehet, miksi järjestää naiset pois -iltoja ja pyytää kumppania poistumaan yhteisestä kodista?
Naiset, oletteko kohdanneet miehiä, jotka kehuvat vaatimattomuudestanne? Mihin se on johtanut?
Miehet, jos kaverinne eivät kutsu teitä edes häihin, mutta itse järjestätte illat heille kotona voiko tätä kutsua oikeaksi ystävyydeksi?
