Saara saapuu kotiin yllättäen, muutama päivä etuajassa, mukanaan vanhempiensa lähettämiä tuliaisia. Hän haluaa ilahduttaa miestään Heikkiä, mutta sen sijaan lämpimän vastaanoton Heikki lähettää hänet kauppaan. Seuraa täysin odottamattomia tapahtumia.
Painava kassi venyttää Saaran olkapäätä niin, että hän parahtaa kivusta. Alaselkään sattuu viimeiset kaksi kuukautta se on ollut hänen jatkuva seuralaisensa. Hän laskee kassit varovasti pysäkin rosoiselle asfaltille.
Saara huokaisee syvään. Lapsi vatsassa liikkuu närkästyneenä. Kuudes kuukausi ei ole leikin asia. Varsinkaan, kun päättää yllättää puolison ja palaa vanhempien luota kolme päivää sovittua aiemmin. Hänellä on ollut niin ikävä, että viimeiset sata kilometriä bussissa hän lähes laski liikennemerkit ikkunasta.
Mitäköhän Heikki nyt puuhailee? Todennäköisesti ei arvaa, että hän on jo täällä vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Matka rappukäytävälle tuntuu loputtomalta. Kassit, täynnä vanhempien tuomisia hilloja, kotitekoista leipäjuustoa, raskaita omenoita painavat kuin koko maailma.
Viitisenkymmentä metriä myöhemmin Saara ymmärtää, ettei jaksa kantaa enää. Selkä ei yksinkertaisesti kestä.
Hän ottaa puhelimen ja soittaa miehelleen.
Heikki, moi, Saara kuiskaa, kun mies viimein vastaa.
Saara? Mikä hätänä? kuuluu säikähtänyt vastaus.
Ei tässä mitään. Olen nyt täällä! Odotan meidän talon pysäkillä. Voisitko tulla hakemaan? Kassit on niin painavat, äiti pisti sinne vaikka mitä
Kuulokkeessa on hetken oudon hiljaista. Saara vilkaisee näytölle poikkesiko puhelu?
Sinä oot pysäkillä? Heikin ääni nousee sävyyn. Nyt heti?! Mikset soittanut etukäteen? Eikö me puhuttu torstaista?
Halusin yllättää sinut, Saara mutristaa huuliaan. Etkö sä muka ole iloinen? Mä olen ihan poikki, tule nyt jo hakemaan!
Odota! Heikki huudahtaa, Älä vielä tule ylös. Tai siis mene nyt, mutta… Saara, täällä kotona on ihan tyhjää. Söin kaiken jo eilen. Mene vaikka lähikauppaan, se on siinä kulman takana. Osta kunnon lihaa, vaikka entrecotea. Mä pidin tänään vapaata, haluun tehdä sulle kunnollisen lounaan, kun tuut. Ota vaikka tuoreita perunoita mukaan.
Mitä lihaa? Saara hämmentyy. Kuule, mä olen raskaana, kuudes kuukausi menossa, ja seison kadulla kahden jättikassin kanssa!
Mun selkä huutaa hoosiannaa! Meillä on kotona pottuja ja kananmunia. Tule hakemaan, haluan vaan syödä ja nukkua.
Et sä ymmärrä, Heikki alkaa selittää nopeasti ja päällekkäin. Haluan, että kaikki on täydellistä, kun tuut. Kauppa on ihan vieressä. Osta lihaa, perunoita tuoreita, koska meidän on jo nahistuneet. Pyydä jotakuta auttamaan, tai kanna vähän kerrallaan Tee nyt minun vuokseni! Mä täällä laitan kaiken kuntoon.
Saara katsoo punaisia kämmeniään. Sisällä kasvaa katkera, lämmin tunne.
Kuule Heikki, ootko sä ihan viisas? ääni värisee. Sun mielestä mun pitäisi näin raskaana, kahden laukun kanssa, mennä vielä kauppaan ostamaan lihaa, koska haluat kokata?
Et itse voi hakea minua ja käydä kaupassa?
Mä olen jo alkanut… siis… valmistelut! Jos lähden nyt, kaikki menee pilalle. Saariseni, pyydän osta 800 grammaa nautaa. Ja pieni pussi perunoita. Mä odotan!
Puhelu katkeaa. Saara jää tuijottamaan pimeää näyttöä. Ei voi käsittää. Hänellä on itkukin lähellä yksin, hämärällä pysäkillä, katuvalon alla. Lämpimän vastaanoton sijaan lihaostoksille. “Ehkä se oikeasti suunnittelee jotain upeaa?” hän miettii. Saara huokaisee, nostaa kassit ja laahustaa kauppaan.
Saara työntää kärryä hiljaisen kassan ohi, keräten myötätuntoisia katseita.
Nauta on raskasta, perunapussi lähes mahdoton nostaa. Kun hän viimein pääsee kaupan ulkopuolelle, käsiä ei enää tunne. Sormet ovat muuttuneet kankeiksi koukuiksi.
Puhelin soi taas.
Saitko ostettua? Heikki tiedustelee reippaasti.
Sain, Saara puristaa hampaidensa välistä. Olen jo alaovella, avaa nyt.
Oota! Älä tule vielä! Istahda penkille, kymmenen minuuttia vain.
Ootko tosissasi? Saara tiuskaisee, välittämättä harvoista ohikulkijoista. Heikki, mulla on jalat turvoksissa, en jaksa seistä!
Syyri yllätys ei ole valmis! Istu penkillä hetki, hengitä. Viisi minuuttia, lupaan! Mun on ihan pakko ehtiä!
Saara rojahtaa penkille rappunsa eteen. Kassit kolahtavat viereen. Hän melkein haluaa heittää lihapussin kolmannen kerroksen ikkunaan.
Kymmenen minuuttia kuluu. Sitten kaksikymmentä. Saara istuu, ja kaikki kiehuu sisällä. Hän miettii ehkä häntä odottaa kukkameri, kynttiläaamiainen tai viulisti olohuoneessa? Mikään ei tunnu sen arvoiselta, että häntä piti jättää odottamaan raskain kantamuksin pihalle.
Kolmannenkymmenennenviiden minuutin kohdalla Heikki vihdoin ilmestyy rappukäytävästä. Hänen olemuksensa on vähän hupaisa: t-paita nurinpäin, otsalla hikipisaroita, tukka pystyssä.
No, istut tässä! Heikki yrittää hymyillä, nappaisee kassit. Miksi oot niin vihainen? Katso nyt ulos, on hieno sää No, mennään sisään!
Miksi olet niin hikinen ja miksi sun vaatteista haisee pesuaine? Saara siristää noustessaan, nojaten kaiteisiin.
Saatpahan nähdä! Heikki hypähtää innosta kohti hissiä.
He nousevat ylös. Heikki avaa oven juhlallisesti ja jää odottamaan reaktiota. Saara astuu eteiseen, ja häntä vastassa on pesuaineen ja kloorin pistävä tuoksu.
Hän kiertää kaikki huoneet. Kaikki on siistiä, melkein liian tyhjää. Yleensä tuolit notkuvat tavaroista ne ovat kadonneet. Matto on imuroitu (märkäläikkiä näkyy vielä), pölypyyhkeet vedetty. Hänen pienet posliinikissansa seisovat nyt rivissä.
No, miltä tuntuu? Heikki säteilee kuin uusi euro.
Saara kääntyy hitaasti.
Oliko tämä kaikki? hän kysyy rauhallisesti.
Mitä tarkoitat, kaikki? Saara, mä huhkin täällä kolme tuntia! Putsasin lattiat, myös sohvan alta! Pesin astiat, wc-istuin kiiltää! Halusin, että tuut suoraan puhtaaseen kotiin, ettei sun tarvi tehdä mitään. Ostosreissun aikana laitoin kaiken kuntoon.
Kyynel nousee kurkkuun.
Sä tämän vuoksi… Saara yrittää niellä itkua. Tämän takia? Sun mielestä oli tärkeämpää mopata lattioita kuin tulla vastaan?
Etkä voinut edes tulla pysäkille, vaikka pyysin, koska “pesit lattioita”?
No just näin! Heikki levittää käsiään. Halusin tehdä paremmin! Sähän aina valitat, etten tee kotitöitä. Nyt yritin näyttää, että osaan. Tulin yllätetyksi et ollutkaan torstaina ja piti vaan siivota loppuun! Sua piti viivyttää!
Saara huomaa, että kaikki voimat on menneet.
Voi Heikki, sun lattiapyyhkiminen ei lohduta, kun jalat kramppaa ja kassit painaa. Meillä on yhteinen lapsi tulossa! Mä olisin tarvinnu sua kädestä pitämään kotiin, en moppausta!
Heikki punastuu, heittää kädessään olleen rätin altaan laitaan.
Ja taas alkaa! hän karjuu. Mikään ei koskaan kelpaa! Mä olen kontannut täällä viidestä aamulla, jotta vaimolla olisi hyvä mieli. Ja tämäkö kiitos! Olet vaan vihainen! Näitkö, miten siistiä täällä on? Ei edes hääpäivänä oltu näin siistejä!
Mitä hittoa mä hyödyin tästä siisteydestä? Saara huojuu kiihtymyksestä. Mä jäädyin ulkona, jalat turposi! Sain kantaa ostokset, vaikka hädin tuskin pysyin pystyssä! Tämä ei ole mikään yllätys vaan kiusaamista!
Sitäkö tämä nyt on? Heikki huitoo keittiössä käsiään. No sori kun en ollut täydellinen! Olisit iloinen, että tein ruokaa ja siivosin. Mutta ei aina valitat omasta olosta! Mäkin olen väsynyt! Valvoin koko yön, mietin miten ilahdutan sua!
Saara peittää kasvonsa käsillä.
Et sä ymmärrä Saara nyyhkäisee. Et ainakaan minua ymmärrä. Sun puhdas lattia menee mun voinnin edelle…
Mutta kun… Saara, sinä itse yllätit minut! Jos olisit tullut torstaina, kaikki olisi kunnossa ollut. Mutta ei, nyt tämä on minun syytä, että järjestelin kaiken! Sinä sitä et arvosta. Olet vaan kiittämätön.
Heikki marssii makuuhuoneeseen ja paiskaa oven.
Vauva potkaisee vatsaa. Saara rojahtaa tuolille, tuijottaa lihaa sisältävää muovikassia, jonka Heikki on jättänyt pöydälle. Hän voi pahoin, oksettaa ja surettaa.
Kymmenen minuutin päästä keittiön ovi aukeaa raolleen.
Onko lihaa kuitenkaan pakko laittaa? Vai etkö enää syökään, että saisit minutkin kärsimään?
Ei tarvitse laittaa mitään, Saara vastaa hiljaa, selkäänsä kääntämättä. Anna mun olla ihan rauhassa. Haluan nukkua.
No, siitä vaan! Heikki iskee oven kiinni.
Saara nousee vaivoin ja kompuroi kylpyhuoneeseen. Peilissä näkyy kalpeat kasvot, mustat silmänaluset, tukka sekaisin.
Bussissa hän kuvitteli paluuta: Heikki ottaisi hänet syliin ja sanoisi vain: “Onneksi olet kotona.” Olisikin. Kun Saara palaa pesulta, huuto alkaa taas. Heikki motkottaa jostakin pikkujutusta.
Hän lähtee, juuri sellaisena kuin on hyvä ettei jäänyt edes vaihtamaan vaatteita ja lähtee takaisin vanhemmilleen.
Kaikki yrittävät estää eron: anoppi, appi, pikkuserkut. Heikkikin soittaa jatkuvasti ja anelee palaamaan, lupaa ymmärtäneensä kaiken. Mutta Saara tietää omansa: hän ei tarvitse miestä, joka arvostaa puhtaaksi jynssättyä kämppää enemmän kuin omaa puolisoaan ja heidän yhteistä lastaan. Ero on väistämättä edessä.
