Asuin miehen kanssa kaksi kuukautta, ja kaikki vaikutti olevan ihan kunnossa kunnes tapasin hänen äitinsä. Vain puolessa tunnissa illallisen aikana hänen kysymyksensä ja poikansa mykkäkoulu tekivät minulle kaiken kirkkaaksi, ja livahdin siitä asunnosta enkä koskaan katsonut taakseni.
Vain kahden kuukauden yhteiselon jälkeen Arton kanssa elämä vaikutti noh, aika perusjytkyltä. Arkinen rytmi, ennalta-arvattavat kuviot, ja rehellisesti sanottuna vähän tylsääkin mutta siinä tylsyydessä piili jotenkin rauhoittavaa varmuutta. Arto oli kaikin puolin vastuullisen oloinen suomalainen mies: duuni ohjelmoijana, pysytteli mielellään kotona, viinaa meni vain sopivan harvoin ja kämpässä vallitsi kohtalainen järjestys ja suomalainen hiljaisuus. Molemmat olimme kolmekymppisiä, jämäköitä ja järkeviä, tulevaisuutta mielessä. Muutimme yhteen aika nopeasti, mutta tuntui, että se oli luonnollinen siirto.
Huijasin itseni uskomaan tähän kaikkeen, vaikka vatsanpohjalla möyri jo vähän hermostus. Ostin marjapiirakan, vedin simppelin mekon päälle ja yritin rauhoitella jännitystä kuten kuka tahansa suomalainen tyttö, joka kohtaa ensi kertaa poikakaverinsa äidin.
Marjatta, hänen äitinsä, ilmaantui paikalle tasan seitsemältä, kuten VR:n juna. Hän marssi sisään kuin hyvinvoiva jääkarhu, eikä tainnut edes huomata tervehdykseni. Katse luisti asunnossa kuin tarkastuslautakunnalla kaikki yksityiskohdat puntariin. Pysähtyi hyllylle, nyökkäsi hyväksyvästi ja marssi suoraan keittiöön. Hänen olemuksestaan ei huokunut vieraanvaraisuutta sieltä löytyi vain auktoriteetti ja kontrolli.
Pöytään hän istahti kuin kankainen patsas, kädet jäntevänä sylissä. Tuijotus oli niin läpitunkeva, että nestehukka meinasi iskeä jo pelkästä stressistä.
No niin, hän totesi. Tutustutaanpa vähän paremmin. Kerropa itsestäsi jotakin.
Selitin työskenteleväni logistiikassa. Onko sun tulot ja työpaikka vakaita? hän halusi heti tietää. Onko sulla toistaiseksi voimassa oleva työsopimus? Osaatko näyttää sen paperilla?
Hätkähdin kysymystä mutta vastasin kohteliaasti, että kyllä ja pärjään ihan hyvin. Arto oli hiljaa kuin joulukinkku, tarjoillen tomaattikeittoa niin rauhallisesti, kuin tämä olisi ihan normaalia.
Onko sulla oma kämppä vai muutuitko vasta tänne? hän jatkoi.
Mulla on vuokrakämppä, ilmoitin.
Ymmärrän, hän tokaisi viileästi. Me ei haluta mitään yllätyksiä. Jotkut naiset elättelee ensin itsensä ja sitten yhtäkkiä riippuvat miehen kyljessä. Jokainen kysymys tuntui kuin pieni neulanpisto polvitaipeeseen. Entä exät, vanhemmat, suvun sairaudet, alkoholinkäyttö, velat, lapset Koko suomalainen suvun äänestyslista käytiin läpi.
Yritin vastata lyhyesti ja pitää pokkaa, mutta puristin serviettiä rystyset valkoisina. Arto edelleen keskittyi vain ruokailuun kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Kolmannen kymmenminuuttisen kohdalla tärähti se kysymys, joka ratkaisi kaiken: Entäs lapset? Onko sulla?
Ei ole, ja tämän koen hyvin henkilökohtaiseksi, kuiskasin.
Eipäs kuulkaa ole! hän ärähti. Elät mun pojan kanssa. Hän haluaa oman perheen, omia lapsia, eikä muiden tekemiä. Menehän nyt lääkäriin ja hae meille todiste, että oot terve ja pystyt tuottamaan meille niitä lapsenlapsia. Testit maksat sitten itse.
Katsoin Artoa. Hän kohautti olkiaan kuin sanoakseen: No sanoithan sä, että äiti vähän höösää. Äiti nyt haluaa varmistaa vaan, mutisi. Ehkä voisit käydä tutkimuksissa, helpottais kaikkien oloa.
Silloin ymmärsin paikkani tässä näytelmässä. En ollut kumppani, tuskin puolikaskaan. Olin kandidaatti, joka arvosteltiin kuin leipä finaalissa.
Nousin pöydästä.
Mihin olet menossa? Marjatta kivahti. Eihän tässä olla vielä valmiita.
Minä lähden, sanoin tyynesti. Oli kiva tavata, mutta jääköön tähän.
Menin eteiseen ja aloin pakata kamppeitani kassiin. Arto tuli kannoilla kuin eksyksissä oleva hirvi.
Älä nyt liioittele, hän yritti rauhoitella. Äiti vaan haluaa lähimmäistä hyvää mulle.
Ei, sanoin vetäen villakangastakkia päälleni. Sun äiti haluaa kotiapulaisen ja sinä suostut. Minä en.
Poistuessani kerrostalosta tunsin valtavaa helpotusta, melkein kuin olisin voittanut jääkiekkofinaalin. Myöhemmin Arto yritti vielä soittaa ja kirjoitti viestejä, koettaen taivutella, että draamaan ei ole aihetta ja normaalilla naisella ei olisi ollut ongelmaa hänen perheensä kanssa. En jaksanut edes väittää vastaan. Olin lähinnä tyytyväinen, että tämä kaikki paljastui NYT ennen kuin vihille ehdittäisiin, ennen kuin vuosia elämästä hujahtaisi moiseen perheeseen. Jossain syvällä hymyilin: rohkeutta on toisinaan vain se, että sanoo ajoissa ei. Ja vaikka elämä Arton kanssa olisi ollut varmasti vakaata ja turvallista kuin S-marketin kassajono, vapaus ja omat rajat merkitsivät silti enemmän kuin mikään, mitä olisin saanut toisen ehdoilla elämällä.
