Askeleen päässä alttarilta
Aino seisoi aikanaan peilin edessä pienessä kamarissaan mietteliäänä ja tarkasteli itseään yhä uudelleen. Hän kääntyi hitaasti ensin oikealle, sitten vasemmalle, ihaillen omaa heijastustaan. Hänen kasvoilleen nousi leveä, huoleton hymy, joka vain laajeni jokaisella silmäyksellä. Hääpuku juuri se oikea laskeutui pehmeänä ja hienostuneena hänen vartalolleen, ja runsas helma keinahteli kevyesti jokaisella liikkeellä. Aino nosteli välillä mekon reunaa, antaen sen sitten taas pudota, miettien, miltä tuntuu kävellä kirkon käytävää kohti vihkiparia.
Oven suussa ilmestyi hänen isosiskonsa Helmi. Helmi nojasi ovenpieleen kädet ristissä ja seurasi Ainon touhuja lempeän huvittuneena.
Kaunis olet, ei siinä mitään, Helmi naurahti lopulta. Mutta tarvitset kyllä toisenkin mekon. Eihän tuollaisessa kermakakussa jaksa koko päivää ja iltaa. Ajattele juhla, tanssit, vieraat… Toi helma on ihan mahdoton.
Aino jäi seisomaan paikoilleen ja suuntasi uuden, arvioivan katseen peiliin. Siskon sanat saivat hänet pohtimaan. Eihän hän ollut ajatellut asiaa aiemmin! Tämä mekko oli täydellinen seremoniaan ja virallisiin valokuviin juuri sellainen kuin hän oli aina kuvitellut: juhlava, tyylikäs, aivan oikea hääpuku. Mutta tanssiin, iloiseen iltaan ystävien ja sukulaisten kanssa, voisi sittenkin olla järkevämpää hankkia toisenlainen asu. Ehkä polvipituinen, kevyt ja helppo, jossa olisi helpompi liikkua vapaasti.
Niinkö arvelet? Aino kurtisti kulmiaan nostaen helmaa hieman ja laskien sen taas alas. No, autetaan sitten valinnassa?
Totta kai, Helmi nyökkäsi ja iski silmää. Tunnen sut jos päästän sinut yksin kaupoille, juutut sinne sulkemisaikaan asti ja kokeilet koko valikoiman, eikä muka mikään kelpaa. Ihmeekseni sait tämän mekon edes valittua!
Aino kohautti olkiaan hiukan ujona.
Teetin ompelijalla piirustusten mukaan. Jos olisin mennyt hääpukuliikkeeseen, olisin varmaan jäänyt sinne asumaan. Niin paljon vaihtoehtoja ja yksityiskohtia, että menee pää pyörälle.
Hän siirtyi pois peilin ääreltä ja istahti sängyn laidalle, katsellen Helmiä toiveikkaana.
Oletko huomenna vapaana? Lähdetään yhdessä metsästämään juhlamekkoa yksin eksyisin täysin.
Helmi tuli lähemmäs, silitti mielikuvituksellisesti Ainon puhdasta mekkoa ja hymyili lämpimästi:
Sinun vuoksi laitan kaiken muun sivuun. Rakkain pikkusiskoni ei mene naimisiin joka päivä. Etsitään yhdessä se oikea tanssimekko!
*********************
Vieläkin näen silmissäni Ainon keittiössä, istumassa kutsupinojen keskellä. Tummansininen ilta levisi ikkunasta, ja pöytälampun lämmin valo teki huoneesta pehmoisen pesän. Aino kumartui kutsukortin ylle ja kirjoitti vieraiden nimiä huolellisesti kauniilla käsialalla jokainen nimileima sydämellä tehty. Ei hän halunnut mitään painettuja, sieluttomia kortteja jokainen kutsu piti olla ainutlaatuinen.
Aluksi äiti ja Helmi yrittivät auttaa korttien kanssa, mutta Aino pysyi päättäväisenä: “Tämä on minun häihini, jotain pitää tehdä itsekin.”
Kohta tämä on ohi, Aino jupisi hiljaa kääntäessään taas yhtä kutsua. Käsi alkoi särkeä, sormet nytkähtelivät pitkän kirjoitusurakan jäljiltä. Onpa vierasta käsin kirjoittaa näin paljon… tuleepas paikat kipeiksi!
Helmi ilmaantui tuolille vastapäätä, jäi hiljaksiin seuraamaan sisarensa keskittymistä. Hän risti jalat, hymyili ja katseli Ainon touhua siitä samasta pikkusiskosta oli tullut nyt morsian.
Voinko sittenkin auttaa? Helmi ehdotti pehmeästi kumartuen pöydän yli. Katsopas, noita on vielä iso nippu jäljellä. Ja miksei Oskari auta sinua? Hänen puoleltaan on ainakin puolet vieraista!
Aino laski kynän alas, hieroi sormiaan ja nojasi taaksepäin. Pieni hengähdys teki hyvää.
Hän on töissä jatkuvasti, Aino selitti pinoja järjestellen. Koittaa saada mahdollisimman paljon valmiiksi ennen lomaa. Tiedät miten käy, kun pitää kaikki hommat hoitaa alta pois, ettei tarvitse murehtia reissussa.
Hetken hän jäi hymyillen ajatuksiinsa.
Me aiomme matkustella hetken häämatkalla. Johonkin lämpimään ja rauhalliseen paikkaan. Tekisi hyvää aloittaa yhteinen arki vähän kauempana kaikesta kiireestä.
Mutta eikö nytkin olisi ehtinyt muutaman kutsun allekirjoittaa, Helmi totesi hieman tasaisella äänellä.
Syvällä Helminkin sisällä kalvoi huoli siitä, miten Oskari suhtautui tulevaan avioliittoon. Jo tutustuessa Helmi oli huomannut jotakin… etäistä. Vaikka Aino säteili rakastuneena ja näki Oskarissa vain parasta, siskoa mietitytti.
Ehkä olen liian suojeleva, Helmi mietti. Kaikki eivät vain näytä tunteitaan samalla lailla kuin minä. Ehkä se on vain hänen tyyliään.
Mutta rauhaton tunne ei jättänyt rauhaan. Joka kerta kun Oskari puhui tulevaisuudesta, hänen katseessaan oli vilaus poissaolevuutta, aivan kuin hän olisi ajatellut johonkin toisaalle. Oli kuin hän olisi vain lipunut mukana, hyväksynyt kaiken, mitä Aino toivoi.
Ironista oli, että Oskari oli ehdottanut avioliittoa ensin. Heidän tuttavuutensa oli ollut melko lyhyt vain kolme kuukautta. Mutta Oskari oli heti sanonut haluavansa virallistaa kaiken, ja ryhtynyt järjestelyihin energisesti.
Haluan, että muistat tämän päivän aina, Oskari oli sanonut levittäessään koristeluvaihtoehtoja pöydälle. Katso nyt tätä tyyliä pastellivärejä ja aitoja kukkia! Tulee ikimuistoinen juhla.
Hän valitsi itse ravintolan ja vaati paljon vieraita, perustellen sitä sukujen suuruudella.
Minun sukulaiset lentävät puolen maan takaa, jotta voivat osallistua tähän ainutkertaiseen päivään, Oskari selitti tarkastellessaan listoja. Olisi väärin järjestää vaatimaton juhla, kun kyseessä on meidän häät!
Aino kuunteli ihaillen, miettien, miltä kaikki näyttäisi. Hän ei huomannut Oskarin pieniä hiljaisuuksia, katseiden harhailuja tai kummia pysähdyksiä tulevaisuudesta puhuttaessa.
Helmi seurasi sivusta ja mietti, mitä pitäisi ajatella. Toisaalta, sulhanen osallistui ja panosti. Mutta hänestä tuntui, että jossakin oli jotakin vääjäämätöntä, jotain, mitä Oskari ei itsekään ymmärtänyt kuin hän olisi näytellyt täydellistä sulhasta, ehkä vain puolitietoisesti.
Voihan se olla jännitystä vain, Helmi mietti. Onhan kyseessä iso askel. Mutta miksi tämä tunne ei hellitä, vaikka kuinka koetan järkeillä?
Hän vilkaisi Ainoon, joka tutki kankaita koristeluun hymyillen, ja huokaisi. Nyt tärkeintä oli pitää sisko onnellisena. Muu… ehkä aika sitten näyttäisi.
*********************
Ainoa helpotti, miten järjestelyt etenivät. Oskari oli ottanut suurimmat kulut ja järjestelyt harteilleen: varasi hienon ravintolan, sopi ammattikuvaajasta, suunnitteli häämatkan etelään lämpimään. Aino sai keskittyä itsensä huolehtimiseen: valitsemaan täydellisen mekon, sopimaan kampaajasta ja meikistä, sekä muutamasta pienemmästä asiasta. Se poisti painetta, ja hän todella arvosti Oskarin panosta.
Eräänä iltana siskokset istuivat keittiössä teen äärellä. Helmi ei voinut olla kysymättä sitä, mikä painoi mieltä.
Etkö pelkää kiirehtiväsi? Helmi kysyi pyöritellen lusikkaa kupissa. Te olette tunteneet vasta lyhyen aikaa… Miten yhteisasuminen mahtaa sujua arjessa? Ehkä voisitte ensin asua hetken yhdessä ja järjestää juhlat vaikka puolen vuoden päästä?
Aino ei loukkaantunut. Hän tiesi Helmillä olevan sydän paikallaan.
Älä huoli, kaikki sujuu hyvin, Aino vastasi katsellen kaukaisuuteen, aivan kuin näkisi onnenpolkunsa jo nyt. Olen hyvä kokki ja kodin pitäjä. Oskari tuskin ehtii töidensä vuoksi auttaa kotitöissä, mutta minä selviän ja jos en, palkkaan siivoojan.
Hän hörppäsi teetä ja jatkoi innostuneempana:
Rakastan häntä! En ole koskaan tuntenut tällaista. Etsin pitkään jotakin tällaista, ja nyt otan tilaisuudesta kiinni!
Helmi kuunteli tarkasti, yritti olla näyttämättä epäilyksiään. Hänen oli vain pakko tukea siskoa.
Oletko aivan varma Oskarista? hän kysyi varovasti, etsien vielä syitä uskoa.
Todella, Aino sanoi vakaasti. Vaikka emme ole tunteneet kauaa, tiedän että hän on oikea. Ymmärrämme toisiamme ja tahdomme saman: tasaisen, kestävän perheen.
Helmi hymyili hieman surumielisesti.
Jos tunnet niin, olen iloinen puolestasi, hän sanoi puristaen Ainon kättä. Toivon sinulle onnea.
Aino rutisti siskon sormia kiitollisena.
Kiitos, Helmi. Tiedän, että murehdit. Mutta usko pois, olen todella onnellinen. Vasta tämä kaikki on alkua.
Helmi ei voinut olla huomaamatta, että Oskari osasi kohdella Ainoa kauniisti. Joka tapaaminen tuntui kuin otteelta elokuvasta: tuore kimppu kukkia ilman syytä, yllätyskortti hellällä viestillä, pieni kirja tai suklaa, juuri sellaista mitä Aino oli lapsena rakastanut.
Varsinkin töihin toimitettu kahvi teki vaikutuksen kaikille: Oskari oli ottanut tavakseen tilata juuri oikean makuisen kahvin, mantelisiirapilla ja kermavaahdolla. Joka aamu kello yhdeksän kuriiri kantoi kupin, jossa luki käsin: “Kauneimmalle.” Aino hymyili hämillään, selvästi ilahtuneena.
Lisäksi Oskari piti kiinni siitä, että toi morsiamen töihin ja haki kotiin. Hän saapui tasan sovittuun aikaan, avasi oven ja ojensi kätensä. Työkaverit katselivat ikkunasta päät pyöreinä.
Kylläpä sinulla on sulho! he sanoivat. Me muut ollaan kateellisia. Mistä tuollaisen löysit?
Aino nauroi punastellen, tuskin itse uskoi onneaan.
Helmi pohti moneen kertaan, oliko syytä olla huolissaan. Oskari piti huolta, huomioi, oli läsnä. Mutta jokin pisti levottomaksi. Se oli epämääräinen tunne ikään kuin kaiken takana olisi jotakin, minkä Aino ei nähnyt.
Kerran Helmi päätti sanoa suoraan:
Kaunista se on, mutta… minua hermostuttaa. En osaa selittää tunne vain, että kaikki ei ole kohdallaan.
Aino katsoi yllättyneenä:
Miten niin? Hän on lämmin, huomaavainen tekee kaiken, että olisin onnellinen.
Helmi mietti hetken, valitsi sanansa varoen.
En sano, että hän olisi paha. Ehkä vain kaikki on liian täydellistä. Kukkia, lahjoja, kahveja kaikki kaunista, mutta katso myös pinnan alle. Miten hän toimii vaikeuksissa, entä kun suunnitelmat menevät uusiksi?
Aino mietti, mutta sitten hymyili:
Sinä olet meille aina ollut vakava. Eiköhän mennä eteenpäin. Minä olen todella onnellinen ja uskon, että meillä menee hyvin.
Helmi nyökkäsi, muttei saanut rauhaa sisimmässään.
No, aika näyttää, hän myöntyi varovasti.
Mutta vaisto, johon hän oli aina luottanut, jyskytti itsepintaisesti. Ja niin kuin usein, vaisto oli oikeassa. Edessä oli jotain, mitä Helmi ei olisi pahimmissa painajaisissaan osannut ennustaa…
***********************
Aino saapui Oskarin luo hyvillä mielin. Hänellä oli kansio täynnä muistiinpanoja: vieraslistoja, musiikkivalintoja, viimeiset koristeluehdotukset. Hän näki jo silmissään kuinka yhdessä kävisivät kaiken rauhassa läpi, söisivät pizzaa ja viettäisivät mukavan illan.
Mutta kynnyksellä hän aisti heti, että jotain oli vialla. Oskari ei syleillyt tutusti, ei hymyillyt, vaan seisoi eteisessä taskut syvällä ja katse poispäin. Kasvot olivat vieraantuneet, huulet tiukkina silmissä kylmä, outo välke.
Ettetkö tarkoita, ettei häitä tulekaan? Aino kuiskasi, tunteet läikkyivät sydänalaan. Hänen oli vaikea edes puhua, sanat soivat käsittämättöminä. Mikä sinulla on? Olet niin kylmä… Teinkö jotain väärin? Oskari, puhu minulle.
Oskari kohotti katseensa, eikä siinä ollut lämmin pilkahduskaan. Päinvastoin, kasvoille tuli pilkallinen virnistys.
Mitä teit… Eipä juuri mitään. Syntynyt vain naiseksi siinä kaikki, hän sanoi kylmästi, ikään kuin olisi puhunut säästä. Naiset juoksee vain rahan perässä. Heti kun tulee parempi mahdollisuus, hei vaan! Voihan minä teitä vihaan…
Aino jähmettyi. Sanoissa ei ollut järjen hiventä. Hän halusi ymmärtää, mutta mikään ei käynyt yksiin. Eikö hän ollut elänyt vain Oskarille, laittanut syrjään ystävät, töiden loman, suunnitellut kaiken heidän yhteiseksi hyväkseen?
En ymmärrä…, hän sai sanottua, puristaen kansiota knytiin. En ole kaivannut ketään muuta. Olet minulle se oikea!
Oskari kohautti olkapäitään, tuijotti ikkunasta.
Niinkö? Et voi todistaa mitään. Kaikki naiset ovat samanlaisia. Kyllä minä näen, millä tavalla katselet muita miehiä. Kuinka hymyilet…
Ainon kurkkuun nousi pala. Hän olisi halunnut selittää, sanoa totuuden, mutta sanat eivät tulleet. Tämä ei ollut enää sama Oskari se, joka aamuisin toi kahvia, toi kukkia, kertoi lämpimiä sanoja. Nyt edessä oli vieras, katkera ihminen, johon oli vuosien saatossa kertynyt kaunaa, josta Aino ei mitään tiennyt.
Mutta enhän minä… hän yritti, ääni värisi.
Ei tarvitse selitellä, Oskari katkaisi, viuhautti kädellään. Kaikki on päivänselvää. Luulin, että olit toisenlainen mutta sittenkin: ihan kuin muut.
Aino seisoi hiljaa. Mieli täynnä kysymyksiä, vastauksia ei missään. Kuinka kaikki katosi hetkessä? Miten mies, joka eilen vielä suuteli hellästi, nyt katsoi häntä täynnä vihaa? Hän tunsi sisällään syvän tyhjyyden sen, joka syntyy, kun unelmat katoavat.
Aino jäi seisomaan, huulet väristen ja jalat horjuen. Oli hirvittävä tarve huutaa, anella, mutta ääni jäi hiljaiseksi:
Rakastan sinua. En halua ketään muuta, hän änkytti hiljaa nyrkit puristuneina.
Oskari nykäisi päänsä ylös. Hänen katseensa oli täynnä vanhaa, purevaa tuskaa, joka ei ollut Ainon aiheuttamaa. Hän ei kuullut tytön ääntä, vain menneiden petosten kaiku soi hänen korvissaan.
Kerran uskoin yhteen, ja mitä siitä seurasi? menetin rahani, aikani, kaiken. Hääpäivänä, kaikkien edessä, hän vain hymyili ja sanoi: Anteeksi. En pysty tähän.
Kirvelevä tarina palasi mieleen. Hän oli silloin nuori, täynnä unelmia, uskoen löytäneensä oikean. Sormus valittiin, tulevaisuuskin maalattu. Ja hääpäivänä, muiden edessä, morsian tuli hymyillen ja sanoi: Anteeksi, en pysty. Ja vartti sitten toinen mies kosi minua sinä et voi tarjota turvaa minulle kuin hän.
Eikö satu? hän jatkoi, katsellen Ainoakin läpi kuin haamun. Viime hetkellä, juuri ennen alttaria. Kiitä, etten tee tätä vieraiden edessä. Mene. Olen saanut tarpeekseni.
Sanat satuttivat kuin jääkylmä isku. Aino horjahti mutta pysyi pystyssä. Hän olisi halunnut sanoa vielä jotakin, selittää, mutta ei löytänyt sanoja eikä voimia. Hän kääntyi ääneti ja lähti.
Ovi napsahti perässä hiljaa kiinni, ja Oskari jäi yksin. Hän lysähti sohvalle, painoi kasvot käsiin, yritti paeta todellisuutta ja omia ajatuksiaan.
Ehkä pitäisi oikeasti hakeutua terapeutin juttusille, hän ajatteli katkera virne suupielessä.
Aino oli kyllä ollut hänestä ihana lempeä, kuunteleva, kannustava, huumorintajuinen. Mutta mitä vakavammaksi suhde kävi, sitä useammin hän näki Ainoakin vain kuin sen entisen Niinan varjona sen, joka oli särkenyt sydämen.
Jokainen Ainon rakastava katse, keskustelu tulevaisuudesta, haaveet perheestä ja kodista nostattivat paniikkia. Hän näki mielessään, kuinka uusi kolmas nainen sanoisi yhtäkkiä: Anteeksi, mutta löysin paremman. En halua missata hyvää elämää. Sinä et ikinä sitä tarjoa.
Hän räpytteli silmiään, yritti karkottaa muistoa.
Huokaisten syvään Oskari tarttui puhelimeen. Näytön sinertävä valo täytti hämärän huoneen. Hän selasi hetken numeroita, ja soitti.
Hei, täällä Oskari, hän lausui vaikeasti. Tarvitsisin apua. Pelkään, että historia toistaa itseään. Jään taas yksin, nolatuksi, hajalle. En halua enää tätä. On pysäytettävä kierre.
Linjan toisessa päässä vastasi tyyni, ystävällinen ääni:
Hyvä, kun soitit. Katsotaan yhdessä. Milloin tulet käymään?
Oskari katsoi ikkunasta laskevaa kesäpäivää, ja vastasi hiljaa:
vaikka heti huomenna…
**********************
Vuosi vieri. Aino seisoi nyt kirkkaana päivänä valkean juhlasalin keskellä läheistensä ja ystävien ympäröimänä. Hänellä oli yllään sama hääpuku kevyt, hento ja pitsihihainen.
Musiikki soljui pehmeänä. Aino tarttui Oskaria kädestä ja astui tämän kanssa tanssilattialle. Oskari hymyili, veti Ainoa lähemmäs, ja he pyörivät yhdessä tanssissa.
No, miltä tuntuu olla aviomies? Aino kuiskasi katsoen silmiin.
Ihmeelliseltä, Oskari myönsi kaikki on tavallaan niin tuttua, mutta nyt se on totta.
Siksi tuntuukin erilaiselta, Aino hymyili. Ei enää pelkoja, ei enää entä jos.
Hän muisti yhä sen iltapäivän, jolloin kaikki tuntui romahtaneen. Mutta juuri siinä oli uusi alku. Aino meni seuraavana päivänä takaisin Oskarin luo ei syyttämään eikä anelemaan, vaan hoitamaan asiat.
En lähde, ennen kuin puhutaan, hän sanoi tomerasti. Tiedän, että pelkäät. Mutta se ei tarkoita, että meidän pitää hajottaa kaikki hyvää. Etsitään yhdessä apua.
Oskari oli kauan hiljaa. Sitten hän myönsi:
Et ehkä ymmärrä… En halua enää kokea sitä kipua.
En minäkään halua, että elät pelossa, Aino sanoi. Katsotaan, hengissä tästä selvitään yhdessä.
Ja niin he menivät yhdessä psykologille. Vähitellen, varovaisesti, Oskari alkoi puhua vanhasta haavasta petoksesta ja häpeästä. Aino oli vierellä ei tuominnut eikä painostanut, oli vain olemassa.
Aino oppi näkemään Oskarin pelot, ja Oskari oppi luottamaan uuteen alkuun. Ja nyt, he seisoivat juhlasalissa tanssimassa, eikä Oskarin silmissä enää ollut kylmyyttä. Siellä oli lämpöä, luottamusta ja kiitollisuutta.
Arvaa, olen iloinen, ettet luovuttanut silloin, Oskari sanoi puristaen Ainoa hellästi.
Niin minäkin, Aino vastasi, painautuen lähemmäs. Nyt tiedän: meidän rakkautemme on vahvempi kuin mikään pelko.
Musiikki vaimeni hiljalleen, mutta heidän tanssinsa jatkui rauhallisena, varmana ja onnellisena. Juuri sellaisena, joka syntyy, kun löytää oman ihmisen ja kulkee hänen kanssaan läpi kaikenValot himmenivät, mutta Ainon katse kirkastui. Hän näki ympärillään kaikki läheiset Helmin, äidin, ystävät ja jokaisella kasvoilla hymy, joka kertoi tarinasta, jonka kaikilla oli osansa. Jokainen vaikeus, jokainen epävarmuus, jokainen pelon hetki oli nyt osa tätä uudenlaista onnea.
Tanssin pyörteessä, rakkaiden värittämässä salissa, Aino tunsi itsensä kevyeksi ei vain morsiameksi, vaan ihmiseksi, joka oli uskaltanut uskoa elämään, vaikka sen haava olisi vielä tuore. Oskari puristi hänen kättään, mutta samalla heidän silmissään viipyi hymy, joka oli ajan ja yhteisen työn tuote. Se oli hymy, joka syntyy vain, kun on yhdessä palannut särkymästä ehjemmäksi kuin ennen.
Helmi katseli paria liikuttuneena ja ymmärsi: joskus suurin rakkaus ei tule suurissa eleissä tai lupausten sanoissa, vaan hiljaisessa päätöksessä yrittää uudelleenja antaa toiselle mahdollisuus kulkea vierellä, vaikka pelottaisikin.
Ja kun musiikki hetkeksi vaikeni, Ainon nauru helähti juhlasalin korkeuksiin, keveänä, valoisana, tulevaisuuteen kurkottavana. Rakkaus ei ollutkaan satua, jossa ei särkyjä synny, vaan kertomus siitä, että rohkeat sydämet osaavat koota itsensä uudestaanja juuri siinä piili kauneus.
He tanssivat iltaan asti, nauraen, rakastaen, anteeksi antaen. Ja kun yö laskeutui kaupungin ylle, Aino tiesi sydämessään: askel alttarille oli vasta alku, mutta yhdessä he osaisivat löytää seuraavatkin askeleet vaikka silmät kiinni, yhtä matkaa.
