Olen elänyt lähes puoli vuosisataa yksin. Kyllä, olen ollut naimisissa, mutta mieheni lähti perheestä vuoden kuluttua avioliitostamme. Silloin olen juuri saanut pienen tyttären, Sullan. Lopuksi Pekka jätti meille kolmion asunnon, jotta voimme ainakin elää kunniallisesti. En aio mennä uudestaan naimisiin enkä edes halua sitä. Sullan kasvaessa minun täytyy pitää hänet oikealla jalalla. Lapsenhoito on kuin täyteen täynnä, ja kaikki tuntuu olevan ylitsepääsyä.
Yritän kaikin voimin antaa kaikki tarvitsema, mutta Sullalta puuttuu yhä isän tuki. En voi enää korvata sitä, mitä isä ei pysty. Siksi tyttäreni alkaa kiinnittyä kaikkiin poikiin, joiden kanssa hän viettää aikaa tai joihin hän lähestyy. Kaikki eivät pidä tästä tungettelevasta käytöksestä. Minun täytyy usein rauhoitella Sullaa ja parantaa hänen särkyneen sydämensä. Mutta Kohtuuden puolella Sulla lopulta tapaa oman miehensä.
Mieheni on Juhani ahkera ja lempeä. Minä olen vain toivonut, että Sulla menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän kunnioittaa minua ja Sullaa. Mitä muuta voisi toivoa? Näin hän on täydellinen vävy. Kuitenkin kaikki ei ole satua. Kuuden kuukauden kuluttua heidän avioliitostaan Juhani muuttuu radikaalisti.
Sillä välin hoidan omaa vanhempaani, joka on vielä elossa. Hän synnytti minut nuorena, samoin kuin Sullan, joten hän saa myös edeslastensa nuoren jälkeläisen. Yhtäkkiä äiti alkaa sairaantua. Väsymys vie hänet niin paljon, että joudun ottamaan vanhan äidin luokseni ja huolehtimaan hänestä koko ajan. Muuta minulla ei ole hän asuu kanssani. Tämä idea ei miellytä vävyä lainkaan.
En tiedä, mikä häntä ärsyttää näin paljon. En pakota häntä hoitamaan vanhaa äitiä. Kaikki vastuut jäävät minun harteilleni. Äitini ei ole myöskään erityisen vaativa, oikeastaan melko helppohoitoinen. En vain ymmärrä, mikä vävyä häiritsee.
Ajan myötä tilanne vain pahenee. Sullan puolelta Juhani alkaa pitää välimatkaa minuun. He välttelevät minua kokonaan. Aikoinaan istuimme kaikki yhdessä pöydän ääressä, mutta nyt he piiloutuvat omiin huoneisiinsa. Yritän puhua Sullalle, mutta hän pysyy hiljaisena, etsimässä tekosyitä.
He eivät myöskään huolehdi minusta tai lastenlapsistani. He sanovat elävänsä omissa oloissaan, kunnes he itse päättävät. Alkuun yritän painostaa, sitten luovun. Se on heidän asiansa, he ratkovat sen itse. Mutta Juhani alkaa painostaa minua yhä enemmän. Kotonani hän käyttäytyy kuin oikea isäntä, vaikka ei oikeasti tee mitään korjauksia tai osta mitään asuntoa. Sen sijaan hän katoaa yhä useammin kavereidensa kanssa yökerhoihin. En ymmärrä, mihin se loistava vävy on mennyt, jonka näin aluksi.
Ilmeisesti hän on juuri nyt paljastanut todellisen luonteensa.
Joka viikko vävyni käy yhä sietämättömämmäksi. Sitten jouluaatto koittaa, ja Juhani kieltäytyy viettämästä sitä meidän perheen kesken. Hän vie Sullan omaan huoneeseensa ja he juhlivat erikseen äitini kanssa. Keskellä yötä Sulla vielä yrittää tulla tervehtimään meitä, mutta miehensä ei anna edes nenänsä liikkua.
Seuraavana päivänä Juhani kertoo minulle: Myymme äitini talon ja hankimme itsellemme erillisen asunnon. En tiedä, miten reagoida. Eivätkö he asu minun luonani jo puoli vuotta? Kaikki minun kustannuksellani? Ei riitäkö se?
En, en usko näin. Hanki oma asunto itse. Tämä on äitini koti. Emme aio myydä sitä. Se on hänen omaisuutensa, ja hän selvittää asian itse sanon vihaisena.
Juhania ärsyttää. Samana päivänä hän pakkaa tavarat, ottaa Sullan ja lähtee vanhempiensa luo.
On surullista, että Sulla ei sano mitään, mutta se on hänen elämänsä. Jos hän uskoo, että näin on parempi, hän saa asua Juhanin kanssa.
Oliko nainen oikeassa?
Mitä tekisit sinun ollessasi hänen paikallaan?
Jos haluat lukea lisää tarinoitamme, jätä kommentti ja muista tykkäykset. Ne kannustavat meitä kirjoittamaan lisää!
