En enää tunnistanut vaimoani, en ymmärtänyt mitä hänelle oli tapahtumassa. Me olimme olleet yhdessä jo seitsemäntoista vuotta, eikä sellaista ollut ikinä aiemmin sattunut hän oli aina ollut ystävällinen, ymmärtäväinen, ei riidellyt eikä salannut mitään. Juuri sen vuoksi olin hänet aikoinaan valinnut. Aamuisin hän teki puuroa tai munakkaan, kiiruhti töistä kotiin ja ryhtyi heti laittamaan iltaruokaa. Sunnuntaisin hän silitti täsmälleen viisitoista kauluspaitaa yhden päivässä minulle ja kahdelle pojallemme. Tosin pojat pärjäsivät usein kahdella tai kolmella, ei ollut helppoa saada heitä yhtä paljon huolehtimaan siisteydestä kuin minä olin tottunut.
Nyt toista viikkoa aamiaiseksi oli vain muroja tai voileipiä, ja Annika ehdotti, että jokainen tekisi ne itse. Illallisella löytyi parhaimmillaan eilistä keittoa, välillä vain lappu pöydällä: Tulen yhdeksän jälkeen, keittäkää makaronilaatikkoa.
Aluksi kuvittelin tämän johtuvan Annikan yliopiston järjestämästä seminaarista, mutta seminaari päättyi, eikä arki palannut ennalleen.
Yritin varovasti kysellä mistä on kyse, ja Annika vastasi:
Voiko minullakin olla joskus omaa aikaa? Olen vuosia pyörittänyt tätä huushollia, eikö minulla ole oikeutta hengähtää?
Tietysti on, ei siinä mitään, sanoin.
Olisin halunnut vielä kysyä kuinka kauan tämä vähän aikaa vielä jatkuisi, mutta en rohjennut. Päivät kuluivat, ja Annika oli edelleen tuon tuostakin elokuvissa, teatterissa, museoissa. En myöskään pitänyt siitä, että vaatekaappiin ilmestyi uusia värikkäitä mekkoja, ja että aamuisin hän ennemmin laittoi ripsiväriä ja huulipunaa kuin keitti meille aamiaista. Aluksi koin huonoa omaatuntoa ajatuksistani, mutta epäilykseni kasvoivat. Oliko vaimollani joku toinen?
Vaikka nolotti, en voinut estää itseäni. Aloin seurata Annikan tekemisiä ja penkoa hänen tavaroitaan. Kävin läpi puhelimen, kortin tapahtumat, jopa käsilaukun sisällön. Sisätaskusta löytyi kirje kulunut ja osin haalistunut. Selvästi sitä oli luettu monta kertaa. Ilmeisesti rakkauskirje, ja sellaiset sanat saattoi kirjoittaa vain todella läheinen mies. Annika, ikäväsi sattuu, sanat eivät riitä kuvaamaan odotuksen tuskaa. Kaikkialla kuulen äänesi, etsin hymyäsi enkä löydä”
Melko epämiellyttävää luettavaa. Koska kirje oli niin nuhjuinen, tämä suhde oli jatkunut jo pitkään. Se vihlaisi entistä pahemmin olisin vielä osannut antaa anteeksi pikku flirttailun jonkun ohikulkijan kanssa, mutta tällaista Oliko koko avioliittomme ollut pelkkää valhetta?
Kolme päivää kuljin hiljaisena, mietin elämääni, kuinka monelta kiusaukselta olin välttynyt, kuinka monta kertaa olisin voinut pettää, mutta en ollut tehnyt niin… Kolmantena päivänä en enää kestänyt.
Tiedän ihan kaiken, sanoin matalalla äänellä.
Mitä kaiken? Annika kysyi, hieman hämmentyneenä.
Hänen äänensä oli rauhallinen, vain hieman yllättynyt. Mutta minä olin lukenut sen kirjeen, ei voinut olla erehdystä.
Sinulla on toinen, julistin.
Annika purskahti nauruun.
Höpöjä, Topi. Etkö tosissasi?
Jos hän olisi myöntänyt kaiken ja alkanut itkeä, se olisi ollut helpompi käsitellä, mutta näin…
Olen lukenut hänen kirjeensä! Sellaisia sanoja ei kirjoiteta turhaan: en jaksa odottaa päivää, jolloin voimme taas olla yhdessä, meidän sielumme on tarkoitettu kulkemaan rinnakkain maailman loppuun. Hyi, tiuskaisin.
Annika nauroi edelleen, mikä ärsytti minua.
Oletko tosissasi nyt? hän kysyi.
Entä sinä?
Tuijotin häntä kulmieni alta, hengittäen raskaasti.
Eli sinä siis pengoit käsilaukkuani?
Niin.
Ja luit sen kirjeen?
Luin.
Etkä muista että sinä itse sen kirjoitit?
Mitä muka? en ymmärtänyt heti.
Sinä kirjoitit minulle sen! Oletko unohtanut kun olit työmatkalla Oulussa ja minä olin yksin Eemelin kanssa? Nyt muistatko?
En varmasti ole omaa käsialaani! Enkä minä tuollaisia kirjoita.
Annika huokaisi, nappasi jakkaran ja otti yläkaapista laatikon. Hän laski sen sängylle, penkoi aikansa ja otti esiin kuoren, jonka ojensi minulle.
Tässä. Silloin olit loukannut kätesi ja kirjoitit vasurilla.
Luettuani kuoren läpi näin lähettäjänä oman nimeni, postileimassa Oulu, mutta käsiala ei tosiaan ollut sama. Muistin hämärästi loukanneeni käteni rakennustyömaalla oliko se silloin?
Miksi kannat tuollaista kirjettä aina mukana? kysyin alakuloisena.
Psykologi neuvoi, Annika totesi rauhallisesti.
Psykologi?
Kyllä. Tiedätkö Topi, olen väsynyt. Olen pyörittänyt kotia ja palvellut kolmea miestä vuosikausia, eikä minulla ole omaa elämää. Edes kiitosta teiltä ei aina saa! Kukkia tuot vain helmikuussa ystävänpäivänä, ja rakkauden sanoista en muista enää miltä ne kuulostavat. Olen edelleen nainen, en niin vanhakaan. Rehellisesti sanottuna mietin hetken jopa eroa, mutta arvostan meidän perhettä. Siksi kävin asiantuntijalla. Hän antaa ohjeita, joita noudatan.
Vaimon suorat sanat yllättivät minut. Ero? Halusiko hän lähteä?
Onko ohjeista ollut apua? kysyin.
Joskus, Annika hymyili.
Entä kirjeet?
Ne muistuttavat minua siitä, että meillä on ollut rakkautta.
Nyökkäsin ja jäin miettimään. Nousin ja kävelin parvekkeelle. Emme enää palanneet aiheeseen.
***
Aamulla Annika huomasi, että kotona oli poikkeuksellisen vilkasta ja ilmassa tuoksui vaniljalta. Hän ihmetteli mitä oikein tapahtuu, kunnes astui keittiöön.
Vanhempi poika paistoi kananmunia, nuorempi järjesti rahkapiirakoita lautasille. Pöydällä oli maljakollinen hänen lempikukkiaan.
Mitä ihmettä täällä tapahtuu? hän kysyi.
Huomenta äiti, nuorempi toivotti. Mitä otat, teetä vai kahvia?
Annika ei voinut uskoa silmiään eikä korviaan.
Kahvia, hän vastasi.
Kananmunia vai rahkapiirakkaa?
Rahkapiirakkaa
Topia ei näkynyt missään, mutta Annika ymmärsi kaiken olevan hänen järjestämää. Kun hän maistoi ensimmäistä piirakkaa, Topi ilmestyi keittiöön. Hän ojensi kourassaan taitetun paperin.
Huomenta rakas!
Mikä tämä on? Annika kysyi.
Uusi kirje, Topi virnisti. Että varmasti auttaisi.
Annika hymyili, ja siitä päivästä lähtien asiat olivat paremmin. Ei, jokainen aamu ei sentään tuonut samanlaista aamiaista ihmeisiin ei voi luottaa mutta toisinaan yllätyksiä sattui. Ja elokuviin Annika lähti nyt useammin Topin kanssa. Avioliitto pelastui.
Tässä opin, ettei pidä unohtaa kiitollisuutta eikä rakkautta vuosien arjessa. Työtä ja välittämistä tarvitaan molemmilta, muuten yhteinen matka hiljalleen kuihtuu. Mutta kun sitä vaalii, voi yhteinen onni löytyä uudestaan.
