Kuule, Sinikka, sitten kun minusta aika jättää, joudut lähtemään tästä asunnosta. Jätän sen pojalleni… sanoi Olavi eräänä iltana rauhallisesti, kuin olisi puhunut säästä. Minä olen jo asiasta määrännyt, asiakirjat on kunnossa. Toivon, ettet kanna minulle kaunaa. Sinullahan on omat lapset, he kyllä pitävät sinusta huolen.
Sinikan elämä ei ollut helppo polku. Hän oli kasvanut lastenkodissa jossain päin Itä-Suomea, vanhempiaan tuntematta. Nuorena hän meni suurta rakkautta seuraten naimisiin, mutta onni oli lyhyt jäi leskeksi kaksikymmentäviisivuotiaana, kaksi pientä lasta kainalossaan, kun hänen miehensä Tapani menehtyi onnettomuudessa. Siitä alkoi vuosien yksinhuoltajuus, hän uurasti, ettei tytär ja poika jäisi mistään paitsi. Onneksi hänellä oli edes katto pään päällä Tapanilta jäi perintönä pieni kerrostalokaksio Kuopion laidalla.
Viitisen vuotta jäi Sinikka yksin, kunnes tapasi Olavin torilla. Mies oli häntä kolmetoista vuotta vanhempi, omisti avaran kolmion ja teki hyvää tilipussia paikallisessa sahayhtiössä. Yhteiselo alkoi nopeasti, Sinikka hyväksyi Olavin pohdinnan jälkeen aviomiehekseen, ja lapsetkin löysivät nopeasti yhteisen sävelen hänen kanssaan. Tosin vanhempi tytär, Raita, oli alkuun varautunut, mutta Olavi voitti lopulta myös hänen luottamuksensa.
Nuorempi poika, Tapio, rupesi pian kutsumaan Olavia isäkseen. Olavi kohteli Sinikan lapsia kuin omiaan, ei koskaan pihistellyt ajastaan tai rahoistaan. Raita ja Tapio olivat kiitollisia harvinaisen turvallisista lapsuusvuosistaan hänen kanssaan.
***
Kului vuosia. Raita oli jo kauan sitten lentänyt pesästä, mennyt nuorena naimisiin ja muuttanut Ouluun. Tapio, joka oli aina haaveillut maanpuolustajaksi, asui eri puolilla Suomea palvellen ja opiskellen. Yhtenä päivänä Sinikka kutsui lapset luokseen, sillä asia piti selvittää.
Minulla olisi ajatus, hän alkoi. Mietin, josko myisin sen vanhan kaksion. Täällä pitäisi tehdä kunnon remontti; kaikki kalusteet kaipaisivat uusimista ja kylppärin putketkin ovat vuotta neljääkymmentä. Turhaan se kämppä on ollut tyhjillään. Mitä te tuumaatte?
Raita kohautti olkapäitään:
Minä en ainakaan tarvitse osuutta siitä, mutta jos rahaa on jaossa, niin kyllä meistä hyötyä olisi. Vilho tarvitsee yhä hoitoja, eikä valoa tunnelin päässä vielä näy.
Rain ensimmäinen poika oli syntynyt harvinaisella liikuntavajavuudella, jatkuvat hoidot ja tutkimusmatkat Helsinkiin olivat koetelleet perheen taloutta. Tapio tuki siskoaan:
Myös minun puolestani rahat Rain perheelle. Minä pärjään, minulla on jo oma asunto. Rahalle on parempi käyttö heidän arjessaan.
Sinikka möi kaksion, antoi puolet tuotoista Raidalle ja lopulla teetti perusteellisen remontin tähän yhteiseen asuntoon. Kaikki uusista kalusteista lattioihin saakka maksoi omista rahoistaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sinikka vasta ymmärsi käyttäneensä kaiken työnsä ja varansa paikkaan, josta hänen tuli luopua.
Nelisen vuotta sitten Olavin terveys heikkeni. Polvet olivat pettää, aamuisin oli tuskaa päästä edes sängystä ylös. Sinikka hoputti:
Nyt Olavi, mennään lääkäriin. Mitä kauemmin odotat, sitä vaikeampaa! Voin tulla mukaan jos pelottaa.
Olavi mutisi:
Turha sinne on mennä keksivät vain kasan lääkkeitä jotka eivät auta. Minun polveni ovat aina olleet tällaiset! En nyt enää vanhana muuta voi odottaa.
Mutta Raita ja Tapio saivat periksi, ja Olavi kävi tutkimuksissa. Lääkäri totesi:
Tila on vakava, pitää hoitaa heti. Teidän pitää laihduttaa, se auttaisi polviin.
Sinikka tarttui toimeen: laati kevyen ruokalistan, vaihtoi suklaat kuivattuihin karpaloihin, keitteli kasviskeittoja. Olavi nurisi, mutta pian alistui lääkekierteeseen ja ruokavaliolle. Vaivat kuitenkin palasivat lääke ei vienyt pahinta kipua, pian myös sydän ja verenpaine alkoivat vaivata. Olavi kuihtui silmissä, lapset vierailivat yhä useammin.
***
Vuodet kuluivat, Sinikka oli Olavin rinnalla koko ajan. Sairaalaopinnot, käänteet ja toivon hetket täyttivät arjen. Viime keväänä Olavi vietiin taas sairaalaan, Sinikka kulki mukana kotona ja vuodeosastolla. Eräänä aamuna ovikello soi kynnyksellä seisoi nuori mies, kasvoissa outoa tuttua.
Päivää, saisiko Olavi Väisästä tavata?
Pahoitteluni, Olavi ei ole nyt kotona, kuka te olette?
Olen Sami, Olavin poika.
Sinikka häkeltyi; nyt hän näki nuoren Olavin kasvoissa. Pyysi Samin sisään ja kertoi sairaalasta. Sami halusi heti nähdä isänsä, joten Sinikka otti hänet mukaansa. Hän kuuli ensi kerran Olavin aiemmasta avioliitosta, josta tämä ei ollut koskaan puhunut.
Sairaalaosastolla Olavi katsoi poikaa kummaksuen. Tapaaminen jäi lyhyeksi, mutta matkan jälkeen Olavi avasi menneisyyttään:
Samin äidin kanssa elettiin yhdessä tovi. Eron jälkeen nainen meni naimisiin serkkuni kanssa, kielsi minua sekaantumasta lapsen elämään. Minä yritin mutta erkaannuimme. Nyt poika on löytänyt minut ja tuntuu, että hän on minulle yhtä vieras kuin naapurimies.
Sinikka silitti Olavin kättä:
Hän on sinun veresi, älä torju. Anna mahdollisuus, jotta et kadu jälkeenpäin.
Olavi alkoi tavata Samia, välit lämpenivät vähitellen. Samin käyntien jälkeen isä ja poika kävivät pitkät keskustelut saunan lauteilla, välillä Raita ja Tapio poikkesivat, ja kaikki olivat asiallisia.
Sinikalla ja Olavilla oli pieni pesämunansa; suurin osa oli alkujaan Sinikan tuomia säästöjä, ja hän oli laittanut jäljelle jääneet rahat kaksion myynnistä pankkitilille. Hän ei valvonut saldoja tiheästi, kunnes jotakin outoa tapahtui pankista tuli ilmoitus suurista nostoista.
Mistä ihmeestä tili on miinuksella? Olavi, tiedätkö missä pankkikortti on? Joku nosti kuudenkymmenentuhatta euroa meidän tililtä!
Olavi huokaisi:
Se olin minä, Sinikka. Annoin kortin Samille, hänellä oli rahapula.
Sinikka istahti alas:
Miksi et puhunut asiasta? Nämä ovat yhteiset varat, mutta rahaa kertyi lähinnä minun tuloistani.
Olavi ärähti:
Se on minun poikani! Sinulla ei ole asiaan sanomista.
Sinikka tilttasi kortin mahdollisimman nopeasti. Sami tuli samana iltana ovelle.
Kortti ei enää toimi!
Kannattaa heittää pois, sanoi Sinikka. Apua sait kun tarvitsit, mutta säästöjäni en aio kokonaan antaa. Tästä lähtien kaikki raha-asiat käydään minun kauttani.
Sami suuttui, Olavi riiteli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Sinikka ajatteli olevansa väsynyt avioliittoonsa.
***
Muutama päivä kului, Sami ei näyttäytynyt, Olavi murjotti. Sinikka pakkasi tietokoneensa ja meni Rain luokse.
Parempi antaa Olavin miettiä rauhassa. Kaikki tuntuu olevan vinossa.
Palattuaan illalla kotiin Sinikka huomasi Olavin olevan paremmalla päällä.
Samilla oli asiaa tänään, mies totesi. Kävimme vähän asioilla.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Olavi pudotti pommin.
Olen käynyt tänään notaarilla. Lahjoitin tämän asunnon pojalleni.
Sinikka nielaisi.
Mitähän hyvää hän on tehnyt saadakseen kaiken?
Sami on ainoa perilliseni; ei minulla ole muita omia lapsia, Olavi tokaisi. Sitten kun aika koittaa, tämä asunto jää hänelle. Sinikka, sinun olisi ehkä hyvä miettiä minne itse aiot mennä, kun talosta on lähdettävä.
Sinikka tunsi loukkauksen. Kaikki, mitä hän oli vuosien saatossa asuntoon panostanut uusi keittiö, huonekalut, verhot jäisi tuntemattomalle ihmiselle.
Kiitos, Olavi, taisi olla aika huolehtia omasta tulevaisuudestani. Toivottavasti poikasi tulee iltaisin seuraksi.
Olavi jäi ymmälleen, kun Sinikka alkoi pakata laukkujaan.
Minä lähden, Olavi. Avioero on tulossa. Lapset auttavat kyllä.
Sinikka löysi uuden kodin Tapion kolmiossa. Raita olisi ottanut äidin mielellään myös luokseen, mutta Sinikka ei tahtonut olla vaivaksi. Olavi yritti vielä estellä eroa, mutta käräjillä vääntö päätyi; Sinikka sai vapauden, ja jäi Olaville ja tämän pojalle lähinnä maineena ahneena perijänä, vaikka kaikki oli lopulta paljon mutkikkaampaa.
Näinpä nuo vuodet kääntyivät muistojen kirjoon eivät kaikki tarinat lopu oikeudenmukaisesti, mutta jokainen kuljettu polku muovasi meidät siksi, mitä olemme nyt.
