Äiti jäi vihdoin eläkkeelle. Pari vuotta on siitä jo vierähtänyt. “Olen väsynyt”, hän sanoo. “Terveyttä ei juuri ole jäljellä. Työ oli hermoja raastavaa, työyhteisö myrkyllinen, eikä tässä iässä enää muutenkaan jaksa. Nyt haluan elää vähän itselleni, enkä enää olla toisten käytettävissä.”
Eikä siitä riidellyt kukaan. Meidän äiti on sellainen, ettei häntä vastaan juuri ruveta väittelemään.
Niinpä äiti muutti mökilleen ja alkoi viettää elämänsä parasta aikaa: kasvattaa kukkia ja kurkkuja, polttaa tupakkaa terassilla, juoda kahvia välillä konjakin kanssa, välillä kirjan parissa. Siivoten, lepäillen, muistellen työtä lievällä kauhulla ja iloiten siitä, että lastenlapset ovat jo aikuisia, eikä heitä tuoda koko kesäksi hänen nurkkiinsa.
Meille jälkipolville äiti jakoi myös tuon tuosta viisaita neuvoja:
Eläkkeelle kannattaa jäädä vasta kun lastenlapset ovat valmistuneet yliopistosta. Se on tärkeää. On tärkeää, että he ovat silloin jo omillaan, eikä eläkeläisenä joudu heitä elättämään. Ja lastenlastenlapset ovat jo sitten muiden huoli, olet silloin jo liian vanha.
Kaiken kaikkiaan mökkielämä sujui loistavasti: pakettiautomaatit, kyläkauppa, netti, ruusupensas ikkunan alla, raikas ilma, rauhalliset naapurit, elämä ilman turhaa painetta. Mutta ajan myötä äidille tuli hieman tylsää. Hän päätti ajan kuluksi tehdä jotain uutta: valaa pihan ison alueen betonilla.
Parkkipaikka piti laittaa kuntoon. Äidin mielestä se näytti “epäedustavalta”. Eikä luonnon armoille kannata jäädä, luonnolta olemme jo kauan sitten saaneet internetin. Netin syövereistä äiti löysi sopivan remppaporukan, jonka nimi oli “Kova Jätkä”, valmiina hommiin tietysti rahasta.
Koitti suuri päivä. Pihalle tuli viiden miehen joukko, pomona Jari. Äiti kutsui häntä vain “Jaska”, vaikka mies oli kaksimetrinen kolossi. Homma aloitettiin innokkaasti, mutta pian tuli mutkia matkaan. Kaksi betonimyllyä odotti käskyä käynnistyä. Äiti tarkkaili tilannetta.
Sitten Jaskaa alkoi “viedä”. Mikä tilaisuus! Yksinäinen, vanha täti, eikä selvästikään betonoinnin asiantuntija ainakin Jaskan mielestä. Miehet päättivät yrittää vetää äidiltä vähän ekstraa, koska “mummolta voi aina vähän nyhtää”.
Jaska intoutui: “Ei tästä näin tule hyvä, kaikki on vinossa, kaikki pitää tehdä uusiksi… Jos ei makseta tuplana, me lähdetään pois. Keksi uusi tekijä”.
Äiti kuunteli rauhassa, jopa nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Viisikymmentä tuhatta, sanotte? Entä kaksikymmentäviisi, kelpaisiko? No, pojat, minä kyllä uskon teihin. Kuinkas muutenkaan näin pätevän näköisiin työntekijöihin?”
Sitten hän yllättäen ehdotti:
Tehdään näin. Vedetäänkö veto?
Mistä veto? Jaska innostui.
Juuri siitä viidestäkympistä. Vedetäänkö siitä, että saan teidän porukan tekemään homman loppuun asti parhaalla mahdollisella tavalla, ei päivässä kuten lupasit, vaan kolmessa tunnissa? Jos ehditte maksan sinulle viisikymppiä. Jos ette sinä minulle viisikymppiä. Sopiiko?
Olisin Jaskan tilalla miettinyt kahdesti. Vaikka mummo kuulostaa vähän omituiselta, miksi ihmeessä pitää kikkailla? Mutta Jaskalla ei ollut yliopistopapereita, mutta luotto itseensä ja ahneus olivat vahvat. Veto lyötiin.
Jaska istahti portaille kahvikuppi kädessä seuraten sivusta. Silloin Eeva-Liisa pisti kumisaappaat jalkaan ja kuin taikaiskusta työnsi porukan liikkeelle.
Viidessä minuutissa hän asetti jokaisen paikalleen, kertoi selkeästi mitä tehdä ja missä, miten tasoitetaan, missä voi mennä nopeammin ja missä pitää olla erityisen tarkka. Mikserikuskeillekin hän piti lyhyen kurssin: milloin ja miten betonia kaadetaan, että työ sujuu eikä vaan läiskitä menemään. Parasta koko hommassa kaikki tapahtui tehokkaasti eikä yksikään liike tai hetki mennyt hukkaan.
Sanalla sanoen: betonoinnin jumalatar.
Se, minkä jätkät olivat aikoneet venyttää koko päivän hommaksi, äiti veti läpi reilussa kahdessa tunnissa. Sitä ei voinut moittia: täydellistä, tasaista, viimeisteltyä. Täyttä järkeä.
Ensin Jaska hymähteli pianhan tuo nääntyy väsymykseensä. Pian ei enää hymyilyttänyt. Vähän myöhemmin kalpeni. Koska muisti: veto. Koska sana. Koska “viisikymmentä kiitos tännepäin”.
Hetken näytti, ettei Jaskan kieli toiminut lainkaan. Ilme oli sellainen kuin mies olisi ensi kertaa tajunnut, etteivät omat odotukset määrää koko maailmaa.
Anteeksi mutta… Kertokaa nyt… Kuinka ihmeessä tämä on mahdollista? Näin ei voi tapahtua!
Kyllä voi, Eeva-Liisa sanoi tyynesti ja pyyhki hanskoista betonipölyt. Kun ajoitte tänne, näitte varmaan sen ison liittymäkompleksin?
Nähtiin… Jaska mutisi.
Ja ajoitte siitä läpi?
Joo kai…
Hyvä. Minä rakensin sen.
Silloin Jaska ilmeisesti ymmärsi lopullisesti, ettei “lempeä mummo” aina tarkoita sitä miltä näyttää joskus se vain tarkoittaa ihmistä, joka on vuosikymmeniä ollut töissä paikoissa, joissa heikkohermoiset eivät kauan pärjää. Ja että yksitoikkoinen riitely tällaisten kanssa ei oikeasti kannata.
