—Äidin kopio avaimesta on jo valmis. “Annetaan se tänä iltana”, Juhani ilmoitti vetäessään takin vetoketjua kiinni, sellaisen ihmisen ilmeellä, joka oli juuri myynyt minun henkilökohtaisen tilani perhealennuksella.
Tämä lausunto ei kuulostanut keskustelunaiheelta, vaan väistämättömältä sääennusteelta: hyväksy se, Leena, meitä kohti on tulossa sykloni nimeltä “Marketta”.
Katsoin kiiltävää metallinpalaa hänen kädessään. Uudenkarhea. Hampainen. Aivan kuten itse ajatuskin.
En alkanut heittää raivokohtausta. Raivokohtaus on heikkojen ase, ja huutaminen perheriidassa osoittaa vain, että argumentit ovat loppuneet. Seisoin vain paikallani pyyhe kädessä ja aloin analysoida tilannetta.
Tässä on hyvä ymmärtää: anoppini ei koskaan tule “vaan noin vain”. Viime kerralla hän “vahingossa” järjesteli mausteeni aakkosjärjestykseen, heitti pois kalliin kastikepurkin, koska “väri oli epäilyttävä”, ja kertoi Juhanille kolme päivää, että meillä on pakastimessa “ruokaa ilman järjestelmää”.
Hänen vierailunsa ovat terveystarkastajan, verottajan ja lastensuojelun yhteinen tarkastuskäynti. Tähän päivään asti alueemme rajaa suojasi tarve soittaa ovipuhelimeen, mikä antoi minulle ainakin kolme minuuttia aikaa valmistautua puolustukseen. Nyt raja päätettiin purkaa.
— Hän ei tule yksin, Juhani lisäsi ikään kuin ohimennen katsomatta minuun silmiin. — Ainon kanssa. He ovat menossa johonkin näyttelyyn, pistäytyvät matkan varrella viideksi minuutiksi.
Juu. Näyttely. Aino on äidin naapuri, jonka kieli on pisin koko lähiössämme, ja hän on kunniajäsen paikallisessa kerrostalon puskaradiossa.
Todistajan valinta oli strateginen, ja minun oli pakko ihailla Juhania mielessäni. Laskelma oli läpinäkyvä kuin vauvan kyynel: ulkopuolisen, varsinkin näin juoruavan henkilön läsnäollessa, sivistynyt miniä Leena ei ala vaatia oikeuksiaan, hävettää sanoa “ei”, ja nielee tunkeutumisen nöyrästi.
“Sukulaisten huolenpito on kuin puskutraktori: jos et ajoissa väistä, sinut jyrätään rakkauden alle, kunnes pulssi ja henkilökohtaiset rajat katoavat”, filosofoin mielessäni.
He marssivat juhlallisesti eteiseemme tasan kuudelta illalla. Marketta loisti kuin kiillotettu hopeinen kahvipannu porvarishäissä. Aino nöyrästi seisoskeli takanapäin, näytellen sivuroolia historiallisessa triumfissa.
Anopin katse, heti kun hän astui kynnyksen yli, alkoi toimia kuin viivakoodinlukija. Se pyyhkäisi kenkähyllyn (ovatko kengät vinossa?), hipaisi peiliä (onko siinä tahroja?), ja suuntasi kohti olohuonetta.
Hänen käsissään lepäsi valtava laukku, jonka syövereistä hän heti, kuin taikuri kaniinia, veti esiin massiivisen pöllönmuotoisen avaimenperän ja paksun muistivihkon, nappaamalla ne taitavasti yhteen käteen.
Pöllö ilmeisesti symboloi kaikkinäkevää silmää. Muistivihko symboloi tulevia sortotoimia.
— Juhani sanoi, että teillä on minulle yllätys! — anoppi lauloi edes yrittämättä riisua takkiaan. — Kun minä aina huolehdin teistä, en saa rauhaa. Olette töissä päivät pitkät. Entä jos unohdatte silitysraudan päälle, vesiputki puhkeaa. Ja muutenkin, isännän silmä tarvitaan!
Hän piti tauon, jotta Aino ehtisi ymmärtää äidin uhrauksen suuruuden, ja jatkoi hyökkäystään:
— Tulen päivällä, keitän tuoretta keittoa, järjestelen kaappeja. Teillä kun on aina joitakin laskuja pöydällä, ei ymmärrä, onko ne maksettu vai ei. Jääkaapissa ruoka pilaantuu, koska joku ei katso viimeisiä käyttöpäiviä.
Marketta hellästi siristi silmiään ja iski pääargumenttinsa:
— Leena on hyvä tyttö, mutta nuori ja hajamielinen. “Hänelle kontrolli ei tekisi pahaa”, hän lausui hymyillen kuin olisi juuri kääritty minut pumpuliin ja asetettu hyllylle viallisten tuotteiden joukkoon. — Eikö niin, Aino? Nuoria pitää vahtia silmällä!
Aino nyökkäsi kuin kiinalainen puupää:
— Oi, varapäälliköllä äidillä on pyhä asia! Se on niin suuri apu! Minullakin miniä…
Juhani, levittäen olkapäitään ja tuntien itsensä vähintään kuningas Kustaa Vaasaksi, kurkotti taskuunsa ja otti esiin kopion.
— Tässä, äiti. Ota. Että sinun on helpompi olla.
Hän ojensi avaimen. Anoppi katsoi minua voitonriemuisesti. Shakkia ja mattia, Leena. Todistajien läsnäollessa.
Mutta en alkanut rikkoa astioita. Menin rauhallisesti lipaston luo, vedin ylimmän laatikon auki ja otin esiin vanhan varapäällikön avaimeni. Nopeasti irroitin niistä tyhjän muovisen avaimenperän autoliikkeen logolla.
— Mikä loistava idea, Marketta! — ääneni oli pehmeämpi kuin kashmir, mutta siinä oli kevyt metallinen kalsahdus sisällä. — Juhani, sinä olet nero. Tänä aikana ei pärjää ilman täydellistä keskinäistä apua.
Astuin aivan anopin eteen. Hän oli jo ojentamassa vapaata kättään Juhanin avainta kohti, mutta leveä, täysin jäinen hymyni sai hänet pysähtymään.
— Minusta perheiden huolenpidon pitäisi toimia molempiin suuntiin, jatkoin katsoen Markettaa suoraan silmiin. — Turvallisuus on molemminpuolinen asia. Teillä kun on verenpaineongelmia, kunnioitettava ikä, ja putket vanhassa kerrostalossa. Mitä tahansa voi sattua! Joten vaihdetaan nyt samantien. Antakaa meille oma avaimenne, ja me luovutamme teille juhlallisesti omanne.
Anoppi räpäytti silmiään. Hänen sisäinen skannerinsa antoi järjestelmävirheen. Aino takana lakkasi hengittämästä.
— Mitä te minun avaimellani tekisitte? — epäluuloisesti anoppi karautti laskien kätensä.
— Miten niin? — minä iloisesti heilautin käsiäni. — Huolehtia! Te tulette päivällä meille: tarkistatte jääkaappimme, laskumme, järjestyksen liinavaatekaapissa. Minä taas töiden jälkeen — suoraan teille! Tulen soittamatta, ovelta ovelle.
Tarkistan teidän lääkelaatikonne — ovatko lääkkeet vanhentuneet? Katson, mitä hyllyillä on, onko kertynyt rojua. Heitän pois vanhat purkit parvekkeelta, kun te olette niitä vuosia säästäneet, siellä on jo pölypunkit rakentaneet sivilisaation. Lasken teidän kauppakuitinne — mitä jos maksatte liikaa, ja Juhani joutuu sitten auttamaan teitä? Olemme yksi perhe! Ei suljettuja ovia, pelkkää kontrollia… anteeksi, huolenpitoa! Eikö niin, Aino?
Käännyin äkisti naapurin puoleen. Tämä nieli hermostuneesti, pyöristi silmiään ja vaistomaisesti astui puoli askelta taaksepäin kohti pelastavaa ulko-ovea.
Juhanin kasvot alkoivat nopeasti menettää väriä, saaden viime vuoden kipsin sävyn. Vihdoin hän tajusi, mihin ansaan oli itse itsensä ajanut. Hän halusi näyttää isännältä, mutta nyt hän oli tuonut vaimonsa perhetarkastukseen kuin vuokralaisen, jolle on asetettu valvoja.
Marketta puristi kauhistuneena laukkuaan rintaansa vasten kuin olisin jo kurkottamassa heittämään hänen arvokkaita purkkejaan pois ja laskemaan hänen eläkettään.
— Leena, oletko järjissäsi? — hän henkäisi kadottaen kaiken makean, teennäisen sävynsä. Hänen kasvoilleen nousi punaisia läiskiä. — Minulla on siellä oma henkilökohtainen tilani! Siellä on paperit, liinavaatteet, rahat! Ei ole asiaa vieraiden ihmisten penkoa minun kaappejani luvatta!
Pidin tauon täsmälleen kolme sekuntia. Tarpeeksi kauan, jotta jokainen hänen sanansa jäi ilmaan ja kantautui naapurin korviin.
— Vieraiden? — kohotin ironisesti vasenta kulmaani. — Kas, miten mielenkiintoista. Hetki sitten olin “nuori perhe”, joka tarvitsi ehdottomasti isännän silmää liinavaatekaappiin. Nyt olen siis vieras? Eli teidän henkilökohtainen tilanne on pyhä, sitä pitää kunnioittaa. Mutta meidän ja Juhanin asunto on sitten pelkkä läpikulkupaikka ja teidän varaston sivuliike yllättäville tarkastuksille?
Eteisessä tuli niin hiljaista, että kuului jääkaapin monotoninen hurina keittiöstä. Aino, jonka vuoksi koko tämä näytös oli järjestetty, katsoi nyt hyvin tarkkaavaisesti ystäväänsä.
— Marketta, sanoithan itse: henkilökohtainen tila. Eikö nuorilla ole omaa henkilökohtaista tilaansa? — naapuri äänsi.
Hänen katseessaan ei ollut myötätuntoa. Siinä oli selvä, työläisluokkainen ymmärrys siitä, miten halvalla ja tekopyhästi hänen ystävänsä yritti lunastaa itselleen kausikorttia toisten elämään, suojautuen huolenpidolla.
Juhani yritti pelastaa viimeiset rippeet auktoriteetistaan päästäen epämääräisen äänen:
— Leena, miksi liioittelet? Äiti vain…
— Vain sekoitti avun valvontaan, minä katkaisin. Ääneni oli menettänyt viimeiset teennäisen pehmeyden rippeet. Jäljellä oli vain logiikka ja tosiasiat.
Astuin askelen kohti miestäni, napakasti mutta erittäin lujasti nappasin hänen tunnottomista sormistaan uuden avaimen. Käännyin ja laskin sen kenkähyllylle. En anopin eteen. Hänen eteensä.
Asuntolainan maksoimme puoliksi. Tässä asunnossa ei siis ollut olemassa yksinvaltaisia määräyksiä kolmansista avainsarjoista.
— Sääntö tässä talossa on hyvin yksinkertainen, Juhani, sanoin tähdentäen jokaista sanaa niin, että molemmat katselijat kuulivat. — Asunnon avaimet ovat vain niillä, jotka siinä asuvat. Kaikki muut tulevat kutsusta ja soittavat ovikelloa. Poikkeuksia ei ole kenellekään.
Käänsin katseeni punoittavaan Markettaan. Hänen valmisteltu viisaan pöllön avaimenperänsä helähti surkeasti pudotessaan pohjattoman laukun pohjalle. Muistivihko tarkastusmuistiinpanoja varten ei koskaan avautunut.
— Hyvää illanjatkoa, Marketta. Ja teille, Aino. Olen varma, että näyttely on miellyttävä.
Anoppi ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän kahdesti äänettömästi haukkoi ilmaa huulillaan, mutta sopivia sanoja ei löytynyt. Hän kääntyi äänettömästi, tempaisi ovenkahvasta ja syöksyi porraskäytävään, unohtaen edes hyvästellä.
Aino pujahti hänen peräänsä, selvästi odottaen saavansa kertoa tämän uskomattoman kohtauksen koko pihalle, mutta nyt täysin toisenlaisissa sävyissä.
Lukko naksahti. Jäimme kahdestaan mieheni kanssa.
Juhani seisoi keskellä käytävää, tuijottaen typertyneenä hyllylle jätettyä avainta.
— Sinä heitit äitini ulos ovesta vieraan ihmisen edessä, hän vihdoin sai sanotuksi. Sävy oli loukattu, mutta väittelemään hän selvästi pelkäsi.
— Minä suljin oven hänen röyhkeälle uteliaisuudelleen, Juhani. Ne ovat eri asioita.
Pidin tauon katsoen häntä suoraan silmiin.
— Sinä et tänään antanut äidillesi avainta, Juhani. Sinä annoit hänelle oikeuden pitää minua huonekaluna omassa asunnossani. Tämän me nyt selvitämme. Ensi kerralla ennen kuin teet kopioita, opi tekemään tärkein asia — kysyä vaimoltasi.
Otin hyllyltä kiiltävän kopion ja heitin sen pikkutavaroiden laatikkoon. Se helähti kovaa ja lopullisesti.
— Huomenna annat tämän kopion minun läsnäollessani lukkosepälle ja pyydät hiomaan sen aihioksi. Jos haluat matkamuiston, teemme siitä avaimenperän, jossa lukee “Kysy ensin vaimoltasi”. Ja niin kauan kuin et ymmärrä eroa “äitini huolestuu” ja “äitini saa pääsyn” välillä, sinä et anna kenenkään meidän asunnon avaimia. Ei edes teoriassa.
Käännyin ja menin huoneeseen. Asunnossa tuli hiljaista.
Koska kopion voi tehdä kymmenessä minuutissa. Mutta kunnioitusta toisten rajoja kohtaan ei sorvata metallisorvilla.
