Syyllisen löytäminen osoittautui vaikeaksi. Lapset, juostessaan kiireellä järvelle uimaan, unohtivat kokonaan sulkea papukaijan häkin oven. Mummo taas, palatessaan torilta kantaen maitolitraa ja ruisleipää, avasi ikkunan selkoselälleen tuulettaakseen. Kun illalla huomattiin, että Fanni oli kadonnut, kävi pian selväksi, että meidän upea amazoninpapukaijamme oli lentänyt omille teilleen, ties minne. Kolmen päivän ja kolmen yön ajan me, unohtaen kaikki arjen askareet, kahlasimme pitkin mökkikylää etsimässä kadonnutta perheenjäsentämme. Mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt Fannia.
Lapset kuivasivat kyyneleitä poskiltaan, mummo huokaili raskain “voi voi” -huokauksin, ja me puolison kanssa syyteltiin toinen toisiamme, vuoron perään lasten ja aikuisten päätä myöten. Mutta oma koiramme, airedalenterrieri Helmi, oli näiden päivien aikana täysin alamaissa eikä syyllistäminen häneen oikein käynyt. Helmi oli allapäin, nousi vain eloon, kun ovikello soi silloin se syöksyi eteiseen haukkuen reippaasti, mutta pysähtyi melkein heti huomattuaan olevansa yksin ja lönkytti surullisena takaisin matolleen. Neljä vuotta talossamme oli vieraita tervehtinyt koiran ja papukaijan kuorolaulu. Fanni oli suorastaan virtuoosi matkimaan haukkua joskus tuntui, että se osasi haukkua paremmin kuin Helmi itse.
Koiran haukkuminen olikin ollut Fannin ensimmäisiä “papukaijamaisia” kykyjä. Nuorena ja aivan vihreänä (myös sulistaan) hän oli ottanut elämäntehtäväkseen kiusata Miinaa, meidän pyöreäksi käpertynyttä maatiaiskissaa. Kun Fanni hiipi aivan Miinan viereen ja päästi täyttä kurkkua haukun, Miina hypähti ilmaan sähisten ja ulvahtaen. Näiden äänien saattelemana Helmi syöksyi heti paikalle haukkuen, ja koko talossa alkoi melkoinen sekasorto.
Miina sieti Fannia, vaikkei sitä aina uskoisi. Helmi taas rakasti lintua aidosti ja suurella sydämellä. Usein Fanni istui Helmin pään päällä, joskus kirjaimellisesti, ja piti pitkiä saarnoja. Monesti Fanni matki mummon äänensävyä ja kysyi kerta toisensa jälkeen koiralta: Kuka syö puuron loppuun? Ja pienen tauon jälkeen moitiskeli: Meillä ei ole sikoja! Koira suhtautui papukaijan puheisiin täsmälleen kuten lapset mummon murinoihin: ei mitenkään. Joskus, kun Fanni kävi liian tungettelevaksi, Helmi pudisti linnun päältään varovasti kielellään työntäen.
Fannin katoaminen oli järkytys koko perheelle Miinaa lukuun ottamatta. Viikkojen päästä, kun olimme jo melkein hyväksyneet ajatuksen, ettei meidän rakas höpöttäjä koskaan palaisi, alkoivat mökkikylässä kiertää huhut, että varisparvessa, joka pyöri kylän pihapiireissä, oli uusi tulokas. Kirkkaanvihreä, punanaamainen varis oli erityisen röyhkeä; se rääkyi kovaa ja osasi jopa haukkua ja kiroilla mitä inhimillisimmällä äänellä. Viimeinen ominaisuus melkein sammutti orastavan toivomme: meidän talossa moisia sanoja kyllä tiedettiin, mutta ääneen niitä ei koskaan lausuttu. Epäilimme silti, että meidän viisas karkulaisemme olisi villinä lintuna kuullut yhtä ja toista, kuten Miina kirppujaan, ja päätimme jatkaa etsintöjä.
Kymmenen päivän kuluttua onni kääntyi. Kumartuessani perunapenkkiä kääntämään kuulin äkkiä tutun äänen: No, mitäs nyt? Kirsikkapuussa, usean mustavariksen seurassa, istui ihan selvästi meidän pieni Fannimme. Fanni, tule tänne, äiti kaipaa poikaansa, tuun täällä ja annan sinulle auringonkukansiemeniä Fanni kallisti päätään mietteliäänä. Fanni, me kaikki kaivataan sinua: isä, Saana ja Tapio, ja tietysti Helmi. Tule jo tänne Lähestyin puuta käsi ojossa mahdollisimman varovasti. Olin melkein tarttumassa oksaan, kun Heh, tyhjännaurajat! Fanni tokaisi kierolla äänellä, matkien kyläyhdistyksen puheenjohtajaa, ja lehahti kavereineen pois pihasta.
Fannin vapaa elämä jatkui pakkasten tuloon asti. Hän ilmestyi pihalle muutaman kerran, mutta käsistä kiinni ei saanut. Pyynnöt tulla takaisin kotiin hän sivuutti filosofisella kraakunnalla ja lensi pois menojaan.
Myöhään syksyllä Fanni alkoi näyttäytyä yksin yhä useammin. Yhä useammin hän istui pihan aidalla tai pihlajassa, surullisena ja pörristyneenä, muttei antanut kiinni. Silloin otettiin käyttöön raskaammat aseet Helmi. Mitä koira Fannille tarkalleen sanoi, sitä emme tiedä, mutta eräänä päivänä papukaija ratsasti kotiin takaisin ylpeänä Helmin selässä, pää pystyssä kuin konsanaan metsien kuningas.
