Eero sanoi sen käytävässä Helsingin asunnossamme, matkalaukku kädessä. Minun matkalaukkuni. Sen harmaan, kovan, jonka olin ostanut Tallinnasta työmatkan jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa saanut sellaisen bonuspalkkion, että pystyin ostamaan jotain paitsi tarpeeseen myös ylpeydestä.
Omaa matkalaukkuaan hän ei tietenkään löytänyt. Viidentoista avioliittovuoden aikana Eero ei ollut koskaan löytänyt mitään: sukkia, papereita, ruuvimeisseliä, vastuuta.
Nyt hän oli löytänyt Kertun.
Hän oli kaksikymmentäseitsemän. Viisitoista vuotta nuorempi kuin Eero. Tarpeeksi nuori pitääkseen miehen kypsymättömyyttä vapautena.
Katsoin häntä: neljäkymmentäkaksivuotias, harvenevat hiukset, pieni maha, villapaita, jonka olin itse ostanut hänelle jouluksi. Ja hän seisoi edessäni kuin suuren draaman sankari, ei ihmisenä, joka lähtee kotoa vieras matkalaukku mukanaan.
— Eero, sanoin rauhallisesti, — vanha sohva pitää ihmisen, kun tämä on väsynyt. Korkokengät ovat kauniit, kunnes niillä pitää kävellä mukulakivillä.
Hän melkein ilahtui.
— Kas tässä sinä olet. Aina vastaat järkevästi. Tarkasti. Loogisesti. Olen väsynyt logiikkaan. Haluan tunnetta. Kerttu nauraa, kun hänellä on hauskaa. Hän itkee elokuvan ääressä. Hän voi sanoa keskellä yötä: lähdetään merenrantaan.
— Entä minä, sinun mielestäsi, mitä minä haluan?
— Sinä haluat, että laskut on maksettu, että astiat ovat paikallaan, että tulen ajoissa. Sinä et ole enää nainen, Aino. Sinä olet järjestelmä.
Hiljenin.
En siksi, ettei minulla ollut mitään sanottavaa. Vaan koska ensimmäistä kertaa näin hänet ilman rakkauden sumua. Miehen, joka oli viisitoista vuotta käyttänyt hyväkseen minun järjestystäni, työtäni, rahojani ja kykyäni venyä — ja nimitti nyt kaikkea tylsyydeksi.
— Tietääkö Kerttu veloistasi?
Eero jähmettyi.
— Mistä veloista?
— Auton rahoituksesta. Luottokortista. Rahoista, jotka olet edelleen velkaa veljellesi sen sinun “loistavan sijoituksesi” jälkeen ystävän yritykseen. Eivätkö velat kuulu uuteen elämään?
— Ne ovat meidän yhteisiä asioita.
— Eivät. Auto on sinun nimissäsi. Kortti on sinun. Veljesi on sinun. Ja asunto, jossa seisot minun matkalaukkuni kanssa, on minun. Ostettu ennen avioliittoa. Minun rahoillani. Muistatko, kun nauroit, että teen liikaa töitä seinien vuoksi?
Hän vaikeni.
— Joten laske matkalaukku alas. Annan sinulle jätesäkin. Ison. Sinun tavaroillesi se riittää.
— Olet julma.
— En. Olen vihdoin selvä.
Ovi sulkeutui kello 21.34. Muistan sen, koska uunin kello loisti suoraan silmieni edessä.
Seisoin käytävässä minuutin. Menin sitten keittiöön, kaadoin lasillisen punaviiniä, josta Eero ei pitänyt, koska se oli “liian hapanta”, ja istuin ikkunan ääreen.
Odotin kyyneleitä.
Olin jopa laittanut servettejä valmiiksi. Asetin ne sohvalle, aivan kuin surun olisi pitänyt tulla aikataulun mukaan.
Mutta kyyneleitä ei tullut.
Tuli helpotus.
Viikon kuluttua itkin. En Eeron takia. Itseni takia. Sen naisen takia, joka nuorena oli halunnut kirjoittaa, matkustaa, opiskella valokuvausta, mutta valitsi rahoituksen, koska “tarvitaan kunnon ammatti”. Kaikkien niiden kertojen takia, kun olin vaiennut omista toiveistani, jotta kotona olisi rauhallisempaa. Sen takia, että huomaamatta minusta oli tullut mukava.
Itkin itseni tyhjäksi. Pesin kasvoni. Ja menin töihin.
Olin rakennusalan yrityksen talousjohtaja. Eero tiesi, että ansaitsin hyvin, mutta ei koskaan kysynyt tarkkoja summia. Säästämistäni hän kutsui “naisen huoleksi”. Se huoli oli maksanut remontin, lomat, hänen äitinsä lääkkeet, uuden television ja useamman kuin yhden hänen “tilapäisen” ongelmansa.
Hän työskenteli myyntipäällikkönä. Ansaitsi kohtuullisesti, mutta eli kuin huomista ei olisi. Maksoi internetin ja sanoi vitsaillen:
— Ainakin olen jossakin perheen pää.
Säästöni olivat erillään. Hän luuli niitä tyynyksi pahan päivän varalle. Hän ei tiennyt, että tyyny oli niin paksu, ettei hänen lähtönsä ollut taloudellinen katastrofi. Hän ei tiennyt myöskään pienestä kesämökistä Saimaan rannalla, joka oli virallisesti äitini nimissä.
Ensimmäisen viestin sain kolmen päivän kuluttua.
— Missä ovat auton paperit?
— Laatikossa. Samassa, missä ne ovat aina olleet.
— Voinko tulla hakemaan?
— Et. Jätän ne vartijalle.
Kahden viikon kuluttua:
— Tarvitsen talvivaatteet.
— Pakkaan ne laatikoihin.
— Etkö todellakaan päästä minua sisään?
— Sohva ei ota enää vieraita vastaan.
Sosiaalisessa mediassa Kerttu julkaisi kuvia: kahvia, cocktaileja, sitaatteja rohkeudesta elää. Eero näytti niissä hieman liian pingotetulta, uusissa lenkkareissa ja hymyssä, joka pyysi hyväksyntää enemmän kuin osoitti onnea.
Kuukauden kuluttua hän soitti.
— Voimmeko puhua?
— Kahvilassa lähellä kotiani.
Hän tuli väsyneenä. Ilman kiiltoa. Ilman teatteria.
— Kerttu lähti? kysyin.
Hän kohotti katseensa.
— Mistä tiedät?
— Korkokengät ovat usein kauniita, kunnes ne näkevät laskut.
Hän ei edes suuttunut.
— Hän sanoi, että en ole sellainen kuin hän odotti.
— Ja millainen itse toivoit olevasi?
Pitkä tauko.
— Nuorempi.
Minun teki melkein sääliksi häntä.
— Et onnistunut?
— En. Kävi ilmi, että olen neljäkymmentäkaksivuotias mies velkoineen ja tapoineen odottaa, että joku järjestää elämän puolestani.
Se oli ensimmäinen rehellinen lause pitkään aikaan.
— En arvostanut sinua, hän sanoi.
— Et.
— Sinä pidit kaiken pystyssä.
— Ja sinä kutsuit sitä järjestelmäksi.
Hän nyökkäsi.
— Onko mahdollista palata?
Katsoin häntä ja tunsin outoa rauhaa.
— Täysin?
— Eero, sinä et lähtenyt vankilasta. Sinä lähdit kodista, jota minä kannoin harteillani. Ja minun ei enää tarvitse kantaa sitä sinun vuoksesi.
Avioero oli nopea. Hän otti auton, velat, laatikot vaatteineen ja oivalluksen, että nuoruutta ei saa tarttumalla toiseen.
Minä jäin asuntoon, rauhaan ja omaan elämääni.
Kesällä lähdin yksin Hankoon. Istuin meren rannalla, söin savukalaa, kävelin paljain jaloin hiekassa. Ostin kauniit korkokengät, laitoin ne jalkaan illallista varten ja tunnin kuluttua vaihdoin mukaviin sandaaleihin.
Nauroin itselleni.
Koska vihdoin ymmärsin: minun ei tarvitse olla enkä sohva enkä korkokengät. Voin olla ihminen, jolla on hyvä olla omassa elämässään.
Vuoden kuluttua Eero kirjoitti:
— Ikävöin kotia.
Vastasin:
— Sinä ikävöit sitä, miten minä tein siitä kodin.
Hän ei kirjoittanut enää.
Sinä iltana, kun hän lähti minun matkalaukkuni kanssa, hän luuli jättävänsä mukavan esineen oikean elämän vuoksi. Oikeasti hän jätti naisen, joka vihdoin muisti, ettei ole huonekalu vaan kokonainen talo.
