– Ymmärrät kai, että äidillä on rankkaa? – Olavi pyöritti avaimia kämmenellään katsomatta edes minuun päin. – Hän on hoitanut taimiaan. Onko nyt niin vaikeaa auttaa kolme päivää? Aina samaa rataa.
Seisoin avonaisen takaluukun edessä ja katselin kolmea valtavaa laukkua, jotka olin itse pakannut. Yhdessä oli lasten vaatteet, toisessa lämpimät neuleet iltoja varten, kolmannessa lakanat – koska anoppini ei suostunut antamaan meille omiaan liinavaatekaapista.
Viisivuotias Aino-siskoni jo vipelsi takapenkillä, puristaen pehmokania rintaansa vasten, ja kahdeksanvuotias Tero selasi synkkänä sarjakuvaa. Edessäni oli jälleen yksi viikonloppu, jonka piti olla ansaittua lepoa neljänkymmenen tunnin työviikon jälkeen kirjanpidossa, mutta joka lupasi muuttua vapaaehtoiseksi orjuudeksi.
– Kolme päivää auttamista on sitä, että tulemme, grillaamme makkaraa ja kastelemme kahta penkkiä illalla, Olavi, – sanoin rauhallisesti. – Mutta kun seison aamusta iltaan kumarassa mansikkapenkin päällä, ja Aino-täti tarkastaa jokaista pensasta, sitä kutsutaan ihan toiseksi asiaksi.
Mies avasi ärsyyntyneenä kuljettajan oven ja istui rattiin.
– No niin, lähdetään nyt. Siellä se selviää. Paikan päällä kaikki tuntuu aina helpommalta.
Istuin etupenkille, kiinnitin turvavyön ja tuijotin tietä. Auto lähti liikkeelle, jättäen taakseen hiljaisen lähiömme. Edessä oli kaksi tuntia huonoa, kuoppaista museotietä, helle ja tunne siitä, että luovutin asemistani ilman taistelua.
Yhdeksän vuoden avioliitto oli opettanut minut siihen, että väittely Olavin kanssa hänen vanhemmistaan oli kuin yrittäisi pysäyttää juna kesken matkan. Helpompi oli vain suostua, kärsiä kaksi päivää ja sitten toipua kolme päivää kaupunkiasunnossa. Mutta tällä kertaa jokin sisälläni vastusteli sitkeästi, kuin ohut lanka, joka oli venynyt äärimmilleen.
Tie jatkui loputtomana. Lapset takapenkillä alkoivat kitistä matkan puolivälissä. Tero valitti tukalasta ilmasta, Aino pudotti jäniksensä penkkien väliin ja nyyhki hiljaa. Olavi suuttui, nosti radion ääntä, josta raikasi jokin vanha iskelmä, ja ohitti jatkuvasti vastaantulevia rekkoja, vaihtaen rajusti kaistaa.
– Oliko meidän todella pakko ottaa noin paljon tavaraa? – hän heitti vilkaisten nopeasti taustapeiliin. – Äiti sanoi, että hänellä on vanhoja vaatteita puutarhaan. Miksi kuskaat näitä kasseja?
– Koska äitisi vanhat vaatteet ovat likaisia, 54-kokoisia aamutakkeja, joissa on epämukava liikkua, – yritin puhua rauhallisesti. – Ja lapset tarvitsevat puhtaita vaihtovaatteita.
– Voi, älä nyt aloita. Aina sinä etsit ongelmia sieltä, missä niitä ei ole. Äiti odottaa, leipoi suola- ja suolakurkku-piirakoita, ja sinä istut siinä kuin olisit menossa mestauslavalle.
Vaikenin. En halunnut väitellä, eikä siinä ollut mitään järkeä. Olavi ajatteli, että viikonloppu hänen vanhempiensa mökillä oli parasta, mitä meille saattoi tapahtua. Hänelle se oli paluu lapsuuteen, jossa saattoi kävellä vanhoissa sortseissa, juoda lämmintä maitoa naapurin lehmästä eikä olla vastuussa mistään.
Minulle se oli loputon koe “täydellisen miniän” tittelistä, jonka reputin kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka yritin.
Kun auto kääntyi soratielle, alusta alkoi kolista tylsästi. Ohi vilisi harmaita aitoja, tyrniä ja samanlaisia lautarakenteisia taloja. Meidän mökki – tai oikeammin anoppimme mökki – erottui muista vihreällä aidallaan ja valtavalla kasvihuoneella, joka kohosi kuin futuristinen kupoli.
Aino-täti seisoi jo portilla. Hänellä oli yllään sininen, pilkullinen esiliina, ja kädessään puutarhasakset. Omenapuun alla matalalla jakkaralla istui appiukko Pekka, korjaillen verkkaisesti vanhaa transistoriradiota.
– Vihdoinkin tulitte! – anoppi avasi portin, odottamatta edes, että Olavi sammuttaa moottorin. – Pääsittekö ruuhkista? Tulkaa nopeasti, lounas jäähtyy. Marja-kulta, olet aika kalpea. Teidät on kyllä uuvutettu siellä Helsingissä. Ei se mitään, täällä on puhdas ilma. Tulet pian kuntoon.
Hän hymyili, mutta katse liukui jo arvioiden trikoopaitaani ja vaaleita farkkujani. Tunsin tuon katseen. Nyt alkaa skannaus: paljonko vaatteet maksavat, miksi likaantuvat, miksi olin laittanut meikkiä mökille.
***
Lounas sujui anopin tahdissa. Hän jakoi keittoa lihapullilla ja antoi samalla ohjeita illaksi. Olavi söi hyvällä ruokahalulla, maiskuttaen ja myötäillen äitiään.
– Olavi, sinun pitää tukea vadelma-aitaa, se on vaarassa kaatua, – anoppi pyyhki suutaan lautasliinalla. – Minä ja Marja hoidamme penkit. Rikkaruohot ovat rehottaneet sateiden jälkeen. Jos emme kitke tänään, huomenna emme pääse sipulin luo.
– Äiti, minä ajattelin oikeastaan viedä lapset järvelle uimaan, – sanoi Olavi arasti, kurkottaen toista piirakkaa. – On kuuma, anna heidän pulikoida.
– Järvi ei karkaa, – Aino-täti keskeytti. – Vesi on vielä kylmää, saatat vilustuttaa lapset. Ehdit kyllä. Ensin työt, sitten loma. Marja, söitkö jo? Vie lautaspesuun, ja lähdetään. Olen valmistellut sinulle työkalut.
Katsoin miestäni, toivoen tukea. Mutta Olavi tutki tarkasti teekuppinsa kuvioita. Hän teki aina niin – vetäytyi varjoon ja jätti minut yksin hoitamaan äitiään.
Puolen tunnin kuluttua olin polvillani pitkien sipulipenkkien välissä. Aurinko porotti armottomasti, pääkipu lävisti otsan jopa lippiksen läpi. Maa oli kuivaa, möykkymäistä, rikkaruohot tarttuvat siihen tiukasti, katkeillen juuresta. Lähellä, muovituolilla, istui Aino-täti. Itse hän ei kitkenyt – lääkärit olivat kieltäneet kumartumasta korkean verenpaineen vuoksi – mutta hän ohjasi tiukasti.
– Ota syvemmältä, Marja, syvemmältä. Juuri on revittävä juurineen, sinä nyit vain latvoja. Kolmen päivän päästä kaikki on taas täynnä. Ja älä kiirehdi, tee kunnolla. Me kasvatamme tätä itsellemme, lapsenlapsillemme. Etkö halua, että lapset syövät omia vitamiinejaan, ilman myrkkyjä?
Vaikenin ja revin ison voikukan. Maa tunkeutui kynsien alle. Tuore käsikoristeluni, jonka olin teettänyt torstai-iltana suurella rahalla, oli lakannut olemasta kymmenen minuutissa. Sisälläni alkoi kiehua hitaasti raivo. Ei anopia kohtaan – hän oli aina ollut sellainen, häntä ei voi muuttaa. Miestäni kohtaan. Itseäni kohtaan. Siitä, että istuin täällä, tässä pölyssä, tottelemassa toisten tahtoa, kun suunnitelmani viikonlopulle valuivat hukkaan.
– Äiti, saanko vettä? – Aino juoksi penkin luo, posket punoittaen kuumuudesta. Hän yritti leikkiä paikallisen koiran kanssa, mutta se makasi laiskasti varjossa eikä kiinnittänyt huomiota.
– Ota talosta, pöydällä on kannu, – sanoin pyyhkien hikeä otsaltani kämmenellä.
– Älä juoksuta likaa sisälle, – Aino-täti puuttui. – Olavi! Tuo tytölle vettä kaivosta. Ja Marjaa varten, näethän, että hänen kasvonsa ovat jo punaiset.
Olavi, joka sillä hetkellä laiskasti naulasi lankaa aitaan, pani vasaran pois ja lähti kaivolle. Hänen liikkeensä olivat niin hitaita, että olisin halunnut heittää häntä kottikärryllä.
Lauantai-illaksi selkäni ei suoristunut. Lihakset huusivat väsymystä, kämmenet paloivat. Siirryimme porkkanapenkkeihin, jotka vaativat tarkkaa kitkemistä – pienet alut oli helppo sekoittaa rikkaruohoihin.
– No kuka noin kitkee, hyvä isä, – Aino-täti nousi tuoliltaan ja tuli lähemmäs, tarkastelemassa työni tuloksia. – Sinä revit puolet porkkanoista, Marja! Katso, täällä on tyhjää, ja täällä on tyhjää. Minä pyysin olemaan tarkempi. Onko sinun ajatuksesi jossain ihan muualla?
Jähmetyin, pitäen käsissäni taas yhtä ruohotukkoa. Jokin napsahti sisälläni. Rauhallisesti, ajattelin, vain rauhallisesti. Hän on vain vanha ihminen. Hän luulee auttavansa.
– Aino-täti, yritän tehdä huolellisesti. Alut ovat hyvin pieniä, niitä on vaikea nähdä.
– Jos on vaikea nähdä, pitää laittaa silmälasit, – anoppi tiuskaisi. – Minun Olavini kitki aina tämän porkkanan täydellisesti, kun oli pieni. Mutta sinä olet aikuinen nainen, etkä osaa tehdä perusasioita. Te nykyajan tytöt ette osaa muuta kuin kuluttaa rahaa kauneushoitoloihinne.
Takaapäin lähestyi Olavi. Hän oli juuri tullut rautakaupasta isänsä kanssa, hakemassa lautoja. Käsissään hänellä oli jäätelö. Yksi. Hän söi sitä, nuollen valkoisia pisaroita sormistaan. Lapsille hän oli tuonut tikkarit. Minusta, tietenkään, kukaan ei ollut ajatellut.
– Äiti, no miksi sä metelöit? – Olavi sanoi laiskasti, istuutuen portaille. – Marja tekee ihan hyvin. Hän ei vain ole tottunut.
– Juuri niin, että ei ole tottunut! – Aino-täti innostui poikansa tuesta. – Ja totuttaa pitää. Hän tulee, istuu kirjan kanssa aurinkotuoliin ja luulee olevansa hotellissa. Täällä pitää tehdä töitä. Me pidämme tätä maata kolmekymmentä vuotta, jokaisen sentin omilla käsillämme. Ja hänen on vaikea kumartua.
Nousin hitaasti polviltani. Pudotin maata lahkeistani. Selkääni vihlasi terävä kipu, mutta en edes irvistänyt. Katsoin anoppia – hänen vilpitöntä paheksuntaansa. Katsoin Olavia – hän istui portaat, söi vohvelitötteröä ja tuijotti puhelimen näyttöä, täysin poissaolevana. Tämä keskustelu oli hänelle tuttua taustamelua.
– Minä olen valmis, – sanoin hiljaa.
– Mitä tarkoittaa valmis? – anoppi löi kätensä yhteen. – Kuka tekee kolme muuta penkkiä? Yöllä on luvattu sadetta, huomenna kaikki kasvaa umpeen!
– Te teette, Aino-täti. Tai teidän poikanne. Mutta minä en enää koskaan näy näillä penkeillä.
Käännyin ja menin taloon päin. Askelmat olivat vaikeita, jalat tuntuivat lyijynraskailta, mutta sisälläni kasvoi outo, uudenlainen vapautumisen tunne. Kuin olisin pitkän aikaa kantanut raskasta, kahvatonta matkalaukkua ja yhtäkkiä vain avannut sormeni.
Talossa menin suoraan huoneeseen, jossa nukuimme. Vedin sängyn alta laukut ja aloin pakata tavaroita. Lasten t-paitoja, shortseja, lakanoita – kaikki lensi kasaan, epäjärjestyksessä.
Ovenpieliin ilmestyi Olavi. Hänen ilmeensä oli ihmeissään, jopa hieman peloissaan.
– Marja, mitä sinä oikein teet? Äiti on ottanut validolia. Miksi olit hänelle töykeä? Hän on vanha ihminen, hänellä on heikko sydän.
– Sinun äitisi on täynnä voimaa, Olavi, – vetoketju sulkeutui ensimmäiseen laukkuun. – Hän kyntää tämän pellon ja elää meidät kaikki. Minun selkäni hajoaa. Kokoa lapset. Me lähdemme.
– Minne lähdemme? Lauantai, ilta! Ruuhkat kaupungin rajalla ovat hirveät. Oletko hullu? Jonkun porkkanan takia aiheuttaa sirkus?
– En aiheuta sirkusta. Lähden kotiin. Jos haluat, jää tänne äitisi ja porkkanoiden kanssa. Auto on minun, avaimet minulla. Lapset otan mukaan.
Olavi yriti estää tien, seisoi ovensuussa.
– Et lähde mihinkään. Lopeta kohtaukset. Rauhoitu, kohta syömme illallista, juomme teetä, ja kaikki järjestyy. Äiti leppyy, hän on anteeksiantavainen.
Katsoin Olavia. Rauhallisesti, ilman paniikkia, joka tavallisesti valtasi minut riitojen aikana. Muistin Lainan, ystäväni, sanat: “Hän ei koskaan asetu sinun puolellesi.” Hänelle olen aina toinen: äiti on tärkein, minun on kestettävä ja mukauduttava.
– Päästä minut ohi, Olavi.
Otin kaksi raskasta laukkua ja menin eteiseen. Lapset istuivat sohvalla olohuoneessa, hiljaa, aistien, että jotain erikoista tapahtui.
– Tero, Aino, laittakaa kengät jalkaan. Me lähdemme kotiin, Helsinkiin.
– Jes! – Tero hyppäsi sohvalta, yrittämättä edes peitellä iloaan. Mökki oli kyllästyttänyt häntäkin isosti, mummon jatkuvan valvonnan alla, joka kielsi juoksemasta nurmikolla ja poimimasta marjoja pensaista ilman lupaa.
Aino-täti seisoi kuistilla, huulet tiukasti puristuksissa. Pekka-appiukko hänen takanaan poltti hiljaa, katsellen jonnekin puiden suuntaan. Kukaan ei pidätellyt meitä, kukaan ei pyytänyt jäämään.
Olavi käveli perässäni aina autolle asti. Hän yritti vielä estää minua.
– Teet suuren typeryyden, Marja, – hän sanoi hiljaa, kun lastasin tavaroita takakonttiin. – Äiti ei unohda tätä. Pilaat välit jonkun mitättömyyden takia.
– Tiedätkö mitä, sinä et välitä tunteistani, Olavi, – suljin takakontin ja käännyin katsomaan häntä. – En koskaan enää tule vanhempiesi mökille. Tämä päätös on lopullinen. Jos haluat käydä heitä tapaamasta, käy, vaikka joka viikonloppu. Voit ottaa lapset mukaan, jos he haluavat. Mutta ilman minua. Minulla on tarpeeksi.
Istuin ratin taakse, käynnistin moottorin. Olavi seisoi aidan vieressä, kädet taskuissa. Hän näytti hämmentyneeltä pojalta, jolta oli otettu pois lempilelu. Hän ei istunut autoon. Jäi mökille, äitinsä viereen, joka jo huusi hänelle kuistilta, elehtien villisti.
Ajoimme portista ulos. Taustapeilistä näin, kuinka mieheni hahmo pieneni vihreän aidan ja valtavan kasvihuoneen mukana. Rintaa hieman puristi, kun tajusin, että tämä ilta oli muuttanut kaiken.
Avioliittomme ei hajoa huomenna, me jatkamme jotenkin elämää. Mutta sitä vanhaa Marjaa, joka oli valmis kestämään mitä tahansa nöyryytyksiä perheen illusorisen rauhan vuoksi, ei enää ollut.
Painoin kaasua, ja auto liukui soratien yli, vieden meitä pois vieraasta mökistä, jossa olin liian kauan yrittänyt elää toisten sääntöjen mukaan.
– Äiti, me ei mennä enää koskaan mummolaan? – Aino kysyi hiljaa takapenkiltä, vetäen huomioni tieltä.
Kohdistin katseeni taustapeiliin. Tytär puristi jänistä rintaansa vasten, ja Tero odotti tarkkaavaisesti, mitä sanoisin.
– Mummon ja papan luo sinä ja isä voitte mennä, jos haluatte, – vaihdoin vaihdetta ja ajoin asfaltoidulle moottoritielle. – Minulla on viikonloppuisin nyt muita suunnitelmia.
Edessä näkyi huoltoaseman valot. Käännyin sinne ostaakseni lapsille mehua ja juodakseni rauhassa kahvia. Minulla oli vielä sata kilometriä kotimatkaa, ja aioin tehdä tämän matkan ilman turhaa kiirettä.
