Pertin portti ei ollut sulkeutunut kunnolla viime kesästä lähtien. Salpa oli irronnut, kun hän oli työntänyt porttia olkapäällään, koska kädet olivat täynnä sankoja. Siitä lähtien portti heilui yhdessä saranassa, ja tuuli läpsytti sitä öisin kuin joku olisi tullut ja mennyt, uskaltautumatta astua sisään.
Pertti tottui. Hän tottui yleensä nopeasti. Siihen, että vaimo oli kuollut kolme vuotta sitten. Siihen, että poika soitti kerran kuussa, sunnuntaisin, ja puhelu kesti neljä minuuttia. Siihen, että piha kasvoi täyteen voikukkaa, koska selkä ei antanut kumartua, ja avun palkkaaminen olisi tunnustus, ettei selvinnyt yksin.
Kissa ilmestyi syyskuussa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa ja repeytynyt korva. Se istui kuistille ja alkoi tuijottaa ovea. Se ei maukunut. Se ei hinkauttanut jalkoja vasten. Se vain istui kuin olisi tullut asialle ja odottanut vastaanottoa.
Pertti astui ulos, katsoi sitä ja sanoi:
– Ei mulla itselläkään ole syötävää.
Kissa ei lähtenyt.
Hän palasi sisälle, otti jääkaapista palan keitettyä lohta, laski sen sanomalehdelle ja vei kuistille. Kissa söi kalan, nuoli huuliaan ja istui takaisin samaan paikkaan.
– Istu sitten, – sanoi Pertti.
Lokakuuhun mennessä se asui talossa. Ei siksi, että Pertti olisi kutsunut, vaan koska eräänä aamuna hän avasi oven ja huomasi kissan nukkumassa eteisen matolla. Miten se oli päässyt sisään – se oli käsittämätöntä. Ovi oli ollut kiinni. Myöhemmin hän huomasi, että keittiön ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni, ja tajusi.
Hän ei korjannut ikkunaa.
Naapurin poika Tuomas käveli Pertin talon ohi joka päivä. Hän oli yhdeksänvuotias, kolmannella luokalla, ja palasi koulusta oikopolkua pitkin, koska se oli lyhyempi. Portti, josta salpa puuttui, oli juuri hänen reitillään. Tuomas katsoi aina pihalle – ei uteliaisuudesta, vaan koska Pertin vajan takana kasvoi vanha omenapuu, ja syksyllä sen alla oli keltaisia, pieniä, happamia omenia, joita Tuomas poimi ja söi.
Nyt omenoita ei ollut. Mutta tapa katsoa oli jäänyt.
Tuona torstaina Tuomas tuli koulusta ja näki Pertin seisomassa kuistilla kangaspussi käsissään. Pussi liikkui.
Tuomas pysähtyi portille. Pussi Pertin käsissä nyki, ja jokin raapi sisällä, vaimeasti kuin kynnet laudoilla.
Pertti ei nähnyt poikaa. Hän astui alas kuistilta, käveli pihan halki autolle – vanhalle Lada Nivalle, joka seisoi aidan vieressä mutakerroksen peitossa. Hän avasi takaluukun, laski pussin istuimelle ja palasi sisälle.
Tuomas seisoi liikkumatta. Sydän hakkasi kuin hän olisi juossut, vaikka seisoi paikallaan. Hän oli nähnyt Pertin talon lähellä kissan. Harmaan, valkoinen läiskä. Se istui joskus ikkunalaudalla ja tuijotti kadulle. Tuomas oli kerran heilauttanut sille kättä, ja kissa oli kallistanut päätään kuin ei olisi ymmärtänyt.
Pussi. Kissa pussissa. Tuomas tiesi, mitä se tarkoitti. Mummo oli kertonut, että ennen vanhaan maalla hukutettiin kissanpentuja jokeen. Ei pahuuttaan, vaan koska niitä ei ollut kenelläkään ruokkia. Mummo sanoi sen rauhallisesti, kuin säästä, ja Tuomas ei ollut silloin saanut unta puoleenyöhön, koska kuvitteli pussin vajoavan mustaan veteen.
Pertti tuli ulos uudelleen. Nyt hänellä oli pahvilaatikko käsissään. Hän asetti sen takapenkille pussin viereen, istui ratin taakse ja käynnisti moottorin. Niva yski, räkäisi ja ryömi pihasta avoimesta portista.
Tuomas painautui aitaa vasten, ettei auto osuisi. Pertti ajoi ohi eikä kääntänyt päätään.
Poika juoksi kotiin.
Äiti Marja seisoi keittiössä ja leikkasi sipulia. Silmät olivat punaiset, mutta eivät itkusta, vaan sipulista. Tuomas lensi eteiseen avaamatta kenkiään ja huusi jo ovelta:
– Äiti, Pertti laittoi kissan pussiin ja vei sen pois!
Marja laski veitsen.
– Millaisen kissan?
– Harmaan, valkoinen läiskä! Se asui hänellä! Hän laittoi sen pussiin ja autoon!
– Tuomas, riisu kengät. Sotket koko lattian…
– Äiti! Hän vei sen hukutettavaksi! Tai metsään heitettäväksi!
Marja pyyhki kädet pyyhkeeseen. Katsahti poikaansa. Tämä seisoi auki oleva takki päällä, reputolkalla, ja alahuuli väristi. Ei itkenyt, mutta oli itkun partaalla.
– Tuomas, istu. Emme tiedä, mihin hän vei sen. Ehkä eläinlääkäriin.
– Eläinlääkäriin ei viedä pussissa! Kantokopassa!
Ja silloin Marja ei löytänyt vastausta. Koska poika oli oikeassa. Eläinlääkäriin ei viedä pussissa.
– Okei, – hän sanoi. – Puhun Pertin kanssa, kun hän palaa.
– Entä jos on liian myöhäistä?
– Tuomas.
– Entä jos on liian myöhäistä, äiti?
Marja riisui esiliinan.
– Pue. Lähdetään.
Hän ei tiennyt, miksi teki tämän. Pertti oli ollut naapuri kaksikymmentä vuotta. Hiljainen, vähäpuheinen mies, joka oli työskennellyt mekaanikkona tehtaalla ja nyt eläkkeellä korjasi naapureiden pikkuvikoja nimellisestä maksusta. Ei juonut. Ei aiheuttanut riitoja. Vaimon kuoleman jälkeen hän oli hiljentynyt entisestään, kuin ääntä olisi vähennetty muutaman pykälän. Marja vei hänelle hillopurkkeja uudeksivuodeksi, ja hän sanoi aina saman: “Mitä turhaa, Marja, ei olisi tarvinnut.” Otti. Ja seuraavalla kerralla sanoi taas “ei olisi tarvinnut”.
Ei vaikuttanut mieheltä, joka hukuttaa kissoja.
Mutta pussi liikkui. Tuomas oli nähnyt sen.
Marja ajoi auton tallista. Tuomas istui viereen, kiinnitti turvavyön ja katsoi ikkunasta kuin kissa olisi voinut olla jossain tiellä. Ei ollut minne ajaa – he eivät tienneet, minne Pertti oli kääntynyt. Joelle? Metsään? Maantielle?
– Joelle, – sanoi Tuomas varmasti.
– Miksi joelle?
– Koska mummo sanoi, että aina joelle.
Marja kääntyi joelle. Ei siksi, että uskoi mummon tarinoihin. Vaan koska hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa, ja Tuomas katsoi häntä sillä tavalla, jolla lapset katsovat, kun odottavat aikuisen korjaavan kaiken.
Tie joelle kulki pellon poikki, sitten koivikon läpi, sitten jyrkästi alas sillalle. Silta oli vanha, puinen, sitä käytettiin vain kesäisin. Nyt yleensä kiersivät Karvosen kautta, se oli kahdeksan kilometrin mutka, mutta asfalttia.
Nivaa ei ollut sillalla.
– Eihän hän ole täällä, – sanoi Marja.
Tuomas ei vastannut. Hän katsoi jokea. Se ei ollut jäätynyt, koska helmikuu oli lämmin, ja vesi virtasi sameana, harmaanruskeana, tummine laikkuineen rantojen tuntumassa.
– Ajetaan takaisin, – sanoi Marja pehmeästi.
– Karvosen kautta, – pyysi Tuomas.
He ajoivat Karvosen kautta.
Nivan he näkivät paluumatkalla. Se seisoi tienvarressa Karvosen ulkopuolella, pitkän matalan rakennuksen edessä, jonka kyltissä luki “Eläinlääkäriasema”. Kyltti oli vanha, kirjaimet haalistuneet, “asema” näytti lukevan “a sema”. Oven vieressä roikkui A4-arkille tehty ilmoitus, mutta kaukaa ei erottanut.
Marja pysäytti.
– Tuomas, odota autossa.
– Ei.
– Mennään yhdessä.
Hän ei väittänyt vastaan.
Sisällä haisi kloorilta ja joltain makealta, kuten apteekeissa haisee. Tiskin takana istui nainen sinisessä takissa ja kirjoitti jotain vihkoon. Käytävässä tuoleilla ei ollut ketään. Suljetun oven takana, jossa luki “Vastaanotto”, kuului ääni. Marja tunnisti sen heti.
Pertti.
Hän käveli oven luo ja pysähtyi. Tuomas seisoi vieressä, puristaen hänen kättään.
Ovi oli raollaan.
Pertti istui jakkaralla metallipöydän edessä. Pöydällä, puhtaalla vahakankaalla, makasi kissa. Harmaa, valkoinen läiskä rinnassa. Elossa. Eläinlääkäri, nuori mies silmälaseilla, kopeloi sen vatsaa. Kissa makasi rauhallisesti, vain häntä nyki.
– Milloin huomasitte? – kysyi eläinlääkäri.
– Kolme päivää sitten. Lopetti syömisen. Sitten alkoi piilotella. Meni saavin alle eikä tullut ulos. Sain sen vaivoin.
– Missä toitte?
– Pussissa. Minulla ei ole kantokoppaa. Olisin ostanut, mutta meidän kaupassa ei ole, ja kaupunkiin ajaa… Tein pussiin reikiä, että se hengittää. Ja laitoin pehmusteen.
Eläinlääkäri nyökkäsi. Painoi kissan vatsaa ja piti kättä paikallaan.
– Pertti, teidän kissalla ei ole tautia. Teidän kissalla on pentuja. Viikon tai kymmenen päivän päästä.
Pertti otti lippiksen pois. Hieroi otsaa. Pani takaisin.
– Pentuja?
– Kolme tai neljä, tuntumalta. Se ei ole vanha, terve, synnytyksen pitäisi sujua normaalisti.
– Luulin, että se on kuolemassa, – sanoi Pertti hiljaa. – Ei syö. Piilottelee. Maukuu öisin, hiljaa niin kuin valittaisi. Luulin, että se on loppu.
Eläinlääkäri hymyili.
– Ei loppu. Päinvastoin. Alku.
Pertti katsoi kissaa. Se käänsi päätään ja siristi silmiään kuin sanoisi: “No, tajusitko?”
Hän ojensi kätensä ja silitti sitä korvien välistä. Kerran. Toisen. Kissa painoi korvat taakse ja kehräsi, ja ääni kulki metallipöytää pitkin kuin värinä.
Tuomas oven takana lakkasi hengittämästä. Hän oli kuullut kaiken. Marja laski käden pojan olkapäälle ja tunsi, miten tämä rentoutui, kuin hänestä olisi otettu se tanko, jolla hän oli kannatellut itseään viimeisen tunnin.
Hän työnsi oven auki.
Pertti kääntyi. Näki Marjan. Näki Tuomaan. Hämmästyi.
– Marja? Mitäs täällä?
Marja avasi suunsa ja sulki sen. Koska sanoa “luulimme, että veit kissan hukutettavaksi” oli hävettävää, tyhmää ja mahdotonta. Mutta Tuomas ehti ensin.
– Pertti, minä näin, kun laitoitte kissan pussiin. Luulin, että te… no.
Hän ei saanut lopetetuksi. Pertti katseli poikaa, ja hänen kasvoillaan tapahtui jotain hidasta ja monimutkaista, kuin hän kokoaisi yksittäisistä sanoista kokonaista kuvaa.
– Sinä luulit, että ajoin hukuttaa sen?
Tuomas nyökkäsi.
Pertti vaikeni. Sitten hän nousi, meni pojan luo ja kyykistyi. Polvet natisivat, ja Pertti vääntäytyi, mutta ei suoristautunut.
– Tuomas. En olisi ikinä. Kuuletko? En olisi ikinä.
– Tiedän. Nyt tiedän.
– Pussi, koska minulla ei ole kantokoppaa. Se ei tykkää, kun sitä pitää kädessä. Karkaa. Mutta pussissa on pimeää ja rauhallista. Laitoin sinne vanhan villapaidan, että se olisi pehmeä.
– Näin, että pussi liikkui. Ja pelästyin.
Pertti laski kätensä pojan olkapäälle. Käsi oli iso, raskas, kellertävine känsineen.
– Oikein, että pelästyit, – sanoi Pertti vakavasti. – Oikein, että lähdit juoksemaan. Jos se olisi ollut totta, olisit ehtinyt.
Kissa pöydällä lakkasi kehräämästä ja katsoi heitä kuin ymmärtäisi, mistä puhuttiin. Eläinlääkäri kirjoitti hiljaisuudessa jotain korttiin.
Marja kääntyi ikkunaan. Ikkunan takana alkoi sataa ensilumi, hienoa, kuivaa, ja eläinlääkäriaseman kuistin lyhty näytti himmeältä auringolta valkoisessa pilvessä.
Pahvilaatikko, jonka Pertti oli asettanut autoon pussin jälkeen, seisoi lattialla pöydän vieressä. Auki. Sen sisällä oli vanha pyyhe, kulho vettä, peitetty pussilla ettei läikkynyt, ja pussi kissanruokaa. Sellaista, jota heidän kylässä myytiin vain yhdessä kaupassa, täti Saaran luona, ja se maksoi paljon. Pertti oli ostanut sen etukäteen.
Kotiin ajettiin pimeässä. Tuomas istui takapenkillä ja vaikeni. Ei nukkunut, vaikeni vain, kuin aikuinen, jonka sanat ovat loppuneet mutta ajatukset eivät.
– Äiti, – hän sanoi jo kotipihaan ajaessa, – saanko mennä Pertin luo, kun pennut syntyvät?
– Saat, jos hän ei ole vastaan.
– Hän ei ole vastaan.
Marja ei kysynyt, mistä niin varma olo. Koska hän oli nähnyt, miten Pertti katsoi poikaa eläinlääkärin huoneessa, ja siinä katseessa oli jotain, mitä hän ei ollut naapurissa pitkään aikaan huomannut. Ei kiitollisuutta. Jotain yksinkertaisempaa ja tärkeämpää. Kuin hänet olisi ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen nähty aidan läpi, vaan ihan läheltä.
Pennut syntyivät yhdeksän päivän päästä. Neljä. Kolme harmaata ja yksi valkoinen, tumma laikku selässä kuin musteläiskä.
Tuomas tuli sinä iltana. Pertti avasi oven ja päästi hänet sisään sanomatta mitään. Poika istui lattialle laatikon viereen, jossa kissa makasi pentuineen, ja istui siinä puoli tuntia liikahtamatta.
– Tämä muistuttaa sinua, – sanoi Pertti osoittaen valkoista. – Yhtä tohottava.
– Sehän makaa.
– Odota.
Pertti korjasi portin. Tuomas auttoi, piti saranaa paikallaan, kun Pertti kiristi ruuveja. Uuden salvan osti Marja. Toi pussissa yhdessä hillopurkin kanssa. Pertti sanoi: “Mitä turhaa, Marja, ei olisi tarvinnut.” Mutta laittoi salvan paikalleen samana päivänä.
Nyt portti sulkeutui tiiviisti, eikä tuuli enää läpsyttänyt sitä öisin. Mutta Tuomas silti käveli sen läpi joka päivä koulun jälkeen. Avasi, astui sisään, sulki perässään. Salpa naksahti tasaisesti ja lyhyesti, kuin piste lauseen lopussa.
Valkoisen kissanpennun Tuomas otti itselleen, kun se kasvoi isommaksi. Nimesi sen Viiliksi. Pertti kuuli nimen, naurahti eikä sanonut mitään. Vain silitti kissaa, joka istui ikkunalaudalla ja katseli, miten poika kantoi sen pojan pihan poikki.
Kissa seurasi heitä katseellaan portille asti. Sitten se kääntyi ja kietoutui kerälle ikkunalaudalle.
