Naapurit virnistelivät, kun talonmies Eino alkoi ruokkia koditonta kissaa porraskäytävän edessä. Ja se kissa makasi päivästä toiseen saman oven edessä. Kukaan ei miettinyt, miksi.
Eino lakaisi pihaa kuudelta aamulla, niin kuin aina. Luuta raapi märkää asfalttia, ja siitä äänestä oli tullut herätyskello kolmelle ensimmäiselle kerrokselle. Lehdet tuoksuivat happamalta ja multaiselta, vaikka kalenterissa luki jo huhtikuu.
Kissa istui alimmalla rappusella.
Kolmevärikäs, laiha. Turkki oli takkukasana kyljissä, ja kylkiluut erottuivat jo kaukaa. Se tuijotti Einoa vihreillä silmillään ja avasi suutaan äänettömästi, aivan kuin se olisi maukunut, mutta joku oli kääntänyt äänenvoimakkuuden nollaan.
Eino pysähtyi ja nojasi luudan seinään. Hän kyykistyi, ja polvet rusahtivat aamun kylmyydestä.
– No, mistäs sinä olet tullut?
Vihreät silmät räväyttivät. Suu aukesi ja sulkeutui jälleen ilman ääntä.
Seuraavana aamuna se istui samalla paikalla. Seuraavana päivänä myös. Eino toi kotoa alumiinisen vadin ja eilisen kanan jämät. Kissa söi hitaasti, korvat luimussa, aivan kuin se odottaisi jotakin juonta. Ruuan jälkeen se ei lähtenyt.
Se nousi portaita ylös ja kävi pitkäkseen kahdennentoista asunnon oven eteen. Juuri kahdennentoista, ei kolmannentoista eikä kymmenennen.
Kolmantena päivänä Eino huomasi tämän tavan. Viidentenä hän lakkasi pitämästä sitä sattumana.
Maija neljännestä kerroksesta tuli maanantaina ulos roskapussi kädessä ja pysähtyi töllistämään vadille rappujen edessä.
– Eino, oletteko te perustanut sille tänne oman ravintolan?
– Ruokin, – Eino kohautti olkapäitään ja jatkoi lakaisua.
Maija ei hellittänyt.
– No nyt se alkaa. Kirput, lika, karvaa kaikkialla. Mikkosilla kolmannessa on pieni lapsi, oletteko ajatellut sitä?
Hän puhui kovalla, itsevarmalla äänellä ja makea hajuvesi peitti alleen jopa märän asfaltin hajun. Punaiset kynnet vilahtivat, kun hän vaihtoi pussia toiseen käteen.
Jukka toisesta kerroksesta poltti tupakkaa katoksen alla verkkareissa, jotka olivat venyneet. Hymähti savun läpi.
– Eino, sä oot ihan kissakuiskaaja. Se kai sulle lottorivitkin kertoo?
Eino oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa, ei kenellekään erityisesti:
– Tämä kissa ei tullut sattumalta.
Maija tuhahti. Jukka veti henkosen ja puhalsi savun hitaasti ulos, katse jossain kaukana.
– Filosofi, – hän totesi ja meni yläkertaan.
Luuta raapi eteenpäin. Kissa makasi kahdennentoista oven edessä, ohuet tassut koukussa, ja tuijotti kynnykseen. Hiljaa.
Aino kahdennestatoista asui yksin. Hän oli päälle seitsemänkymmenen, tarkemmin kukaan ei tiennyt, koska hän ei juhlinut syntymäpäiviä eikä kutsunut vieraita. Lyhyt, kuiva, aina sininen huivi ja vanha harmaa takki.
Ennen hän kävi joka aamu leivällä. Eino näki, miten hän tarttui kaiteeseen molemmin käsin ja laski jalkaa rappuselle varovasti, kuin olisi testannut jäätä. Palasi leipäpusseissa ja maitotölkin kanssa. Joskus nyökkäsi, joskus kulki ohi sanomatta mitään.
Eino yritti muistaa, milloin oli viimeksi nähnyt hänet. Pari päivää sitten. Tai enemmän.
Vaimonsa kuoleman jälkeen Eino huomasi usein kuuntelevansa toisten ovia. Neljä vuotta tätä tapaa.
Toisessa kerroksessa hän pysähtyi oven eteen. Maali oli lohkeillut alaosasta puuhun asti. Oven takana oli hiljaista.
Kissa istui hänen jaloissaan ja tuijotti ovea räpäyttämättä silmiään.
Keskiviikkona hän törmäsi Maijaan porraskäytävässä.
– Oletteko te nähnyt Ainoa viime aikoina?
– Ketä? Ai, sen kahdennestatoista, – Maija sipaisi hiuksiaan. – En. Se on aina omissa oloissaan, erakko. Ehkä se on lähtenyt jonnekin.
– Sillä ei ole omaisia.
– No niin, – Maija levitti käsiään. – Sitten se vaan ei tule ulos. Onhan tässä vielä kylmä.
Ulkona oli neljätoista astetta lämmintä. Eino ei viitsinyt väittää vastaan. Maijan korkokengät kopsuivat alas, ja hajuvesi haihtui rappukäytävästä, kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Hän palasi oven eteen. Kumartui ja painoi korvansa ovenrakoon. Ei mitään. Tai melkein mitään.
Kissa äänteli. Ensimmäistä kertaa. Hiljaa, käheästi, aivan kuin kurkku olisi unohtanut, miten se tehdään, mutta yritti. Heikko ”mau”, enemmän kuin huokaus.
Eino kyykistyi ja siveli kämmenellään sen selkää. Kylkiluut tuntuivat villan alta yksi kerrallaan, kuin vanhan aidan seipäät.
Kissa ei irrottanut katsettaan avaimenreiästä.
Eino koputti aamuin illoin ja pitkin päivää. Kukaan ei avannut.
Jukka poltti tasanteella ja katseli.
– Eino, oikeesti. Älä vaivaa päätäsi. Vanhukset ei joskus halua puhua, se on kaikki. Mun mummolla meni kerran kuukausi lukkojen takana, sitten selvisi: se katsoi sarjaa.
– Ainolla ei ole televisiota.
Jukka vaikeni, mutisi jotain epäselvää ja katosi ovensa taakse.
Seuraavana päivänä Eino pesi lattioita ensimmäisessä kerroksessa, kun ylhäältä kuului ääni. Ei naukuminen.
Märkä rätti putosi sormista ja läpsähti portaalle.
Hän juoksi ylös kaksi porrasta kerrallaan.
Kissa seisoi kahdennentoista asunnon oven edessä.
Kolmannestatoista rapsahti lukko, naapurin nainen kurkisti.
– Mitä täällä tapahtuu?
– Soittakaa ambulanssi, – Eino sanoi tasaisesti, pysähtymättä. – Ja pelastuslaitokselle. Ovi pitää murtaa.
– Ette te voi noin vaan…
– Soittakaa. Heti.
Kädet olivat märät rätistä. Hän pyyhki ne takkiinsa, kyynärpään paikka kastui.
Ovi murrettiin kahdessakymmenessä minuutissa. Se avautui kuivaa narahdusta, ja raskas, ummehtunut ilma tulvahti porraskäytävään. Eino astui sisään ensimmäisenä.
Aino makasi lattialla eteisessä keittiön ja olohuoneen välissä. Vasemman jalan tohveli seisoi seinää vasten suorassa, kuin se olisi asetettu paikalleen. Sen vieressä kuivuneet lasinsirut ja linoleumilla vaalea jälki vedestä, joka oli jo ehtinyt haihtua.
Puhelin oli makuuhuoneen yöpöydällä. Metrin ja puolen päässä ojentuneesta kädestä. Puolitoista metriä oli liian pitkä matka.
Lääkärit sanoivat myöhemmin: lonkkamurtuma, kuivuminen. Toinen vuorokausi, ja se olisi ollut liian myöhäistä.
Kun Ainoa kannettiin alas paareilla, hän oli tajuissaan. Huulet olivat halkeilleet, silmät sameat, kasvot harmaat. Mutta hän ei katsonut lääkäreitä eikä naapureita kaiteilla.
Hän katsoi kissaa, joka istui taas alimmalla rappusella hiljaa. Suu raollaan. Ääntä ei tullut.
Sormet liikahtivat peiton alla, tuskin havaittavasti.
– Eino, – hän kuiskasi. – Ruokkikaa sitä. Olkaa kiltti.
Kurkku kuristui niin, että Eino nyökkäsi vain.
Ambulanssin ovet pamahtivat kiinni, vilkku valaisi pihan puna-sinisellä, ja se lähti. Maija seisoi syrjässä, käsi suullaan. Jukka istui penkillä, kyynärpäät polvilla.
Aamulla Eino tuli pihalle kuudelta, niin kuin aina.
Vati rappujen edessä oli täynnä. Sen vieressä oli toinen kulho, vihreä ja muovinen, selvästi jonkun keittiöstä. Siinä oli puhdasta vettä.
Eino nosti katseensa pimeisiin ikkunoihin. Yksikään ei palanut. Mutta viidennessä kerroksessa narisi tuuletusluukku.
Luuta raapi asfalttia tuttuun tapaansa. Kymmenen minuutin päästä ulos tuli Maija. Ilman meikkiä, takki yöpaidan päällä. Pysähtyi rappusille ja jäi tuijottamaan kissaa, joka söi kulhosta.
Sai seisottua. Kumartui nopeasti ja siveli kämmenellään takkuista selkää. Nopeasti, melkein salaa.
Ja lähti roskiksille katsomatta kertaakaan taakseen.
Jukka tuli myöhemmin mukanansa ruudullinen retkiviltti, rullalle käärittynä.
– Eino, – hän rykäisi. – Tässä. Jos se yöllä… no, palelee. Vanha, mutta mä pesin sen.
Laski sen rappuselle ja meni pois odottamatta vastausta. Eino levitti viltin rappuselle. Kissa nuuhki kangasta, polki jaloillaan, kiertyi kerälle ja sulki silmänsä.
Pihalla tuoksui märkä lehti ja jokin muukin.
Vati seisoi rappujen edessä, ruokaa täynnä. Ja kukaan ei enää virnistellyt.
