— Kuule, naapuri, mä en oo nähny teidän kissaanne rappukäytävässä aikoihin. Miten se pärjäilee? Onko se hengissä ja kunnossa?
Naapuri, kuultuaan kissasta, piristyi silminnähden ja virnisti tyytyväisenä:
— Se katosi jokunen päivä sitten. Ja luojan kiitos siitä!
— Miksihän luojan kiitos? — Mikko yritti kysyä mahdollisimman neutraalilla äänellä, vaikka sisällä kiehui.
*****
Viimeisen parin viikon ajan Mikko oli huomannut, että hänen naapurinsa alkoivat usein heitellä kissaansa rappukäytävään. Joo, ihan oikeasti: nostivat sitä niskasta ja viskasivat pihalle.
Välillä tämän teki kissan omistaja. Välillä omistajatar.
Ja välillä…
…se onneton kisu lensi aivan Mikon nenän edestä.
— Varovasti nyt! — Mikko huomautti naapurilleen. Mutta se ei edes viitsinyt kuunnella.
Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, nainen mulkaisi Mikkoa alaviistoon ja paiskasi oven kiinni.
Tai siis — läimäytti sen niin lujaa, että rappukäytävässä kilisivät ikkunat, ja talon perustuksiin tuli varmaan yksi jos toinenkin mikrohalkeama. Aluksi Mikko luuli naiivisti, että hänen erikoiset naapurinsa vain päästivät kissan ulkoilemaan tai opettivat sitä kulkemaan yksin.
Mutta hetken päästä hän tajusi, että tämä oli rangaistus jostain kissan tekosista.
Eli siis: jos kissa keksi jotain — pihalle vaan.
Toisinaan kauhuissaan, toisinaan surkean näköisenä kissa istui useita tunteja neljännen kerroksen porrastasanteella ruskean tekonahkaverhoillun oven edessä ja odotti, milloin se saisi anteeksi ja pääsisi takaisin sisään.
Ja omistajat toki antoivat anteeksi — he ottivat sen takaisin kotiin, mutta se ei tapahtunut heti.
Ja jos kissa alkoi maukkua tai raapia ovea, se sai saman tien omistajattarelta luudalla.
Mikko näki tämän kaiken omin silmin.
Hän oli silloin nousemassa portaita (hissi hänen talossaan ei ollut toiminut puoleen vuoteen) ja neljännessä kerroksessa hän huomasi jo tutuksi tulleen kissan. Hän aikoi jopa tervehtiä sitä, mutta…
…kissa ei sillä hetkellä välittänyt Mikosta.
Se maukkui kovaa ja raapi ovea kynsillään.
Kissa halusi selvästi kotiin, mutta kun sitä ei päästetty sisään, se päätti muistuttaa itsestään tällä yksinkertaisella tavalla.
Asunnosta kuului askeleita, sitten ovi lensi auki, ja omistajatar haalistuneessa aamutakissa, sanomatta sanaakaan, läimäytti kissaa luudalla täysillä ja paiskasi oven saman tien kiinni.
Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Mikko ehtinyt sanoa mitään. Ja sanottavaa olisi ollut…
…hän olisi halunnut häpäistä tuota naista, joka kohteli lemmikkiään niin rumasti.
— Tuliko pahasti, kamu? — Mikko kysyi, kun hän meni kissan luo.
Kissa katsoi Mikkoa surullisin silmin, mutta sen katseessa oli myös kiitollisuutta — siitä, että joku edes huomasi sen.
Kissa heitettiin rappukäytävään pienimmästäkin virheestä.
Kerran Mikko kuuli, kun naapuri huusi koko asunnon täydeltä: “Voi senkin! Taas pudotit maljakon! Heikki, heitä kissa heti ulos. Oppiikohan se, ettei pöydillä saa hyppiä!” — ja hetken päästä ovi raottui, ja sieltä työntyi karvainen miehen käsi, joka piti kissaa niskasta tiukasti.
Sitten sormet avautuivat, kissa tömähti porrastasanteelle, ja ovi sulkeutui heti. Kissa nousi ja istahti ovea päin — odottamaan anteeksiantoa ja sitä, että se päästettäisiin takaisin kotiin.
Mikko vain pudisti paheksuvasti päätään. Hän ei ymmärtänyt tällaisia kasvatusmetodeja.
Mikko silitti kissaa ja lähti kotiinsa.
Ja kissa jatkoi istumistaan samalla paikalla, sen viiksikkäällä naamalla maailmansurun ilme.
Mikko ei ollut erityisen tunteellinen tyyppi, mutta tämä kuva jäi häneen kuin tikku.
“Eikö elävää olentoa voi kohdella toisin?” — hän mietti. Jonkin ajan päästä Mikko hidasti aina vauhtia mennessään ohi, ja kissa, tunnistaessaan hänet, alkoi kehrätä hiljaa — tervehtivästi ja hieman mielistelevästi.
Joskus Mikko kyykistyi sen viereen, rapsutti kissaa korvan takaa, ja se, sulkien silmänsä, painoi päänsä sormia vasten ja sitten tökkäsi märällä nenällään Mikon kämmentä.
Kissa oli lämmin, elävä ja erittäin luottavainen, ja tämä sai Mikon olon todella pahaksi.
Hän ei ymmärtänyt, miksi niin suloinen kissa oli saanut noin sydämettömät omistajat. Miksi ihmeessä he olivat hankkineet lemmikin, jos he eivät rakasta ketään muuta kuin itseään? “Oudot ihmiset, ihan totta.”
Ja eräänä päivänä, kohdattuaan kissan taas rappukäytävässä, Mikko päätti lujasti: jos nämä ihmiset vielä kerran heittävät eläimen ulos, hän tekee jotain. Riittää jo tämä eläimen kiusaaminen.
Hän ei tiennyt, mitä tarkalleen tekisi, mutta tunsi, että hänen täytyi puuttua asiaan, muuten tämä ei koskaan loppuisi.
Päivä, jolloin Mikon kärsivällisyys lopulta katkesi, koitti perjantaina, kun hän palasi kotiin erityisen vihaisena.
Töissä hän oli riidellyt kollegoiden kanssa, julkisissa kulkuneuvoissa ihmiset olivat tungeksineet ja astuneet hänen varpailleen, ja ulkona oli satanut koko aamun pientä, ikävää vettä. Lyhyesti sanottuna, hänen mielialansa oli nollassa. Tai ehkä jopa alempana.
Noustessaan portaita Mikko kuuli jo kolmannesta kerroksesta tutun valittavan “mau-uu”.
Kissa istui uskollisesti ovensa edessä, mutta sitä ei päästetty sisään.
Ja rappukäytävässä oli muutenkin aika viileää. Ei ollut toukokuu, kuten sanotaan. Mikko pysähtyi porrastasanteelle ja katseli mietteliäänä kissaa, joka nähdessään hänet alkoi tuttuun tapaan kehrätä ja tulla vastaan.
Ja sitten — pam!
Ja kaikki tämän päivän ongelmat tuntuivat Mikosta yhtäkkiä aivan pieniltä. Kissalla oli ongelmia.
Millaisia? Valtavia! Sitä kohdeltiin kuin esinettä. Kuin jotain lelua. Mikä voisi olla kamalampaa?
Mikko kuunteli hiljaisuutta tekonahkaoven takana. Kukaan ei välittänyt tästä kissasta.
Ja hänen teki kovasti mieli opettaa naapureilleen läksy.
— Nyt riittää, — Mikko sanoi ääneen, itsekin yllättyneenä päättäväisyydestään. — Tule mukaan.
Hän kumartui, nosti kissan syliinsä.
Kissa alkoi heti kehrätä kovempaa ja hieroi päätään hänen märkää takkiaan vasten jättäen villaisia jälkiä.
Ja sitten he menivät seitsemänteen kerrokseen, missä Mikko asui.
Hän otti kissan luokseen vain pariksi päiväksi.
“Saavatpa omistajat pelätä, etsikööt, huolehtikoot. Ymmärtäkööt, ettei niin saa tehdä…” — Mikko ajatteli astuessaan asuntoonsa. Kissa sopeutui hänen luonaan yllättävän nopeasti. Haisteli nurkat, hyppäsi sohvalle, pyöri valiten paikkaa ja kääriytyi kerälle vilttiin, katsoen kiitollisena pelastajaansa.
Ja kissan levätessä Mikko, välittämättä pienestä ikävästä sateesta ja väsymyksestä, juoksi lähimpään eläintarvikeliikkeeseen ja osti kissalle parasta kissanruokaa, “hiekkalaatikkovarusteita” ja lisäksi leluja — siltä varalta, että karvaisella vieraalla tulisi tylsää silloin, kun hän ei ollut kotona.
Seuraavana päivänä, lauantaina, Mikko kävi useita kertoja etuoven luona, avasi sen ja kurkisti rappukäytävään.
Ja hämmästyi kovasti, kun rappukäytävässä oli hyvin hiljaista.
Kukaan ei kulkenut kerroksissa, ei huutanut kissaa nimeltä (muuten, Mikko ei tiennyt, mikä kissan nimi oli) eikä kiinnittänyt ilmoituksia.
Kaiken kaikkiaan näytti siltä, ettei kukaan etsinyt kadonnutta kissaa. Ja se oli outoa. Todella outoa…
Mikko palasi asuntoon, katsoi kissaa ja kohautti olkapäitään.
Ja kissa puolestaan venytteli laiskasti sohvalla eikä edes ajatellut pyytää päästä ulos.
— Kuule, haluatko takaisin rappukäytävään? — Mikko kysyi sunnuntaina ja osoitti ovea. — En pidä sinua väkisin. Mene, jos on pakko.
Kissa katsoi ovea, käänsi katseensa Mikkoon ja alkoi eleettömästi nuolla tassuaan.
Sitten se nousi, tuli lähemmäs ja hieroi Mikon jalkaa.
Vastaus oli selvempi kuin mikään sana. Mikko sulki oven, virnisti ja nosti kissan syliinsä.
He menivät keittiöön aamiaiselle, ja sitten olohuoneeseen katsomaan televisiota. Lauantai kuitenkin. Kissa makasi hänen sylissään ja kehräsi kuin pieni traktori, ja asunnossa oli pitkästä aikaa oikein kodikasta.
Sitten tuli maanantai. Ketään ei ollut etsinyt kissaa.
Ja Mikko päätti, ettei toistaiseksi anna sitä takaisin omistajilleen.
Ainoa, mikä vaivasi häntä, oli se, että naapurit voisivat syyttää häntä varkaudesta.
Tosiasiassa hän oli varastanut toisen omaisuutta. Saattoi olla elävä, hyvillä tarkoituksilla ja pelkästään kasvatuksellisista syistä, mutta kuitenkin varastettu.
Mikko pyöritteli mielessään mahdollisia skenaarioita: naapurit soittavat poliisin, häntä syytetään toisen omaisuuden varastamisesta, hänen täytyy selitellä ja puolustella. Hänen motiivejaan ei ehkä ymmärretä.
Tämä ajatus porasi hänen aivojaan eikä antanut hänen rentoutua loppuun asti. Kokonaisen päivän töissä Mikko oli kuin tulisilla hiilillä ja tarkisti jatkuvasti puhelintaan — oliko joku soittanut. Mutta sinä päivänä ei tullut yhtään vastaamatonta puhelua.
Ja kun Mikko palasi illalla kotiin — hän näki naapurinsa, joka oli menossa viemään roskia.
Mustassa pussissa ei näkynyt mitään, mutta ääriviivojen perusteella siellä oli jotain hyvin kissan hiekkalaatikkoa muistuttavaa.
Heilauttaen kättä naapurille, jotta tämä pysähtyisi ja tullessaan lähemmäs, Mikko kysyi kuin ohimennen:
— Kuule, naapuri, mä en oo nähny teidän kissaanne rappukäytävässä aikoihin. Miten se pärjäilee? Onko se hengissä ja kunnossa?
— Miksi luojan kiitos? — Mikko yritti kysyä mahdollisimman neutraalilla äänellä.
— No vaimo halus viedä sen mökille ja jättää sinne. Sanoi, että on kyllästynyt: karvat kaikkialla, huutaa öisin, kaataa maljakoita. Ja siellä se sitten hiiriä pyydystäisi. Kun jotain hyötyä siitäkin olisi. Mutta mulla ei oo mitään halua lähteä mökille. Ensinnäkin, se on kaukana. Ja toiseksi, vaimo kuitenkin pakottaisi mut tekemään siellä jotain. Mut nyt kissa lähti itsekseen, eikä tarvitse mennä minnekään. Mä join eilen sen kunniaksi kaksi litraa olutta. Juhlat oli.
— Eikö teillä ole kissaa yhtään ikävä? Mitä jos sille on sattunut jotain?
— No mitä sitä surkuttelemaan? Se ei ole ihminen. Kuule, miksi sinä siitä kyselet? — naapuri siristi silmiään hieman epäluuloisesti ja katsoi Mikkoon.
— Eipä kummempaa, vain uteliaisuuttani… — Mikko vastasi mietteliäästi, ja virhettä hyvästelemättä hän lähti nopein askelin kohti rappukäytävää.
Mikon sisuksissa kiehui närkästys.
“Mökille, vai… Lokakuun lopussa. Viedä kissa sinne varmaan kuolemaan. Eikä tippaakaan katumusta. Päinvastoin iloisia, että ‘lähti itsekseen’ ja vapautti heidät tarpeesta lähteä ja sotkea kätensä.”
Hän kuvitteli hetkeksi mielessään tämän ystävällisen ja luottavaisen kissan istumassa tyhjän mökin portailla (tai ihan aidan vieressä) ja odottamassa, että joku tulisi hakemaan sen.
Odottamassa yhtä uskollisesti ja omistautuneesti kuin se oli tehnyt rappukäytävän oven edessä. Hänen naapureilleen kissa oli esine, joka toisinaan ilahdutti, toisinaan häiritsi, ja jos se häiritsi liian usein, se heitettiin kynnyksen yli.
Ensin rappukäytävään pariksi tunniksi, sitten mökille ikuisiksi ajoiksi.
Kun Mikko nousi seitsemänteen kerrokseen ja astui asuntoonsa, ja näki kissan odottamassa uskollisesti ja omistautuneesti oven takana, hänen mielessään lämpeni heti.
Ja yhtäkkiä hän tajusi, että oli tehnyt kaiken oikein…
Oikein, että oli varastanut kissan noilta sydämettömiltä ihmisiltä, jotka aikoivat viedä sen myöhään syksyllä mökille ja hylätä sinne.
Mikko hymyili, nosti kissan syliinsä, ja he menivät keittiöön valmistamaan illallista.
Ja illallisen jälkeen he makasivat sohvalla ja katsoivat televisiota.
Tai siis — Mikko katsoi, ja kissa oli vain lähellä. Välillä se kääntyi toiselle kyljelleen, välillä toiselle. Sitten kissa liikahti taas, mutta tällä kertaa se kääntyi selälleen ja paljasti luottavaisesti vatsansa — sen haavoittuvimman kohdan. Se teki tämän ajattelematta. Koska se ei enää pelännyt.
Koska todellinen koti ei ole vain katto pään päällä eikä vain kuppi kissanruokaa.
Todellinen koti on se paikka, jossa sinun ei tarvitse ansaita oikeutta olla olemassa.
Ja jossa sinua rakastetaan. Ihan vain siksi, että olet olemassa.
