Matti seisoi Hesperian puistossa luuta nojaten seinään, kun kissa ilmestyi alaovelle. Kolmivärinen ja laiha, kylkiluut erottuivat. Silmät olivat vihreät, mutta se avasi suuta äänettä – kuin joku olisi kääntänyt äänen pois päältä.
– Mistä sinä oikein tulet? Matti kysyi, ja polvet naksahdettii kylmässä aamussa. Kissa vain räpäytti silmiä ja avasi suuta uudelleen, eikä mitään kuulunut.
Seuraavana aamuna se istui samalla portaalla, ja seuraavana. Matti toi alumiinisen vadillisen eilistä kanaa, ja kissa söi hitaasti, korvat luimussa. Syötyä se nousi ylös, käveli portaita ylös ja asettui makuulle oven eteen – oven, jossa luki numero 12. Ei 13, ei 10. Kolmantena päivänä Matti huomasi tämän, viidentenä hän lakkasi uskomasta sattumaan.
Leena neljännestä kerroksesta astui ulos roskapussi kädessä ja pysähtyi.
– Matti, oletko sä avannut tänne ihan oman ravintolan?
– Syötän, Matti sanoi ja jatkoi luuttamista.
– No juuri tätä. Kirppuja, likaa, karvaa. Mäkelöillä on pieni lapsi kolmannessa, oletko ajatellut? Leena puhui kovaa ja varmaa, ja hänen makea partsy-vetoketju haju peitti alleen märän asvaltin tuoksun. Kynnet vilkasivat punaisina, kun hän vaihtoi pussin kädessä.
Tomi toisesta kerroksesta poltti tupakkaa lippaan alla verkkareissa.
– Matti, oot kissa-kuiskuri, sanoisiko joku. Ehkä se kertoo sulle lottonumerot?
Matti hiljeni. Sitten hän sanoi hiljaa, kenellekään:
– Tämä kissa ei tullut sattumalta.
Leena tuhahti. Tomi henkesi savun ja puhalsi hitaasti, katsoen jonnekin ohi.
– Filosofi, hän heitti ja meni sisään.
Luuta raapi eteenpäin. Kissa makasi oven edessä, jalat koukussa, katse tiukasti kynnyksessä. Hiljaa.
Eeva kahdestatoista asui yksin. Hän oli reilusti yli seitsemänkymmenen, tarkkaa ikää kukaan ei tiennyt, koska hän ei juhlinut syntymäpäiviä eikä kutsunut vieraita. Lyhyt ja laiha, aina sinisessä huivissa ja vanhassa harmaassa takissa. Ennen hän kävi joka aamu hakemassa leipää, molemmilla käsillä kaiteesta kiinni, astuen varoen kuin jäällä. Hän palasi taskussa leipä ja maitoa. Joskus hän nyökkäsi, joskus meni hiljaa ohi.
Matti yritti muistaa, milloin näki hänet viimeksi. Kaksi päivää sitten. Tai enemmän.
Vaimonsa kuoleman jälkeen Matti huomasi usein kuuntelevansa naapurien ovia. Neljä vuotta tätä tapaa. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi oven eteen. Maali oli lohkeillut puuhun asti. Oven takana oli hiljaista.
Kissa istui hänen jaloissaan ja tuijotti ovea, räpäyttämättä.
Keskiviikkona Matti törmäsi Leenaan portaissa.
– Leena, oletko nähnyt Eevaa lähiaikoina?
– Ketä? Aa, se kahdestatoista, Leena oikaisi hiuksiaan. – En. Se on aina omissa oloissaan. Ehkä se lähti jonnekin.
– Hänellä ei ole sukulaisia.
– No, niin, Leena levitti käsiään. – Sitten se ei vaan käy ulkona. Onhan nyt kylmä.
Ulkona oli +14 astetta. Matti ei jaksanut väitellä. Leenan korkokengät kopisivat alas, ja parfyymin tuoksu haihtui rappuun kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Hän palasi oven eteen. Kumartui ja laittoi korvan oven rakoon. Ei mitään. Tai melkein.
Kissa päästi äänen. Ensimmäistä kertaa koko aikana. Hiljainen, käheä, kuin kurkku olisi unohtanut, mitä tehdä. Heikko ”miau”, enemmän kuin uloshengitys.
Matti kyykistyi ja silitti kissan selkää. Kylkiluut tuntuivat sormien alla, yksi kerrallaan, kuin vanhan aidan piikit.
Kissa ei irrottanut katsettaan lukonreiästä.
Matti koputti aamuin illoin ja keskellä päivää. Kukaan ei avannut.
Tomi tupakoi tasanteella ja seurasi.
– Matti, oikeasti, älä vaivaa päätäsi. Vanhukset eivät joskus halua seurustella, se on se. Mummuni kerran sulkeutui kuukaudeksi, selvisi, että se katsoi sarjaa.
– Eevalla ei ole televisiota.
Tomi hiljeni, mutisi jotain ja katosi oven taakse.
Seuraavana päivänä Matti pesi eteisen lattioita, kun ylhäältä tuli ääni. Ei naukuminen.
Märkä rätti tipahti sormista ja läimähti portaalle.
Hän juoksi ylös, yli kahden portaan kerrallaan.
Kissa seisoi kahdentoista oven edessä.
Kolmannestatoista avautui lukko, ja naapuri kurkisti.
– Mitä tapahtuu?
– Soita hätäkeskukseen, Matti sanoi tasaisesti, tauotta. – Ja pelastuslaitokselle. Ovi pitää murtaa.
– Mutta et voi vaan…
– Soita. Nyt.
Matin kädet olivat märät rätistä. Hän pyyhkäisi ne takkiin, kyynärpaikka meni märäksi.
Ovi murrettiin kahdessakymmenessä minuutissa. Se aukesi kuivalla natkauksella, ja raskas, ummehtunut ilma tulvi porrastasanteelle. Matti astui sisään ensimmäisenä.
Eeva makasi lattialla eteisessä keittiön ja olohuoneen välissä. Vasemman jalan tohveli seisoi seinää vasten, aivan kuin se olisi asetettu tarkalleen paikalleen. Vieressä oli kuivuneita lasinsiruja, ja linoleumissa valkoinen läikkä vedestä, joka oli jo haihtunut.
Puhelin oli eteisen pöydällä olohuoneessa. Metrin ja puolen etäisyydellä ojennetusta kädestä. Metri ja puoli olivat osoittautuneet ylivoimaisiksi.
Lääkärit sanoivat myöhemmin: lonkan murtuma, nestehukka. Toinen vuorokausi, ja he olisivat olleet liian myöhässä.
Kun Eevaa kannettiin alas paareilla, hän oli tajuissaan. Kuivat huulet, sameat silmät, harmaat kasvot. Mutta hän ei katsonut lääkäreitä eikä naapureita kaiteilla.
Hän katsoi kissaa, joka makasi jälleen hiljaa alimmalla portaalla. Suu raollaan, mutta ääntä ei kuulunut.
Sormet liikahtivat huovan alla.
– Matti, hän kuiskasi. – Syötä sitä. Ole kiltti.
Kurkku muljotti, Matti nyökkäsi.
Ambulanssin ovet pamautettiin kiinni, vilkku maalasi pihan puna-siniseksi ja ajoi pois. Leena seisoi sivussa, käsi suulla. Tomi istui penkillä, kyynärpäät polvissa.
Aamulla Matti astui pihalle kuudelta, kuten aina.
Vati oli täynnä ruokaa. Veden lähelle oli ilmestynyt toinen vati, vihreä muovinen, selvästi jonkun keittiöstä.
Hän katsoi ylös pimeisiin ikkunoihin. Yksikään ei palanut. Mutta viidennessä kerroksessa naksahti tuuletusluukku.
Luuta raapi asfalttia tuttuun tahtiin. Kymmenen minuutin päästä Leena astui ulos. Ei meikkiä, takki yöpuvun päällä. Pysähtyi portaille ja jähmettyi katselemaan, miten kissa söi kulhosta.
Seisoi. Kumartui ja sipaisi kättä takkuisen selän yli. Nopeasti, melkein salaa.
Ja käveli roska-astioille katsomatta taakseen.
Tomi tuli myöhemmin, karhea ruudullinen peitto käsivarrellaan.
– Matti, hän huusi. – Tässä. Jos se yöllä tarviht… no, kylmä on. Vanha, mutta pesty.
Laski sen portaille ja meni, odottamatta vastausta. Matti levitti peiton. Kissa nuuhki kangasta, painoi tassut, kiemurteli kerälle ja sulki silmät.
Pihalla tuoksui märkä lehti ja jotain muuta.
Vati oli täynnä ruokaa. Eikä kukaan enää nauranut.
