**Mirri lakkasi syömästä kolmantena päivänä. Aino Kyllikki Ensimmäiseksi arveli, että se vain oikuttelee. Mutta eläinlääkärin sanat saivat hänet katsomaan peiliin ja näkemään sieltä saman ikävöivän sielun.**
Hei, tohtori? Voisitteko tulla käymään? Meillä on kissa ihan huonona, ei ole syönyt kolmeen päivään.
Eläinlääkäri Eino Ilmari huokaisi. Kotikäyntejä hän teki harvoin, mutta äänessä oli jotain, mikä sai hänet suostumaan.
Selvä, kertokaa osoite.
Puolen tunnin päästä hän seisoi kerrostalon oven edessä esikaupungissa. Oven avasi noin nelikymppinen mies, kalliissa paidassa, väsynein kasvoin.
Tulkaa sisään, tohtori. Äiti on ihan lopussa, enkä minä tiedä mitä tehdä.
Avarassa kolmiossa tuoksui tuore remontti ja jokin muu. Ummehtuneisuus, jota tulee paikkoihin, missä ikkunoita avataan harvoin. Sohvalla istui iäkäs nainen, katse tyhjä. Hänen vieressään, kerällä, makasi iso punainen kissa. Turkki oli himmeä, eläin vaikutti apaattiselta.
Päivää, Eino Ilmari istuutui viereen. Mikä potilaan nimi on?
Mirri, vastasi vanhus hiljaa. Tohtori, siinä on jotain vikaa. Ei syö, ei leiki, vain makaa. Onko se sairas?
Eläinlääkäri otti kissan varovasti syliinsä ja alkoi tutkia. Lämpö normaali, hengitys tasainen, vatsa ei arista tunnusteltaessa.
Kuinka vanha se on?
Kahdeksan. Löysin sen pentuna, istui vajan portilla ja vinkui. Kasvatin sen, se on aina ollut niin eloisa ja leikkisä.
Milloin oireet alkoivat?
Miehen poika puuttui malttamattomana puheeseen.
Heti kun muutimme tänne. Kolme päivää sitten. Sain äidin suostuteltua muuttamaan luokseni, yksin kylässä ei voi hänen iässään olla. Taloa myydään, ostajakin on. Luulin, että hän ilahtuu. Täthän on kunnon kylpyhuone, keskuslämmitys ja kaupat lähellä. Mutta hän hoitaa tuota kissaa kuin kukkaa kämmenellä.
Eino Ilmari katsoi tarkasti Aino Kyllikkiä. Tämä istui hartiat lysyssä, ja hänen asennossaan oli sama apaattisuus kuin kissalla.
Selvä, hän otti stetoskoopin ja kuunteli eläimen sydäntä. Fyysisesti Mirrillä ei ole mitään vikaa. Se on stressaantunut ympäristön muutoksesta. Kissa on hyvin paikkaan sidottu, ei ihmisiin, kuten moni luulee. Sille muutto on koko tutun maailman menetys.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Poika odotti selvästi konkreettisia ohjeita.
No, se vie aikaa. Se tottuu vähitellen. Voi antaa lievää rauhoittavaa, minä kirjoitan reseptin. Mutta tärkeintä on luoda mukavat olot. Toitteko jotain vanhasta kodista? Sen makuualustan, ruokakupit?
Aino Kyllikki pudisti päätään.
Kalle sanoi, ettei tarvitse tuoda vanhaa rojua. Hän osti kaiken uuden. Sekä kupit, että hiekkalaatikon ja sellaisen kauniin pesän.
Tässä se ongelma onkin, Eino Ilmari nousi ja katseli ympärilleen. Kissalle täällä ei ole mitään tuttua. Edes hajut eivät ole samoja. Jos haluatte auttaa sitä, tuokaa sen tavarat vanhasta kodista. Makuualusta ainakin, lelut, jos niitä oli. Ja mielellään jotain, mikä tuoksuu vanhalta paikalta. Vaikka pieni matto.
Kalle virnisti epäillen.
Tohtori, oletteko tosissanne? Vanhan rätin takiako kissa ei suostu syömään?
Täysin tosissani. Eläimet ovat paljon herkempiä muutoksille kuin me uskomme. Kuvitelkaa, että teidät siirretään yhtäkkiä vieraaseen maahan, missä kaikki on outoa, ja teille sanotaan ‘iloitse, täällä on parempi’.
Aino Kyllikki nyyhkäisi yhtäkkiä. Miehet kääntyivät hämmästyneinä.
Äiti, mikä sinun on?
Ei mitään, ei mitään, hän pyyhki silmiään nenäliinalla. Tohtori puhui Mirristä, mutta minulla on sama olo. Kuin minutkin olisi siirretty jonnekin, ja kaikki on kyllä mukavaa, mutta sieluun koskee.
Kalle katsoi äitiään ymmällään.
Äiti, mitä sinä? Minä vain yritin parastani. Talossa asuminen ei ole elämää sinun iässäsi. Piti lämmittää uunia, kantaa vettä.
Olen tehnyt sitä koko elämäni, hän vastasi hiljaa. Eikä se ollut minulle raskasta. Minulla oli puutarha, kanat, naapurit. Kävin Ailan luona melkein joka päivä, istuimme illalla penkillä ja juttelimme elämästä. Ja täällä – hän viittasi kädellään ympäri huonetta – täällä kaikki on vierasta. En tunne naapureita, ei ole ketään kenen kanssa mennä pihalle. Istun täällä yksin koko päivän ja katson televisiota.
Mutta sinä sanoit, että suostut muuttamaan!
Sanoin. Koska ajattelin, että sinä olisit huolettomampi. Olet aina ollut huolissasi, että olen yksin. Niinpä päätin – kokeillaan. Mutta nyt ymmärrän, etten voi elää näin.
Eino Ilmari rykäisi kohteliaasti.
Tiedättekö, olen työskennellyt pitkään eläinlääkärinä ja huomannut yhden asian. Eläimet usein heijastavat omistajiensa tunnetilaa. Ehkä teidän Mirri ei syö pelkästään muutostressin takia. Se aistii, että teillä on huono olla täällä.
Tuli hiljaista. Kalle käveli huoneen poikki, ilmeisesti sulatellen kuulemaansa.
Äiti, oletko sinä todella noin onneton täällä?
Aino Kyllikki silitti kissaa, joka raakkui heikosti.
Kalle, kulta, minä ymmärrän, että sinä tarkoitit hyvää. Ja asunto on hieno, ja sinä välität minusta. Mutta onnellisuus ei ole mukavuuksissa. Minä olin kotona omassa talossani. Täällä olen kuin… kuin Mirri. Vieraassa häkissä, vaikka se olisi kullasta.
Mutta talo on melkein myyty! Esisopimus on allekirjoitettu, käsiraha otettu vastaan!
Palauta käsiraha, Aino sanoi yllättävän lujasti. Minä en halua myydä taloa. Se on minun paikkani, siellä on koko elämäni. Siellä asuin isäsi kanssa kolmekymmentä vuotta. Siellä muistan joka puun, jokaisen pensaan. Anna anteeksi, poikani, mutta en voi asua täällä.
Kalle vaipui nojatuoliin ja hieroi ohimoitaan.
Minä vain halusin helpottaa elämääsi.
Tiedän, rakas. Mutta minun olisi parempi, jos tulisit useammin kylään. Toisit lastenlapset viikonloppuisin, niin kuin ennen. Muistatko, miten ne puuhailivat puutarhassani ja poimivat mansikoita?
**Viikon päästä Eino Ilmarille soitettiin uudestaan. Mutta nyt Aino Kyllikin ääni oli aivan eri, pirteä ja iloinen.**
Tohtori, halusin kiittää! Mirrini on herännyt henkiin! Se syö hyvällä ruokahalulla, juoksentelee pihalla ja jahtaa varpusia, ihan niin kuin ennen vanhaan.
Olette palanneet kylään?
Kyllä, Kalle toi minut takaisin. Ostajat suostuivat onneksi purkamaan sopimuksen, vaikka eivät olleet tyytyväisiä. Mutta poika on fiksu, järjesti kaiken. Nyt hän lupasi tulla joka viikonloppu auttamaan talon askareissa. Ja minä olen niin onnellinen, ettei sitä voi sanoiksikaan! Nousin tänään aamulla, astuin portaalle. Kaste ruohikossa, linnut laulavat, naapuri Aila huusi aidan yli: ‘Aino, sinä tulit takaisin!’ Tämä on oikeaa elämää.
Eino Ilmari hymyili.
Olen hyvin iloinen. Sanokaa Mirrille terveisiä tohtorilta.
Tottakai. Ja haluan vielä sanoa. Ette parantanut vain kissaa, te avasitte minun silmäni. Ymmärsin, ettei voi elää paikassa, missä sielu ei ole, vaikka kaikki sanoisivat, että se on oikein ja parempi.
Jokaisella on oma onnensa, oma paikkansa auringon alla.
Laskettuaan luurin eläinlääkäri jäi miettimään. Tosiaan, kuinka usein me päätämme muiden puolesta, mikä on heille parasta, kysymättä mitä he itse haluavat. Lapset siirtävät vanhempiaan kaupunkiin, vilpittömästi uskoen tekevänsä hyvää. Ja vanhukset kuihtuvat hyvin varustelluissa asunnoissa, ikävöiden puutarhojaan ja naapureitaan. Aivan kuin se punainen kissa, joka ei voinut syödä uudesta kupista vieraassa kodissa.
**Kuukauden päästä Kalle itse soitti eläinlääkärille.**
Tohtori, halusin kiittää. Tiedättekö, aluksi minua harmitti, ajattelin, ettei äiti arvostanut vaivannäköäni. Mutta sitten menin hänen luokseen viikonlopuksi ja ymmärsin. Hän on nuortunut kymmenen vuotta! Puuhailee puutarhassa, keittää hilloa, juttelee naapureiden kanssa. En ole nähnyt häntä sellaisena aikoihin. Kadun, etten kuunnellut häntä aiemmin.
Pääasia, että tajusitte ajoissa.
Kyllä. Nyt vaimoni ja lasten kanssa käymme hänen luonaan joka lauantai. Pojat ovat innoissaan. Mummi leipoo heille pullaa, he leikkivät Mirrin kanssa. Ja minullakin on siellä hyvä olla. Rauha ja hiljaisuus. Olen kaupungissa ihan stressaantunut, mutta siellä saa ikään kuin ladattua akkuja.
Näettekö, kaikki järjestyi.
Niinpä. Äiti oli oikeassa. Jokaisella on oma paikkansa. Eikä omaa onnenkäsitystä voi pakottaa toisille, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
**Aino Kyllikki asuu yhä omassa talossaan. Mirri on taas iloinen punainen kissa, joka odottaa emäntäänsä portilla ja seuraa tätä askareilla. Ja Kalle tietää nyt: huolenpito ei ole vain mukavuuksien luomista, vaan myös läheisten päätösten kunnioittamista, vaikka olisi itse eri mieltä.**
Joskus onni ei ole uudessa asunnossa keskuslämmityksineen. Vaan vanhassa talossa, missä lattiat narisevat, missä on asunut puolet elämästään ja jossa jokainen nurkka on täynnä muistoja. Ja sen auttoi ymmärtämään tavallinen punainen kissa, joka yksinkertaisesti kieltäytyi syömästä vieraassa paikassa.
Mitä sanotte: ovatko kaupungin mukavuudet aina parempia kuin tuttu koti?
