**Rakas päiväkirja.**
Se alkoi siitä, kun Inga ilmoitti mökin portilla ennen kuin ehti sanoa “moi”.
— Laitat omat lapset patjoille. Ne on nuoria, luut joustaa. Mutta Risto tarvitsee kunnon sängyn, sillä on selkä.
— Älä tee tuota ilmettä, Laura. Äiti sanoi, että mökki on iso.
Hidastin käsiäni ratilla ja katsoin tuulilasin läpi. Olimme tulleet vaimon kanssa viettämään viikonloppua järven rannalla olevalle mökille. Rauhallinen paikka, puinen mökki neljälle hengelle, jonka olin maksanut kaksi kuukautta sitten. Ansaitut vapaat, repäisty irti työaikatauluista.
Ja nyt mökin portilla seisoi kuin pieni sukukokous. Inga, vaimoni Lauran sisko, nojasi voitonriemuisena valtavaan matkalaukkuunsa. Vieressä seisoi Risto, hänen miehensä, aseistettuna hiilipussilla ja paketilla halpoja nakkeja “Ale-Hinta”. Taaempana kuin kenraali paraatissa kohosi anoppini Raija. Kruununa kaksi Ingan lasta, jotta jo pieksivät toisiaan myrkyllisen keltaisella limupullolla, kyvyllä ruosteen syövytykseen.
Kuten sanotaan, jos luulet, että yritetään huijata, olet jo huijattu.
Nousimme autosta. Kun haimme kasseja tavaratilasta, Inga ehti jo lasten luo ja sanoi:
— Te ette ole pieniä, patja käy, mutta setä Risto ei selkäänsä saa rikki.
— Mukava yllätys, — sanoin rauhallisesti. — Emme me olleet kai varauduttu.
— Voi Laura, me ollaan perhe! — anoppi astui eteen ja iski pyhän viattoman -asennon päälle. — Kun kuulin, että olette luontoon lähdössä, soitin Ingan heti. Mitä me tunkkaisessa kaupungissa istutaan, kun te hengitätte happea täällä? Yhdessä on hauskempaa!
— Mökki on neljälle hengelle, Raija, — sanoin rauhallisesti, tuntien kuinka sisällä kiristyi kylmä, laskelmoiva jousi. Ei mitään hysteriaa. Vain tarkkailua.
— Olen jo päättänyt, — Inga sanoi ehdottomasti, ikään kuin maksamani mökki olisi vain luonnos hänen suunnitelmilleen. Oikaisten rantahattuaan, joka oli lautasen kokoinen, hän lisäsi:
— Äiti nukkuu makuuhuoneessa, hän tarvitsee rauhaa. Me Riston kanssa olohuoneen sohvalla. Ja te Lauran ja lasten kanssa löydätte jonkun paikan.
Sukulaisten käytös muistutti heinäsirkkojen hyökkäystä: ne eivät kysy lupaa, ne vain saapuvat ja alkavat syödä satoasi.
Lasisiisitä toimistosta astui nuori nainen tabletti kädessä.
— Hei! Oletko Laura? — hän hymyili minulle. — Varaus teidän nimellänne. Ja tämäkö on yllätyksenne?
Nainen katsoi Ingaan.
— Kyllä, se on me! — käly nyökkäsi iloisesti. — Laura, minä vähän järjestelin, että sinulla olisi vähemmän vaivaa. Tilasin saunan kahdelle illalle, eikä me olla kuin vieraita. Ja muutin menuuta. Sinun grilliliha on hyvä, mutta minä lisäsin myös lohta ja kallista leikkelettä.
— Inga soitti aamulla ja teki varauksen saunasta ja menuusta, — virkailija sanoi kohteliaasti katsoen minua. — Mutta varaus on teidän nimellänne, joten ilman vahvistusta emme tee mitään.
Toisen rahoilla sankariksi on nopein tie.
— Hieno aloite, Inga, — hymyilin niin lempeästi, että Laura vieressä jännittyi. Hän tunsi tuon hymyn. Sen jälkeen joku menetti illuusionsa.
— Jos vahvistatte, niin kolmen lisähenkilön, patjojen, saunan ja erikoismenun kanssa teille tulee vielä 284 euroa, — virkailija sanoi.
Inga kohotti olkapäitään ja katsoi minua merkitsevästi. Anoppi risti kädet odottamaan, kun alistun ottamaan lompakon esille.
Sukulaissuhteiden paradoksi: mitä tiukemmat halaukset, sitä syvemmällä käsissäsi.
— Nainen, — käännyin virkailijaan ääni kylmänä ja lujana. — Vahvistan vain oman varaukseni. Se on täysin maksettu. Meitä on neljä.
Pysähdyin katsoen kälyn hämmentyneitä silmiä.
— Mutta nämä loistavat ihmiset ovat erillinen seurue. Tehkää heille oma lasku: majoitus, lohi, sauna ja kallis leikkele. Ingan nimelle.
Kaikki vaikenivat. Niin hiljaa, että kuuli, miten metsässä tikka nakutti.
— Laura, mitä sinä? — Ingan ääni murtui. Hattu valahti. — Meillä on rahaa vain bensaan ja jäätelöön! Me tultiin kylään!
— Siinä tapauksessa teillä ei ole lomaa, Inga. Teillä on kävely portille, — sanoin. — Kylään tullaan kutsulla. Ja kakun kanssa. Te tulitte toisten juhliin halpamakkarapussin ja 30 euron ruokahalun kanssa.
— Laura! Hävettäisi! — anoppi kiljui punoittaen. — Me ollaan perhe! Sukulaisia! Pekka, miksi vaikenet? Äitiäsi ja siskoasi ajetaan pihalle!
Pekka astui eteen. Hän ei huutanut, mutta äänessä kalisivat rautaiset sävelet.
— Perhe, äiti, on ne, jotka kunnioittavat toisten rajoja. Laura raatoi puoli vuotta järjestääkseen tämän loman meille ja lapsille. Te tulitte ilman kutsua, yrititte sysätä meidän lapset patjoille ja veloittaa meidän vaimolta herkuistanne. Tämä ei ole perhe. Se on yritys koukata meidät.
— Me haluttiin yllättää! Pekka, te itse kutsuitte meidät! — Inga yritti kääntyä. Selityksiä tuli kuin untuvia revenneestä tyynystä.
— Risto, — Pekka katsoi lankoonsa. — Toi “kutsuitte” on oma lajinsa turismia. Nimetään se “itsensä kutsujaksi”.
Riston ilme venyi. Hän katsoi hiilipussiaan, sitten vaimoaan.
— En olis ehkä tullut, — Risto mutisi. — Sanoit, että Pekka kutsui ja kaikki on maksettu.
Illuusio romahti lopullisesti. Röyhkeys kaatui kaikkien nähden.
Risto kääntyi sanaakaan sanomatta ja käveli autolleen, yrittämättäkään auttaa vaimoaan valtavan matkalaukun kanssa. Ingan lapset lakkasivat tappelemasta ja seisoivat hiljaa katsoen äitiään. Ja anoppi, joka oli puhunut “perheestä”, kääntyi äkkiä autolle ja alkoi tutkia mäntyjä. Hän ei aikonutkaan maksaa tätä illallista eläkkeestään.
— Jos muutatte mieltä, vapaa mökki on, — virkailija sanoi rauhallisesti Ingan selkään. — Sata prosenttia ennakko.
Kävelimme siististi polkua mökillemme.
Takanamme paukkuivat auton ovet, moottori pärrytti. Vedin syvään puhdasta metsänilmaa.
Kuistilla Laura kietoi kädet ympärilleni ja painautui kiinni.
— Tiedätkö, — hän naurahti. — Oikein hyvä loma tästä tulee.
— Vielä oikein, — hymyilin, katsoen lastemme riemukasta juoksua järvelle. — Mennään, vaimo. Meitä odottaa ansaittu rauha.
Ja aidan takana, toisten juhlien pölyä nielien, ajoi pois seurue, joka oppi ikuisesti yhden yksinkertaisen säännön: tässä perheessä toisten mukavuutta ei enää makseta lasten sängyillä eikä minun kortillani.
**Opetus:** oppisin, että rajat on tehty pidettäviksi, vaikka kuinka “perhe” huutaisi.
