Hei, kuule, mä kerron sulle yhden jutun.
Mörri lakkasi syömästä kolmantena päivänä. Anneli arveli ensin, että se vain oikuttelee. Mutta eläinlääkärin sanat saivat hänet katsomaan peiliin ja näkemään sieltä yhtä ikävöivän sielun.
“Haloo, tohtori? Pääsittekö käymään? Meillä on kissa, joka on ihan huonona, ei ole syönyt kolmeen päivään.”
Eläinlääkäri Ilkka huokaisi. Kotikäyntejä hän teki harvoin, mutta jokin äänessä sai hänet suostumaan.
“No, sanokaa osoite.”
Puolen tunnin päästä hän seisoi kerrostalon oven edessä lähiössä. Oven avasi noin nelikymppinen mies, jolla oli kallis paita ja väsyneet kasvot.
“Tulkaa sisään, tohtori. Äiti on ihan poikki, enkä minä tiedä, mitä tekisi.”
Pihalta tuoksui uusi remontti ja joku muukin, tympeä, ummehtunut haju, joka syntyy, kun ikkunoita ei auki pidetä. Sohvalla istui iäkäs nainen, katse sammunut. Sen vieressä kippurassa makasi iso kellanpunainen kissa. Karva oli himmeää, eläin vaisu.
“Hei”, Ilkka istuutui viereen. “Mikä on potilaan nimi?”
“Mörri”, nainen vastasi hiljaa. “Tohtori, siinä on jotain vialla. Ei syö, ei leiki, makaa vaan. Onkohan se sairas?”
Eläinlääkäri nosti kissan varovasti syliinsä ja alkoi tutkia. Lämpö normaali, hengitys tasaista, vatsa ei aristellut.
“Kuinka vanha se on?”
“Kahdeksan. Löysin sen pentuna, istui meidän portin pielessä ja vikisi. Kasvatin, ja se oli aina niin eläväinen ja leikkisä.”
“Milloin tämä alkoi?”
Naisen poika puuttui malttamattomana toimeen.
“Silloin kun tänne muutettiin. Kolme päivää sitten. Minä suostuttelin äidin tulemaan luokseni, eihän hänen iässään voi asua yksin maalla. Myymme taloa, ostajakin on jo. Luulin, että hän ilahtuu. Täällähän on kunnon kylpyhuone, keskuslämmitys ja kaupat ihan vieressä. Mutta hän on tämän kissan kanssa kuin miten vaan.”
Ilkka katsoi tarkkaavasti Annelia. Tämä istui hartiat lysyssä, ja hänen asennossaan oli samaa apaattisuutta kuin kissalla.
“Selvä”, Ilkka otti stetoskoopin ja kuunteli kissan sydäntä. “Mörrissä ei ole fyysistä vikaa. Sillä on stressiä ympäristön muutoksesta. Kissat ovat hyvin paikkauskollisia, eivät niinkään ihmisille, kuten moni luulee. Muutto on sille koko tutun maailman menetys.”
“Mitä sitten pitää tehdä?” poika odotti selkeitä ohjeita.
“No, tarvitaan aikaa. Sopeutuu vähitellen. Voin määrätä kevyitä rauhoittavia. Mutta tärkeintä on tehdä olosta miellyttävä. Toitteko mitään vanhasta kodista? Sen petiä, kuppeja?”
Anneli pudisti päätään.
“Kalle sanoi, ettei tarvitse vanhaa roinaa tuoda. Kaikki uutta: kupit, hiekkalaatikko, ja sellainen hieno koppi.”
“Tuossa se ongelma on”, Ilkka nousi ja katseli ympärilleen. “Kissalle täällä ei ole mitään tuttua. Jopa hajut ovat erilaisia. Jos haluatte auttaa sitä, tuokaa sen tavarat vanhasta kodista. Peti ainakin, lelut, jos niitä oli. Ja mielellään jotain, jossa on sen vanhan paikan tuoksua. vaikka matonpätkä.”
Kalle naurahti epäillen.
“Tohtori, oletteko tosissanne? Jokin vanha peti saa kissan olemaan syömättä?”
“Aivan tosissani. Eläimet ovat paljon herkempiä muutoksille kuin me luulemme. Kuvitelkaa, että sut yhtäkkiä siirretään toiseen maahan, kaikki on vierasta, ja sulle sanotaan: ‘Iloitse, täällähän on parempi.'”
Anneli alkoi nyyhkyttää. Miehet kääntyivät yllättyneinä.
“Äiti, mitä nyt?”
“Ei mitään, ei mitään”, hän pyyhki silmiään nenäliinalla. “Kun tohtori puhui Mörristä, minusta tuntuu ihan samalta. Kuin minäkin olisin muutettu jonnekin, ja kaikki on kätevää, mutta sielu on haikea.”
Kalle katsoi hämmentyneenä äitiään.
“Äiti, no mitä? Minähän halusin vain sinun parastasi. Maalla asuminen ei ole elämää sinun iässäsi. Puita pitää lämmittää, vettä kantaa.”
“Minä olen koko ikäni asunut niin”, hän sanoi hiljaa vastaan. “Eikä se ollut minulle raskasta. Minulla oli siellä puutarha, kanat, naapurit. Minä juoksin Liisan luona joka toinen päivä, me istuskelimme iltaisin penkillä ja juttelimme elämästä. Täällä…” hän pyyhkäisi kädellä ympärilleen, “kaikki on vierasta. En tunne naapureita, eikä pihalla ole ketään kenen kanssa jutella. Istun täällä yksin päivät, katselen televisiota.”
“Mutta sinä sanoit suostuvasi muuttoon!”
“Sanoin. Koska luulin, että se helpottaa sinun mieltäsi. Sinähän olit aina huolissasi, kun olin yksin. Niin minä päätin: yritetään. Nyt vasta ymmärrän, etten minä pysty elämään näin.”
Ilkka yski kohteliaasti.
“Tiedätte, olen työskennellyt eläinlääkärinä pitkään ja huomannut yhden asian. Eläimet heijastavat usein omistajiensa tunnetilaa. Ehkä teidän Mörri ei jätä syömättä vain muutostressin takia. Se aistii, että teilläkin on paha olla täällä.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kalle käveli edestakaisin, ilmeisesti sulatellen kuulemaansa.
“Äiti, oletko oikeasti näin onneton täällä?”
Anneli silitti kissaa, joka sanoi heikosti ‘miu’.
“Kalle-kulta, minä ymmärrän, että sinä halusit parasta. Ja koti on hieno, ja sinä välität minusta. Mutta onni ei ole mukavuudessa. Minä olen siellä omassa kodissani kotonani. Täällä minä olen… niin kuin Mörri. Vieraassa häkissä, vaikka se olisi kultainen.”
“Mutta talo on melkein myyty! Esisopimus on tehty, käsiraha on otettu!”
“Palauta se käsiraha”, hän sanoi yllättävän lujalla äänellä. “Minä en halua myydä taloa. Se on minun paikkani, siellä on koko elämäni. Siellä minä asuin isäsi kanssa kolmekymmentä vuotta. Siellä muistan jokaisen puun, jokaisen pensaan. Anna anteeksi, poikani, mutta minä en voi asua täällä.”
Kalle vajosi tuoliin ja hieroi ohimoitaan.
“Minä vain halusin helpottaa sinun elämääsi.”
“Tiedän, rakas. Mutta minulle olisi helpompaa, jos tulisit useammin kylään. Toisit lapsenlapset viikonlopuksi, kuten ennen. Muistatko, miten ne puuhailivat puutarhassa ja keräsivät mansikoita?”
Viikon päästä Ilkka sai uuden puhelun. Mutta nyt Annelin ääni oli aivan erilainen, pirteä ja iloinen.
“Tohtori, halusin kiittää! Mörri on herännyt henkiin! Syö hyvällä ruokahalulla, juoksentelee pihalla, ajaa varpusia takaa, niin kuin ennen vanhaan.”
“Te palasitte maalle?”
“Kyllä, Kalle vei minut takaisin. Ostajat suostuivat onneksi purkamaan sopimuksen, vaikka eivät tyytyväisiä olleetkaan. Mutta poika oli reipas, hoiti kaiken. Nyt hän lupasi tulla joka viikonloppu ja auttaa kotitöissä. Minä olen niin onnellinen, etten voi edes sanoin kertoa! Heräsin tänään ja menin portaille. Kasteista nurmikkoa, linnut laulumassa, naapuri Liisa huutaa aidan yli: ‘Anneli, sinä tulit takaisin!’ Sellaista se on, oikeaa elämää.”
Ilkka hymyili.
“Minä olen todella iloinen. Sanokaa Mörrille terveisiä lääkäriltä.”
“Totta kai. Ja minä haluan sanoa vielä: te ette parantanut vain kissaa, te avasitte minun silmäni. Tajusin, ettei pidä elää paikassa, johon sydän ei sijoitu, vaikka kaikki sanoisivat sen olevan oikein ja parempi.”
“Jokaisella on oma onnensa, oma paikkansa auringon alla.”
Lopetettuaan puhelun, eläinlääkäri jäi miettimään. Niin usein me päätämme toisten puolesta, mikä heille on parasta, kysymättä mitä he itse haluavat. Lapset muuttavat vanhat vanhempansa kaupunkiin, vilpittömästi uskoen tekevänsä hyvää. Ja vanhukset kuihtuvat viihtyisissä huoneistoissaan, ikävöiden puutarhojaan ja naapureitaan. Aivan kuin se kellanpunainen kissa, joka ei voinut syödä uudesta kupista vieraassa talossa.
Kuukauden päästä Kalle itse soitti eläinlääkärille.
“Tohtori, halusin kiittää. Tiedätkö, minä ensin loukkaannuin, ajattelin, ettei äiti arvostanut minun vaivannäköäni. Mutta sitten tulin viikonloppuna hänen luokseen ja ymmärsin. Hän on nuorentunut kymmenen vuotta! Touhottaa puutarhassa, tekee hilloja, käpsehtii naapureiden kanssa. En ole nähnyt häntä sellaisena pitkään aikaan. Olen melkein pahoillani, etten kuunnellut aikaisemmin.”
“Tärkeintä on, että tajusitte ajoissa.”
“Niin. Nyt me vaimon ja lasten kanssa käymme hänen luonaan joka lauantai. Pojat ovat innoissaan. Mummu leipoo heille pullaa, ja he leikkivät Mörrin kanssa. Ja minulle itselleni siellä on hyvä olla. Sellaista rauhaa, hiljaisuutta. Kaupungissa menee ihan pää pyörälle, mutta täällä ikään kuin lataa akut.”
“Katsos, kaikki kääntyy parhain päin.”
“Totta. Äiti oli oikeassa. Jokaisella on oma paikkansa. Eikä toisen onnenkäsitystä voi tyrkyttää, edes hyvää tarkoittaen.”
Anneli asuu yhä omassa kodissaan. Mörristä on tullut taas iloinen kellanpunainen kissa, joka odottaa emäntäänsä portilla ja seuraa tätä kaikkialle. Ja Kalle on nyt oppinut yhden asian: huolenpito ei tarkoita vain mukavuuden luomista, vaan toisten toiveiden kunnioittamista, vaikka olisit itse eri mieltä.
Joskus onni ei ole uudessa kerrostalossa keskuslämmityksineen. Vaan vanhassa talossa puuhellalla, jossa lattialankut narisevat, mutta jossa olet asunut puoli elämääsi ja jossa jokainen nurkkaus on täynnä muistoja. Ja sen ymmärtämiseen auttoi ihan tavallinen kellanpunainen kissa, joka vain kieltäytyi syömästä vieraassa paikassa.
Mitäpä tuohon sanoisi: ovatko kaupungin mukavuudet aina parempia kuin tuttu koti? Jaa sinun ajatuksesi kommenteissa.
