Liisa Kivimäki asteli sisään asuntooni kuin olisi saapunut Mäntyniemeen ja ollut itse presidentti Tarja Halonen tulossa yllätystarkastukseen maakuntiin. Hänen vierailuihinsa kuului aina mahtipontinen rituaali: kuninkaallinen nyökkäys eteisessä, tohveleiden ynseä tarkastelu ja syvä huokaus, jonka piti osoittaa, miten paljon hän kärsi alentuessaan tavallisten kuolevaisten seuraan.
Sina iltana juhlimme mieheni, Eeron, neljäkymmentäkuusivuotispäivää. Minä, naiivina naisena, joka uskoi yhä kulinaarisen diplomatian voimaan, olin viettänyt kaksi iltaa hellan ääressä sydänosaston vuorojen jälkeen. Pöydällä, rapealla pellavaliinalla, mehustui hunajalla lasitettu porsaankylki, kullankeltaiset perunat ja salaatit, jotka oli koristeltu sillä pakkomielteisellä tarkkuudella, joka kertoo emännän lievästä perfektionismista.
Anopin lisäksi pöytään ilmestyi käly Marjukka, nainen, jolla oli aina tyytymätön ilme ja hämmästyttävä kyky valittaa rahapulasta samalla, kun hän hotki mätiä voileiville teollisen murskaimen nopeudella. Eero istui pöydän päässä, hymyili ja eli siinä onnellisessa miesilluusiossa, jossa “kaikki ovat koolla, kaikki on hyvää, siis kaikki rakastavat toisiaan”.
“Kuule, Eero, terveyttä pitää vaalia nuoresta pitäen,” julisti Liisa Kivimäki, kauhoen kolmatta annostaan rosollia. “Minä puhdistan verisuoneni pelkällä ruokasoodalla ja kuusenkerkkäkeittimellä. Internetissä eräs akateemikko kirjoittaa, että koko teidän virallinen lääketieteenne on apteekkien salaliitto rahastamaan meitä.”
Hän heitti minua monimerkityksellisen katseen. Työskennellessäni osastonhoitajana, yleensä annoin näiden puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tänään väsymys otti vallan.
“Liisa Kivimäki,” sanoin rauhallisesti kaataessani miehelle mehua, “ateroskleroosi on lipidien aineenvaihdunnan häiriö. Kolesteroliplakit kasvavat sidekudokseen ja kalkkeutuvat verisuonen seinämän sisällä. Ruokasooda liuottaa hyvin paistinpannun rasvan, mutta verenkierrossa se ei toimi. Muuten me hoitaisimme infarktit teholla tiskiharjalla.”
Anoppi jähmettyi haarukka suunsa edessä. Hänen kasvonsa alkoivat nopeasti muistuttaa ylikypsää punajuurta.
“Oletko nyt viisain?” hän kiljahti loukkaantuneena. “Sinä vain siirtelet kuolleita, mutta uskallat väittää vastaan viisaille ihmisille! Ostit tutkintotodistuksesi, istut ja viisastelet, moukka!”
Liisa Kivimäki pullisteli kuin ylikuumentunut sauna, johon oli unohdettu heittää löylyä.
Eero yritti sovitella totuttuun tapaansa:
“Äiti, lopeta. Anneli vain vitsaili. Juodaan nyt terveydeksi.”
Tämä rauhanturvaamisyritys tulkittiin anopin mielestä heikkoudeksi. Tuntien, ettei poika rientänyt puolustamaan häntä keihäs kädessä, Liisa päätti vaihtaa taktiikkaa ja iskeä kipeään, niin kuin hän luuli, kohtaan.
Keskustelu lipui johonkin kaukaiseen sukulaiseen, joka oli juuri eronnut. Marjukka makusteli iloiten omaisuudenjakoyksityiskohtia, ja Liisa Kivimäki kuunteli huuli pyöreänä.
“Niin se on, Eero kultaseni,” anoppi sanoi yhtäkkiä kovalla äänellä, jotta jokainen sana osuisi huoneen hiljaisuuteen kuin vasaralyönti. “Naisten nykyään ovat rahanahneita ja epäluotettavia. Sinä olet minun poikani, komea ja kiltti. Mutta muista: vaimot tulevat ja menevät. Tänään yksi, huomenna toinen. Äiti on pojalle ainoa.”
Marjukka nyökkäsi myötätuntoisesti pureskellen lihaa. Eero nielaisi hermostuneesti, vilkaisi minua ja työnsi ulos vuosien saatossa hioutuneen mantransa:
“Anneli, kyllä sinä tiedät, ettei äiti tarkoita pahaa. Se on vain puhetapa.”
En alkanut väitellä. Mielestäni väittely ihmisten kanssa, joiden älykkyys on jämähtänyt maalaisnäyttämön manipulaatioihin, on kiittämätöntä työtä. Hymyilin vain hieman, nousin hitaasti tuoliltani ja kävelin pöydän luo.
Varovasti, ilman yhtäkään äkkinäistä liikettä, otin suuren vadillisen paistettua possua. Sen jälkeen poimin caesar-salaattikulhon.
“Anneli, minne sinä lihaa viet?” Marjukka ihmetteli vilpittömästi, haarukka jääden ilmaan.
“Minnepäs muualle kuin jääkaappiin”, vastasin hellästi ja arkipäiväisesti.
“Miksi? Emmehän ole syöneet loppuun!” närkästyi Liisa Kivimäki tuntiessaan illallisen riittävyyden rutiinin häiriintyvän.
“Katsokaas, Liisa Kivimäki”, palasin pöytään ja otin leikkelevadin ja mätipurkin. “Olen looginen nainen. Kun on kerran julistettu, että vaimo on väliaikainen ilmiö, päätin havainnollistaa sitä. Vaimo lähtee, vaimon ruoka lähtee. Miksi teidän tarvitsisi ahtaa kurkkuunne ihmisen ruokaa, joka on täällä vain hetken?”
Kannoin ruoat keittiöön. Huoneeseen laskeutui raskas, tiivis hiljaisuus, jota rikkoi vain seinäkellon tasainen tikitys. Kun palasin leipäkorin luo, anoppi oli saanut jo puhekykynsä takaisin.
“Mihin oikein kuvittelet pystyväsi?” hän jyrisi noustessaan pöydästä ja ottaen loukatun vapaudenpatsaan asennon. “Miten kehtaat! Sinä tulit meidän perheeseemme! Sinun pitää kunnioittaa vanhempia ja kiittää, että me edes hyväksyimme sinut!”
Pysähdyin häntä vastapäätä. Tämän raivokohtauksen seuraaminen oli jopa huvittavaa.
“Liisa Kivimäki, selvennetään perusmaantietoa ja omistusoikeuksia”, ääneni oli tasainen kuin uutistenlukijalla. “En ole tullut mihinkään. Te istutte nyt minun ennen avioliittoa ostamassani asunnossa. Ostin sen kolme vuotta ennen kuin edes tiesin poikanne olemassaolosta. Syötte ruokaa, joka on ostettu minun palkallani, koska Eero maksoi tässä kuussa autolainaansa. Istutte tuolilla, jonka kokosin itse. Joten väliaikainen täällä en todellakaan ole minä.”
Anoppi haukkoi henkeään. Hän käänsi hämmentyneen katseensa poikaansa odottaen, että tämä iskisi nyrkkiä pöytään ja asettaisi röyhkeän miniän paikalleen.
Eero istui pää painuksissa. Hän tuijotti tyhjää pöytäliinaa. Leivänmuruja. Yksinäistä mehukannua. Hänen silmissään tapahtui monimutkainen ajatustyö. Illuusio “sopuisasta perheestä” hajosi tomuksi, kun se törmäsi armottomaan todellisuuteen.
Hän nosti hitaasti päänsä. Katse oli epätavallisen kova.
“Äiti. Marjukka. Nouskaa.”
“Eero kultaseni?” anoppi räpytti silmiään. “Kuulitko, mitä hän sanoi? Annatko hänen määrätä omaa äitiäsi?”
“Äiti, menit liian pitkälle”, Eero nousi ja siirsi tuoliaan. “Vaimoni ei lähde mihinkään. Ja asunto on hänen, ja koti on hänen varassaan. Teidän on aika lähteä. Juhlat ovat ohi.”
“Niinkö?! Vaihdoit äidin helmaan!” Liisa Kivimäki parahti traagisesti suunnatessaan eteiseen. Marjukka hipsi perässä mutisten kiroilua “laskelmoiduille käärmeille”.
Eero ojensi heille takit sanattomasti. Hän ei puolustellut, pyytänyt anteeksi. Hän vain avasi oven ja odotti, kunnes he astuivat porraskäytävään. Lukko naksahti.
Mies palasi olohuoneeseen, katsoi minua, leipäkori kädessäni, ja huokaisi syvään.
“Ota liha takaisin”, hän sanoi hiljaa tullen ja kiertäen kätensä olkapäilleni. “Taisin vasta nyt nähdä valon. Ja tiedätkö… minulla on hirveä nälkä.”
Istuttiin keittiössä kahdestaan. Porsas oli vielä lämmintä, ja tee vahvaa. Emme enää koskaan puhuneet tulevista ja menevistä. Sen illan jälkeen Liisa Kivimäki ei enää astunut minun “Mäntyniemeeni”, ja vaimon status perheessämme samoi betonisen vahvan.
