Työnjohtaja soitti seitsemältä aamulla ja sanoi yhden sanan: koira. Kalevi ei ensin tajunnut, mitä koira teki siihen, että puhuttiin vanhan liiterin purkamisesta.
– Mikä koira, Jukka?
– Ruskea. Keskikokoinen. Ei päästä lähelle, murisee, seisoo ovella. Me ei voida tehdä töitä.
– Teitä on neljä terävää miestä sorkkaraudan kanssa.
– Kale, se ei lähde. Huudettiin, heitettiin kepillä, tömistettiin. Juoksee viisi metriä pois ja tulee takaisin. Makaa suoraan kynnyksellä.
Kalevi istuutui sängynlaidalle ja hieroi kasvojaan kämmenillä. Ikkunan takana tuoksui kosteudelta, toukokuun alulta, jolloin maa ei vielä ollut luopunut kylmästä.
Tontin hän oli ostanut maaliskuussa. Talo oli vahva, seinät pitivät, mutta liiteri törrötti reunalla kuin huono hammas: vinossa, hilseilevällä vihreällä maalilla, notkolla katolla ja raskaalla homeisen puun hajulla, joka kantautui jopa tontin yli.
Purku oli sovittu lauantaille. Työmiehet, kontti, leka. Kaikki maksettu.
Ja nyt koira.
Hän pukeutui, kaatoi kahvia termariin ja istui autoon. Matkalla otti yhden kulauksen, poltti kielensä ja suuttui entistä enemmän.
Kulkukoiria esikaupungissa riitti: ne kuljeksivat roskisten luona, lämmitteilivät lämpökanaaleilla, kerjäsivät Salen edustalla. Mutta että yksi pihakoira pysäyttäisi neljän miehen työporukan, se tuntui naurettavalta.
Tontin lähestyessä hän soitti takaisin.
– Älkää lähtekö mihinkään. Tulen kohta, hoidan tilanteen.
– Ei olla lähdetty. Istutaan tupakalla. Koira makaa. Tilanne vakaa.
Viimeisen sanan Jukka lausui niin tyynesti, että Kalevi puristi rattia.
Tontilla oli hiljaista. Leka lojui ruohikossa, sorkkarauta nojasi aitaan. Jukka istui ylösalaisin käännetyssä sangossa ja poltti, suojaten tulta kämmenellään tuulelta. Kaksi muuta työmiestä söivät voileipiä pakettiauton hytissä sillä ilmeellä, kuin heille maksettaisiin odottamisesta.
– Tuolla se on.
Liiterin ovella, aivan kynnyksellä, makasi ruskea pihakoira. Ei iso eikä pieni. Toinen silmä vähän sirrillään, joko vahingoittunut tai synnynnäinen. Karva paikoin takussa, kylkiluut paistoivat läpi. Se ei haukkunut. Makasi, kuono käpälien päällä.
– Yritittekö kiertää? Toisella puolella seinä on lahonnut, voisi käyttää sorkkarautaa…
– Yritettiin. Se kiertää ja asettuu siihen kohtaan, mistä yritämme.
Kylmennyt kahvi maistui kitkerältä kielellä. Kalevi joi loput, laski termarin aidanseipäälle ja käveli liiterille. Joka askeleella haju muuttui. Ensin ruoho ja multa, sitten kostea puu, laho. Ja jotain muuta, heikkoa ja hienovaraista, jota hän ei osannut nimetä.
Koira nosti päätään. Ei murissut. Nousi vain ja jännitti koko vartalonsa. Karva selkämyksessä nousi hitaasti, häntä heilahteli hermostuneesti.
– Mene!
Hän tömisti jalkaansa, kumeasti.
Koira perääntyi puoli askelta. Pysähtyi. Ja palasi. Asettui ovelle, tukkien välin oven ja karmin välissä. Ei virnistänyt. Katsoi.
Kalevi kyykistyi nähdäkseen sen silmien tasolta. Metrin väliä. Silmät ruskeat, tummat, märällä kiillolla, vasen vähän vetinen. Vihaa niissä ei ollut. Oli jotain muuta, jolle hän ei silloin löytänyt sanaa.
Yksi työmiehistä tuli lähemmäs ja ojensi kepin pätkän.
– Pitäiskö antaa kunnolla?
– Ei.
– Jukka sanoo, että eläintenpyydystys odottaa tiistaihin. Ja kontti on maksettu tänään.
– Tiedän.
Polvet rusahtivat, kun hän nousi. Ääni tuntui liian kovalle hiljaisessa aamussa. Koira ei liikahtanut.
– Menen itse sisään.
– Jos se puree?
– Ei se pure.
Hän sanoi sen vihasta, ei varmuudesta. Ja astui ovea kohti.
Koira murisi. Hiljaa, melkein itsekseen. Kurkkuääni, josta ei tullut pelkoa, vaan tunne, ettei tilanne ollut oikein. Käsi työnsi ovea. Puu narisi, alareuna raapi maata, saranat vingahtivat niin, että auton luona ollut työmies kääntyi.
Hän tunki itsensä kyljittäin sisään.
Sisällä oli pimeää. Ja lämmintä. Ei kesäisesti, vaan toisin: sakeasti, kosteasti, kuin ilma hengittäisi itsekseen.
Kalevi pysähtyi kynnykselle. Tämän hajun hän tunsi. Äiti toi pentuja kadulta, laittoi ne pahvilaatikkoon patterin viereen, ja huoneessa oli aivan samanlainen haju.
Silmät tottuivat hitaasti. Ensin hahmottui työpöytä: tyhjiä maalipurkkeja, rautalankakerä, lapio ilman vartta. Sitten lattia. Multainen, tallattu, viimevuotisia heinänkorsia. Hämähäkinseitti kulki parrelta seinälle, ja siinä kimalteli yksinäinen pisara, pyöreä ja raskas.
Katse liukui kaukaiseen nurkkaan. Sinne, missä katto vielä piti ja lautojen välistä putosi kapea valojuova.
Siellä oli peitto.
Harmaa, kulunut, hapsuilla reunoissa. Hän oli nähnyt sen maaliskuussa, kun katseli tonttia ennen ostoa. Ajatteli silloin: kulkurit ovat yöpyneet. Tai entinen omistaja jätti. Potkaisi jalkaansa, testatakseen lattiaa, ja unohti.
Nyt peitto oli kerätty pesäksi. Sen päällä makasi pennut.
Neljä. Ihan pieniä, korkeintaan kaksi viikkoa vanhoja. Silmät kiinni, korvat painuneina päähän kuin terälehdet. Ne möyrivät toistensa päällä, tunkien sokeita kuonojaan kankaaseen, ja vinkuivat ohuella, yhdellä nuotilla. Yksi, pienin, tumma täplä selässä, oli kaivautunut peiton reunan alle ja potki takajalkaansa unessa. Valojuova osui heihin vinottain, ja turkki ei näyttänyt ruskealta vaan kullalta.
Polvet notkahtivat itsestään. Hän kyykistyi, kädet roikkuivat. Ei liikkunut.
Sitten sormet itse ojentautuivat ja koskettivat pientä selkää. Lämmin.
Pentunen ei herännyt. Liikautti jalkaansa ja vetäytyi lähemmäs sisaruksiaan.
Kahina takanapäin.
Kalevi jähmettyi. Koira oli tullut äänettömästi, kiertänyt hänet, käynyt makaamaan pentujen viereen. Hän odotti murinaa, oksennusta, mitä tahansa ääntä. Mutta se vain makasi ja alkoi nuolla pentujaan. Tarkasti, tyynesti, kielellä päälaelta pyrstöön. Kuin ihmistä ei olisi ollut olemassa. Kuin koko maailmassa olisi ollut olemassa vain se, mikä makasi tuolla harmaalla peitolla.
Pienin löysi emon ensimmäisenä. Tarttui kiinni ja alkoi potkia jaloillaan. Muut seurasivat, ja liiteri täyttyi hiljaisesta maiskuttelusta. Koira sulki sirrillään olleen silmänsä ja laski päänsä käpälilleen. Aivan samoin kuin se oli maannut kynnyksellä puoli tuntia sitten. Vain kuono oli toinen. Ei jännittynyt. Pehmeä.
Hän istui pitkään. Ei laskenut minuutteja. Polvet puutuivat, selkään imeytyi multalattian kosteus.
Sitten hän nousi ja meni ulos.
Jukka seisoi aidan luona ja joi teetä termarista. Pakettiauton ohjaamosta kuului säätiedotus.
– No, mitä siellä on? Jyrsijöitä?
– Pentuja.
Työnjohtaja jähmettyi termari kädessä. Katsoi liiteriä, sitten isäntää.
– Siis mitä?
– Sitä. Se on poikinut nurkkaan, peitolle. Neljä. Vielä sokeita.
Jukka hetken hiljaa. Raapi arpeaan vasemmassa ranteessaan. Tapa, joka tuli aina, kun tilanne ei mahtunut urakkalaskelmaan.
– Lyhyesti. Puretaan vai eikö pureta?
Liiterin ovi oli jäänyt raolleen, ja raosta näkyi ruskea kylki. Koira makasi rauhallisesti, ei nostanut päätä. Tiesi, että hän oli lähtenyt, eikä liikahtanut.
Se tuli hänen mieleensä. Koira ei purrut, ei käynyt käsiksi, ei paennut. Se seisoi. Sillä ei ollut keinoja pysäyttää neljää miestä sorkkaraudan kanssa. Vain itsepäisyys. Ja kynnys, jonka takana makasivat ne, jotka eivät voineet avata silmiä, paeta tai pyytää apua.
– Ei. Ei pureta.
– Milloin sitten?
– Kun ne kasvavat.
Jukka kohautti olkiaan, vihelsi työmiehille, ja alkoi tavallinen kiihtymys pakkautuessa. Sorkkarauta kilahti lekaan. Termari kolahti kylkeen. Ohjaamon ovi paukahti.
Puhelin oli kädessä ennen kuin hän ehti ajatella.
– Leena, täällä on semmoinen juttu. Me tarvitaan koiranruokaa. Ja kulho. Ei, kaksi.
Vaimo alkoi kysellä, ja hän katseli, miten ruskea kuono työntyi raosta ja seurasi pakettiautoa, joka kääntyi portilla. Tuuli toi tuoreen ruohon, bensiinin ja jonkin kukkaistuksen naapuritontilta. Sirrillään oleva silmä räpsähti yhden kerran.
Hän työnsi puhelimen taskuun ja käveli autolle. Takakontissa oli vesipullo ja voileipiä, joita vaimo työnsi mukaan joka aamu “varmuuden vuoksi”. Veden otti ensin. Katseli ympärilleen. Liiterin seinällä, oven oikealla puolella, oli peltikulho. Vanha, ruosteinen, lommoinen, kuivuneita valumia pohjalla.
Vesi pullosta valui ruosteiselle pohjalle. Koira ei tullut ulos. Vain sen sierain väpähti ovenraossa, märkä ja kiiltävä.
Hän istui talon portaille ja avasi voileivän. Leipää ja meetvurstia, ei mitään erityistä. Oli purasemaan, pureskeli.
Lintu aidan takana toisteli samaa säveltä, kuin testatakseen, kuuliko kukaan.
Liiteri seisoi. Maali jatkoi hilseilyään, katto notkahti oikealta puolelta. Ja sen raollaan olevasta ovesta tuoksahti lämpimältä ja maidolta.
Harmaa peitto nurkassa ei ollut enää roskia, vaan ensimmäinen pesä neljälle pienelle.
Lähde.
