— Antti, laita se matkalaukku varovasti, siellä on mun luksusvoide, jos se menee rikki, et maksa sitä ikinä pois! — kälyni Aino repi äänellään eteisen rauhallisuuden kuin se olisi palannut omiin laillisiin tiloihinsa.
Laskin räätälinsakseni. Silkin leikkaaminen vinottain on herkkää työtä, ei siedä kiirettä, ja kiire juuri pamautti etuoven auki ja vyöryi eteiseen kahden valtavan matkalaukun kanssa.
Ovella seisoi Aino. Kolmekymmentäyhdeksän vuotta, ei päivääkään virallista työkokemusta viimeisen viiden vuoden aikana ja ikuinen “väärinymmärretyn muusan” rooli. Hänen takanaan vääntelehti epävarmasti jalkaa toiselle mieheni, Antti, yrittäen visusti olla katsomatta minuun.
— Sanna, no kun se on mun sisko, — Antti puhisi syyllisesti, ottaen kiinni matkalaukun kahvasta. — Sillä on vaikea aika. Sen täytyy jossain majailla.
— Asun teillä vähän aikaa, kunnes se ryömii takaisin anteeksi pyytämään, — julisti Aino, heittäen kenkänsä keskelle käytävää. — Antti, kanna kamat siihen makuuhuoneeseen, jossa on parveke. Tarviin raitista ilmaa meditaatioita varten.
Hän lipui keittiöön katsomatta minuun edes sivusilmällä. Katselin tätä absurdien paraatia pienellä virneellä. Ompelijana kahdenkymmenen vuoden kokemuksella tiedän: jos kangas on mädäntynyt, se repeää saumoista, vaikka sitä miten harsisi. Mieheni sukulaiset sekoittivat usein kohteliaisuuteni selkärangattomuuteen.
Keittiössä paiskattiin jääkaapin ovi.
— Sanna! — kuului sieltä. — Miksi teillä ei ole mantelimaitoa? Tarviin sitä smoothieen. Ja tämän hyllyn minä vapautan, tänne tulee mun detox-geelit. Sinun makkarasi laitoin toistaiseksi parvekkeelle, se pilailee mun auraa.
Astuin rauhallisesti keittiöön. Savustettu makkarani makasi todella yksinäisenä ikkunalaudalla.
— Aino, — sanoin tyynesti, palauttaen makkaran sen paikalle. — Aura pilaantuu joutenolosta. Sitä hyllyä et vapauta, koska siinä on minun ruokani, ostettu minun rahoillani. Mantelimaitoa myydään kulman takana olevassa supermarketissa.
Käly painoi teatraalisesti kädet rinnalleen.
— Antti! Kuuletko, miten se minut kohtaa? Tulen teille avoimin sydämin, mieheni petoksen haavoittamana, ja täällä minua soimataan makkaranpalasesta!
Antti sulloutui hätäisesti väliimme:
— Sanna, no anna sen vaan siirtää. Sillä on nyt vaikeaa.
— Sen on vaikea kantaa matkalaukkua, Antti. Meillä asuminen tulee olemaan sille erittäin helppoa, — hymyilin kirkkainta hymyäni. — Jos se tietysti suostuu meidän vaatimattoman majatalomme sääntöihin.
Aino tuhahti, ja koko olemuksellaan osoitti alentuvansa keskustelemaan kanssani ainoastaan laupeudesta.
Iltapäivällä soitti anoppi Aili. Hän soitti aina kaiuttimella, jotta hänen hyväntekijän asenteella latomansa ääni kuuluisi painokkaampana. Hän rakasti olla antelias ja jalosukuinen, mutta aina toisten kustannuksella.
— Sannaseni, kultaseni, — lauloi luuri. — Ole nyt naisellisen viisas. Ympäröi Ainosi huolenpidolla. Se on meidän pyhä perhevelvollisuus. Tytön täytyy saada palautettua energiansa, tarjoile sille aamiaisia, anna sen nukkua pitkään. Olisin ottanut sen itse, mutta kun minun verenpaineeni nousee metelistä, ymmärrät varmaan.
— Ymmärrän, Aili, — vastasin sovinnollisesti. — Pitäkää itsestänne huolta. Aino ei meiltä huku.
Seuraavana aamuna, lauantaina, heräsin aikaisin. Tein rahkapannareita, keitin hyvää kahvia. Tuoksu leijaili asunnossa, ja pian keittiöön, kääriytyneenä lempikashmirhuopaani, lipui Aino.
— Ai, aamiainen! — hän kurkotti kohti lautaselle. — Miksi pannarit ilman kookoskondensoitua maitoa?
Laitoin hiljaa hänen eteensä kupin mustaa kahvia ja työnsin paperin, joka oli täynnä tiivistä käsialaa.
— Mikä tämä on? — Aino noukki paperin vastenmielisesti kahdella sormella, joissa oli täydellinen kynsilakka.
— Tämä, Aino, on lasku.
Käly räpytteli hämmentyneenä irtoripsillään.
— Nykyaikaisen naisen pitää kunnioittaa omia rajojaan ja elää virrassa, eikä laskea pennosia! — hän aloitti lempilausuntonsa. — Minä syön kosmoksen energiaa, ja materiaalinen on matalia värähtelyjä, jotka tukkivat chakrat!
— Sun chakrasi tukkeutuivat, kun irtisanouduit logistiikka-alalta neljä vuotta sitten “etsimään itseäsi”, — sanoin rauhallisesti, hörpäten kahvia. — Kosmoksen energia ei valitettavasti maksa sähkölaskuja. Muuten, vesi ja sähkö mittaamme.
— Olet materialistinen, hengetön ompelijatar! Haluat vain ommella omia rätejäsi! — kiljaisi Aino, ja posket peittyivät punaisiin läiskiin.
Hän nousi äkisti tuolilta, puhisten nenänsä kautta, kuin puhdasrotuinen mopsi, jolle oli tarjottu korppua ankanmaksan sijaan.
En edes räpäyttänyt silmää.
Keittiöön, metelin houkuttelemana, kurkisti uninen Antti.
— Sanna, mitä sä? Mikä lasku? Sehän on kylässä!
— Vieras, Antti, — käännyin mieheni puoleen, — on ihminen, joka tulee pullan kanssa, juo teetä, kehuu emäntää ja menee kotiinsa nukkumaan. Ihminen, joka raahaa kaksi matkalaukkua talvivaatteita keskellä toukokuuta, valtaa oman huoneen ja vaatii mantelimaitoa, on asukas.
Aino otti henkeä, valmiina uuteen raivokohtaukseen.
— Olen sukua! Minulla on oikeus! Veljenikin asuu täällä!
— Asuu, Aino, — myönsin rauhallisesti. — Mutta se ei tee minun asunnostani perhehotellia. Palataanpa laskuun. Kohta yksi: huoneen vuokra. Kohta kaksi: ruoat minun tuotteistani. Kohta kolme: vesi ja valo. Ja kohta neljä: siivoat jälkesi. Jos et halua maksaa siivouksesta, tässä on työvuorolista: tänään peset WC:n ja lieden.
— Miten kehtaat?! — henkäisi käly. — Antti! Sun vaimo heittää mua ulos!
Antti siirsi katseensa minun tyynestä ilmeestäni siskon punaiseen, vääristyneeseen naamaan.
— Aino, — mies sanoi yllättävän lujalla äänellä. — Sanna on oikeassa. Et tullut hotelliin. Haluat asua meillä, kunnioita emäntää ja kodin sääntöjä.
Tämä oli selkäänpuukotus, jota käly ei ollut odottanut. Nyökkäsin hyväksyvästi miehelleni ja lisäsin viimeisen valttikortin:
— Ja jos sinä, Antti, päätät säälissäsi maksaa siskon asumisen omasta taskustasi, vähennämme summan meidän budjetistamme sinun uutta autoasi varten. Yksinkertaista matematiikkaa.
Antti, jolle uusi auto oli ollut unelma viimeiset kolme vuotta, risti päättäväisesti kädet rinnalleen, osoittaen koko olemuksellaan, ettei aio sponsoroida siskonsa oikkuja.
Jäätyään ilman veljen tukea, ilmaista majoitusta ja palvelijaa minun sielussani, Aino tarttui hätäisesti puhelimeen ja soitti äidilleen.
— Äiti! Ne kiusaa mua! Pakottaa pesemään WC:t! Mä tulen sun luoksesi!
Luurista kuului hätäistä papinaa:
— Aino kultaseni, mutta kun minulla alkoi remontti eteisessä! Maali haisee, tulee allergia! Ole kiltti ja kestä Sannan luona, ole kuuliainen! — ja yhteys katkesi äkisti.
Aino seisoi keskellä keittiötä, puristaen sammunutta puhelinta. Paatos puhkesi, paljastaen yksinkertaisen, ikävän totuuden: aikuinen nainen, joka oli tottunut ratsastamaan toisten selässä, huomasi yhtäkkiä, että kaula on saippuoitu.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin matkalaukut rullasivat takaisin rappukäytävään vihaisesti jyrähtäen. Ja Aino, kuten illalla selvisi, oli löytänyt asunnon. Ystävältään. Toki ilman mantelimaitoa, omaa huopaa ja ilmaista palvelijaa.
