Laiska sinä olet, Aino, perusluonteeltasi. 54-vuotias mies istui kotona eläkkeellä, ja töiden jälkeen minua odottivat moitteet ja tiskivuori.
Tiedätkö, en pitkään aikaan voinut kertoa tätä kenellekään. Kaikki kysyivät: “Aino, miten sinulla ja Matilla menee?” – ja minä hymyilin ja sanoin “loistavasti, kaikki on hienosti”. Valehtelin tietysti. Nyt kerron miten oikeasti oli, ilman kaunisteluja, koska minusta tuntuu, jos en puhu tätä ulos, se jää sisälleni kiveksi.
Tapasimme siskoni Sirkan viisikymppisillä. Matti oli hänen miehensä puolelta – joku työkaveri, en edes heti tajunnut kuka hän oli ja miksi tuli. Istui siinä komeana, paidassa, hienot harmaat hiukset, puhui varmasti. Minun iässäni, ymmärrät kai, ei enää kaadeltu kaksikymmentä kohteliaisuutta päivässä, mutta tämä mies tuli luokseni, kaatoi minulle viiniä, kysyi töistä, nauroi vitseilleni. Pää meni pyörälle, mitä sitä salaamaan.
Aloimme viestitellä, sitten tapailla. Hän kosi hienosti – ravintoloita, kukkia, soitti joka ilta: “Miten päiväsi meni, kultaseni?” Minä, hölmö rakastunut, suloin täysin. Kuukauden – kirjaimellisesti kuukauden! – päästä hän sanoi “muuta luokseni, miksi kärsiä”. Ja minulla oli silloin kaksioni, jossa asui tyttäreni Tuulikki miehensä ja poikansa Pekan kanssa, Pekka oli neljävuotias. Ajattelin – no, oma asunto on, ei se mihinkään katoa, antakaa nuorten asua rauhassa, nykyaikana lapsille asunnon ostaminen on ihan fantasiaa. Luulin tekeväni hyvää sekä itselleni että heille. Muutin.
Ensimmäiset kolme kuukautta olivat satua. Totta. Hän vei minut elokuviin, laittoi joskus itse ruokaa, sanoi “Aino, sinä ansaitset parempaa”. Kehuskelin kaikille ystävilleni, sanoin – kas, kävi onni vanhoilla päivillä, löysin oman ihmisen. Nyt muistelen ja ajattelen – miten naiivi olinkaan. Vaikka ehkä ei naiivi, vaan ihminen lähellä viittäkymmentäviittä haluaa uskoa, että onnea voi vielä olla, ymmärrätkö?
Sitten jotakin tuntui kääntyvän. Ei heti, ei yhdessä päivässä – se hiipi hitaasti, kuin vesi kellariin. Aluksi olivat pikkujutut. Työskentelen myyjänä rautakaupassa – seison koko päivän jaloillani, illalla selkä humisee, jalat turpoavat. Tulen kotiin, ja siellä on tiskivuori eiliseltä ja tältä päivältä, likainen liesi, pyykit viikkaamatta. Sanon – Matti, voisitko edes tiskata? Hän katsoo minua sellaisella ilmeellä kuin olisin pyytänyt munuaista: “Aino, minä olen mies, olen tehnyt töitä koko päivän, minulla on ollut palavereja, neuvotteluja. Sinä olet nainen, sinun tehtäväsi on koti. Äitini kasvatti minut niin, ja olen tottunut siihen.”
Aluksi ajattelin – no, mies on iäkäs, tottumuksia, kyllä tästä selvitään. Sitten se lähti pahenemaan.
Hän alkoi huomautella kaikesta. Keitto on alisuolattu – “etkö osaa laittaa ruokaa ollenkaan, eikö äitisi opettanut?” Paidan silittänyt väärin – “minulla oli vaimo, joka silitti täydellisesti, sinä et osaa mitään.” Vertasi minua ex-vaimoonsa jatkuvasti, aina minun haitakseni: se siivosi paremmin, teki parempaa ruokaa, hänellä oli parempi vartalo minun iässäni. Kuvittele, miltä tuntuu kuulla tuota joka päivä?
Sitten alkoivat ne katseet ja sävy. Tiedätkö, on eroa – kun ihminen on vain tyytymätön, ja kun hän haluaa tarkoituksella nöyryyttää. Matilla se oli jälkimmäinen. Hän saattoi katsoa minua, kun olin vuoron jälkeen väsynyt aamutakissa hellan äärellä, ja sanoa: “Miltäs näytät, ihan kaunotar.” Tai toinen klassikko – tulin töistä illalla noin seitsemältä, olin aivan poikki, ja hän istui sohvalla kaukosäätimen kanssa ja sanoi: “Etkö taas ehtinyt siivota? Laiska sinä olet, Aino, perusluonteeltasi laiska.” Tämä kaikki siitä huolimatta, että tein täyspäiväistä työtä, ja hän, huomautan, oli jo eläkkeellä, istui kotona koko päivän, vain silloin tällöin piti “konsultaatioita” puhelimessa.
Nöyryyttävintä oli tiskit. Siitä tuli henkilökohtainen kidutukseni. Hän jätti, olen varma, tahallaan kaikki likaiset astiat jälkeensä – lautaset, kattilat, lusikat altaaseen, aivan kuin näytöksenä: katso, en edes ajattele koskevani niihin. Ja jos en ehtinyt tiskata heti, alkoi monologi siitä, miten huono emäntä olen, miten kunnollisilla naisilla ei ole sellaista sotkua, ja miten hän häpeää, jos joku sattuisi käymään ja näkisi tuollaisen sikolähteen.
Rahaa hän ei koskaan antanut minulle, vaikka muutin hänen luokseen käytännössä yhden matkalaukun kanssa. Ostin ruoat itse, myyjän palkallani – ja palkka on, tiedät kai, ei olympiatasoa. Samaan aikaan hän saattoi ostaa itselleen uuden puhelimen tai lähteä kavereidensa kanssa kalastamaan räpäyttämättä silmää. Jos sanoin, ettei minulla riitä ruokaan tässä kuussa, kuulin vastaukseksi jotain “no mitä sinä odotit, en ole sitoutunut elättämään sinua, elä varojesi mukaan”.
Oli sanoja, jotka pyörivät yhä päässäni muistellessani. Kerran pyysin auttamaan kantamaan painavia ruokakasseja autosta asuntoon – viides kerros, hissi ei toiminut. Hän sanoi: “Minulla on selkä kipeä, en ole mikään kantaja, itse valitsit ostaa noin isoja kasseja.” Ja selkä, mikä on tyypillistä, toimi loistavasti, kun hän meni kalastamaan raskaiden välineiden kanssa.
Oudointa oli, että hän osasi olla lumoava ihmisten seurassa. Menimme hänen ystäviensä luo – hän oli niin galantti, auttoi takin päälle, sanoi kohteliaisuuksia: “minun Aino”, “kultaiset kädet”, kaikkea sellaista. Mutta heti kun ovi sulkeutui – taas se jäinen, halveksiva ilme. Ja ymmärrät, ettei kukaan usko sinua, jos kerrot, koska kaikki näkevät vain tuon naamion.
Aloin huomata syyttäväni itseäni. Ajattelin – ehkä olenkin huono emäntä, ehkä en todella yritä tarpeeksi, koska hän reagoi noin. Se pelottaa minua eniten, kun muistelen – miten nopeasti aloin uskoa siihen, mitä vieressä oleva sanoo, vaikka se kuulosti hullulta ja epäreilulta. Pisara pisaralta hän hioi itsetuntoani, enkä huomannut, miten jäin ilman sitä kokonaan.
Oli tapaus – sairastuin, kuume lähes 38, makasin vuoteessa. Hän käveli asunnossa ja sanoi: “No, nyt kuka laittaa ruokaa, kuka siivoaa, sopivasti sairastat.” Makasin ja ajattelin – Herra Jumala, onko tämä nyt normaalia, että ihminen puhuu noin, kun sinulla on huono olo?
Tyttäreni Tuulikki aisti, että jotain on vialla. Soitti: “Äiti, olet jotenkin surullinen viime aikoina, onko kaikki hyvin?” Minä vitsailin – kaikki ok, olen vain väsynyt töistä. Hävetti myöntää. Ajattelin – olen 55-vuotias, aikuinen nainen, ja lankesin samanlaiseen juttuun kuin 18-vuotias typerys. Kuka sellaisen myöntää?
Se mikä lopullisesti mursi minut – oli tavallinen ilta, tulin töistä, jalat humisevat, pää halkeaa. Menen keittiöön – siellä on aamupalasta jäänyt paistinpannu rasvassa, kuppeja, leivänmuruja pitkin pöytää, ja Matti istuu olohuoneessa katsomassa televisiota. Sanon hiljaa, ilman riitaa: “Matti, voisitko edes kerran pestä omat astiasi? Olen juuri tullut töistä, anna minulle viisi minuuttia lepoa.” Hän nousee, tulee keittiöön, katsoo tuota pannua, sitten minua ja sanoo – rauhallisesti, jopa hymyillen: “Aino, sinä olet täällä tätä varten. Kokata, siivota, hoitaa kotia. Jos se ei miellytä – ovi on auki, kukaan ei pidä sinua väkisin.”
Ja tuolla hetkellä jokin naksahti sisälläni. Ei kyyneleitä, ei hysteriaa – vain kylmä selkeys. Tajusin: tässä se on, sanottu suoraan. En ole täällä rakastettuna naisena, en kumppanina – olen täällä palvelijana, jota voi nöyryyttää milloin tahansa, ja se on vielä itse syyllinen.
En alkanut todistella, väitellä, vaatia anteeksi. Menin hiljaa huoneeseen, otin laukun – sen saman, jolla tulin puolitoista vuotta sitten – ja aloin pakata. Ensin hän ei uskonut, luuli minun suuttuneen, kuten ennenkin, ja rauhoittuvan tunnin päästä. Sitten, kun näki että olin tosissani, alkoi kierrellä – “no okei, anteeksi, meni sanomiset pieleen, puhutaan.” Mutta olin jo päättänyt. Liian kauan oli kertynyt, liian paljon sanottu, että yksi ilta voisi kaiken peittää.
Soitin Tuulikille, sanoin – tulen kotiin, kerron kaiken, älä säikähdä. Hän tietysti ihmetteli, mutta ei kysellyt miljoonaa kysymystä heti, sanoi vain: “Äiti, tule, katsotaan.” Vävy Juhani auttoi kantamaan tavarani, ei sanonut moitteen sanaa, päinvastoin, teki teetä ja sanoi: “Irene, olet kotona, ja piste.”
Nyt, kun aikaa on kulunut, ajattelen noita puolitoista vuotta kuin outoa unta, josta pitkään heräilin. Kaikkein loukkaavinta ei ole se, että hän oli sellainen. Ihmiset ovat erilaisia, kaikkea sattuu. Loukkaavinta on, että annoin itseni uskoa niin kauan, että ansaitsen tuollaista kohtelua. Että aikuinen, itsenäinen nainen katoaa toisen mielipiteeseen niin täysin, että unohtaa – minulla on oma asunto, oma elämä, oma pää.
Jos joku joskus sanoo, että rakkaus on sitä, että sinua arvostetaan vain siksi, että laitat ruokaa ja siivoat, ja sanat “kiitos” ja “ole hyvä” eivät edes kuulu sanavarastoon – juokse. Juokse, vaikka olisit 55-vuotias, vaikka tuntuisi, että on liian myöhäistä aloittaa alusta. Ei ole koskaan liian myöhäistä palata omaan itseensä.
Tällainen on minun tunnustukseni. Ei kaikkein iloisin tarina, mutta aito. Ja tiedätkö mikä on tärkeintä? En ole lakannut rakastamasta rakkautta sinänsä. Tiedän nyt vain tarkalleen, millaista sen ei pidä olla.
