Aino ei elänyt. Hän odotti.
Seitsemänkymmentäkolme vuotta, yksiö Oulun laidalla, eläke, josta parin viikon jälkeen jäi kolikoita. Ja hiljaisuus.
Puoli vuotta sitten Eino lähti. Ei toisen luo – lähti pois. Hiljaa, unissaan, edes korahdusta ei kuulunut. Aino heräsi aamulla, ja Eino oli jo kylmä. Hänen kätensä lepäsi sängyn reunalla kuin olisi halunnut tarttua johonkin, mutta ei ehtinyt.
Tytär Sirkka lensi Helsingistä hautajaisiin, oli kolme päivää, jätti jääkaapin päälle verenpainelääkkeet ja lähti sanoen: ”Äiti, soita jos on jotain.” Aino ei soittanut. Sirkka soitti. Kerran kahdessa viikossa, aivan kuin kellon kanssa.
– Äiti, mitä kuuluu?
– Ihan hyvää.
– Hyvä. Halaus.
Siinä koko keskustelu. Yhteys. Merkitys.
Aino kävi kaupassa. Apteekissa. Joskus terveyskeskuksessa, missä mitattiin paine ja sanottiin ”älä stressaa liikaa”. Ei hän stressannut. Ei tuntenut mitään. Kuin huonekalu. Kuin se vanha kaappi eteisessä, jonka Eino oli aikonut heittää pois, mutta ei koskaan heittänyt.
Sinä päivänä, tavallisena marraskuisena, matalalla taivaalla ja tihkusateella, Aino palasi terveyskeskuksesta. Paine oli taas noussut. Lääkäri pudisteli päätä, kirjoitti uuden reseptin. Aino työnsi sen taskuun vilkaisematta.
Roskalaatikoiden luona jokin liikahti.
Kissa. Laiha, kolmivärinen, repeytynyt korva. Istui suoraan märällä asfaltilla ja katsoi Ainoa. Ei säälittävästi. Ei anoen. Vaan ikään kuin arvioiden: onko tämä se oikea vai ei?
Aino kävi ohi.
Kissa nousi ja lähti perään. Hiljaa. Ei naukunut, ei juossut eteen, käveli vain kolmen askeleen päässä kuin varjo.
Aino kääntyi rappukäytävän luona.
– Pysy siitä erossa.
Kissa istuutui. Räpäytti silmää. Ja jäi istumaan.
Aino nousi kolmanteen kerrokseen, sulki oven, laittoi veden kiehumaan. Pysähtyi ikkunan eteen – alhaalla, penkillä talon edessä, istui se sama kissa.
Mikä hullu kissa.
Aamulla Aino avasi oven ja melkein kompastui. Ovensa edessä, kippurassa, nukkui se kissa. Miten oli päässyt kolmanteen kerrokseen, ei kukaan tiedä. Mutta se makasi siinä kuin paikka olisi ollut sille tarkoitettu.
– No, mitä minä sinun kanssasi teen? Aino kysyi.
Kissa avasi toisen silmän. Ja sulki sen.
Kuin vastaus olisi ollut itsestäänselvä.
Aino ei päästänyt sitä sisään. No, niin hän ainakin luuli.
Hän vei vain vadillisen maitoa. Jätti oven raolleen, koska oli tukahduttavaa, marraskuu, patterit porottivat kuin hullut. Ja kissa vain astui sisään.
Aino seisoi eteisessä ja katsoi, kun tuo laiha ja röyhkeä eläin nuuhki nurkkaa. Sitten keittiötä. Sitten olohuonetta. Ja yhtäkkiä pysähtyi.
Eino nojatuoli. Vanha, painunut, kuluneet käsinojat. Se, jossa Eino istui joka ilta, napsautteli kaukosäädintä ja sanoi: ”Aino, katso nyt mitä ne tekee.” Aino oli puoli vuotta kiertänyt sen tuolin kaukaa. Ei voinut istua siihen, ei voinut heittää pois. Se oli kuin muistomerkki. Kuin reikä huoneessa.
Kissa hyppäsi. Pyöri paikalleen painaumassa ja asettui makaamaan. Kiertyi kerälle, työnsi hännän kuonon alle.
Ja alkoi kehrätä.
Ainon huulet vapisivat. Hän halusi huutaa: ”Pois siitä!” Mutta kurkku puristui, ja huudon sijasta tuli vain käheää ääntä. Hän istuutui sohvalle ja katsoi pitkään, kuinka kissa nukkui hänen miehensä tuolissa.
– Yöksi saat jäädä, Aino sanoi käheästi. – Huomenna heitän ulos.
Huomenna hän ei heittänyt. Eikä sitä seuraavana. Kissa jäi.
Hän antoi sille nimeksi Miina.
– Miina, tule syömään, Aino sanoi ja laski lattialle vadillisen.
Miina söi. Ja katsoi Ainoa alhaalta ylös sillä samalla katseella. Arvioivalla. Rauhallisella. Sellaisen katseella, joka tietää jotain, mitä et itse vielä ymmärrä.
Viikon päästä Aino osti kissanruokaa. Halvinta, keltaisessa paketissa, tarjouksessa. Seisoi lemmikkikaupassa ja tunsi itsensä tyhmäksi. Myyjä, parikymppinen tyttö, vaaleanpunaisilla kynsillä, kysyi:
– Mikä rotu?
– Sekarotuinen. Tunki tänne, Aino mutisi ja lähti sanomatta hyvästi.
Sitten hän osti hiekkalaatikon. Sitten kupin. Kunnollisen, keraamisen, koska vadista Miina läikytteli aina. Sitten raapimapuun, maksoi sataseitsemänkymmentä euroa, koska kissa alkoi raapia sohvaa, ja sohva oli ainoa kunnollinen esine, mitä Ainolla oli.
”Väliaikaista”, hän toisteli itselleen. ”Kaikki tämä on väliaikaista.”
Mutta elämä muuttui. Huomaamatta, salaa, kuin vesi kiveä kuluttaa.
Ennen Aino heräsi yhdeksältä, makasi katossa tuijottaen. Nyt seitsemältä kolmekymmentä Miina istui tyynyn vieressä, katsoi kasvoihin ja odotti. Ei naukunut. Istui vain ja odotti. Ja siitä hiljaisesta odotuksesta oli mahdotonta olla nousematta.
Aino nousi. Meni keittiöön. Kaatoi ruokaa. Laitoi veden kiehumaan. Ja yhtäkkiä huomasi seisseensä kymmenen minuuttia ikkunassa katsomassa pihalle. Ihan vain katsomassa. Ajattelematta paineita, eläkettä, Einoa.
Illat kävivät mielenkiintoisemmiksi. Ennen Aino laittoi television päälle – ei katsoakseen, vaan ettei olisi sitä kuollutta hiljaisuutta. Ruudun äänet täyttivät tyhjyyden, ja tuntui, ettei ollut yksin. Nyt Miina makasi vieressä sohvalla, kiinni reidessä, ja kehräsi. Hiljaa, tasaisesti, kuin pieni moottori. Ja Aino sammutti television ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.
Hiljaisuus ei ollut pelottava. Hiljaisuus kehräyksen kanssa – se oli aivan toisenlaista hiljaisuutta.
Aino huomasi puhuvansa kissalle. Ei lapsellisesti, ei – Aino ei osannut leperrellä, ei edes pienen Sirkan kanssa. Puhui vain. Kuin ihmiselle.
– Painetta taas satakuusikymmentä. Se lääkäri, Tuula-Leena, katsoo kuin kuollutta. Mutta minä ehkä elän vielä. Uhmaksi kaikille.
Miina räpäytti silmiä.
– Sirkka soitti. Taas samaa: ”Äiti mitä kuuluu?” Mitä minulle kuuluu? Ei mitään. Tosin… ennen – ei mitään. Nyt… en tiedä.
Kissa hieroi päätään kämmentä vasten. Aino vaikeni, koska kurkkuun nousi taas pala.
Naapuri Taimi-Ilona tuli teelle, näki Miinan ja löi kätensä yhteen:
– Aino! Sanoit, ettei ikinä, milloinkaan!
– Sanon edelleen – väliaikaista.
– Joo, väliaikaista, Taimi-Ilona naurahti katsoessaan, miten kissa hankasi Ainoa vasten jalkoja. – Ruokaa on kolmessa paikassa, kuppi keraaminen ja raapimapuu. Hyvin väliaikaista.
Aino kääntyi ikkunaan, ettei Taimi-Ilona näkisi hänen hymyilevän. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.
Sitten Sirkka soitti. Aino ei tiennyt, miksi kertoi kissasta. Se vain tuli ulos. Ehkä hän halusi jakaa – ensimmäistä pitkään aikaan oli jotain jaettavaa.
– Kissa otit? Sirkka toisti. – No, edes jotain tekemistä, äiti.
Jotain tekemistä.
Aino laski luurin. Tunsi vihaa. Aitoa, kuumaa, elävää vihaa. Ei loukkaantumista – loukkaantuminen oli ollut tuttua, pumpulista, epämääräistä. Vaan vihaa. Sellaista, josta haluaa lyödä nyrkillä pöytään ja sanoa: ”Ymmärrätkö sinä mitään?!”
Joulukuussa kaikki hajosi.
Miina alkoi syödä vähemmän. Aluksi Aino ei huomannut – no, ei syönyt loppuun, sattuu. Sitten ei koskenut ollenkaan. Kuppi seisoi täynnä aamusta iltaan, ja ruoka kuivui ruskeaksi kuoreksi. Miina makasi Eino nojatuolissa eikä liikkunut. Vain hengitti – tiheään, matalaan, kuin ilma olisi loppunut.
– Hei, Aino kyykistyi, katsoi kissan silmiin. – Mikä sinua vaivaa?
Miina räpäytti. Ja käänsi pään seinään päin.
Ainon sisällä jokin napsahti.
Hän ei ollut koskaan käynyt eläinlääkärissä. Einolla oli lapsena koira, mutta Ainolla ei – ei kertaakaan, hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka raahasivat eläimiä lääkäriin, tuhlasivat rahaa, hermoja. ”Ihmisillekään ei ole varaa hoitoon”, hän oli ennen sanonut. Vielä ihan äskettäin.
Nyt hän seisoi eteisessä kantokoppa kädessään. Kantokopan hän oli ostanut eilen. Satakuusikymmentä euroa alennuksesta – muovia, hilseilevä ritilä. Tunki Miinaa sisään, eikä kissa vastustellut. Se oli pelottavinta. Ennen se olisi raapinut, vääntelehtinyt, sihissyt, nyt se makasi rättinä ja katsoi.
Eläinlääkäriasema Lemmikki, Oulun keskustassa. Pieni, ahdas, haisi lääkkeille ja märälle turkille. Aino istui muovituolilla, puristaen kantokoppaa polviaan vasten, ja tunsi olevansa väärässä paikassa. Ympärillä nuoria asiakkaita, rotukoiria, pörröisiä kissoja kalliissa kopeissa. Ja hän – eläkeläinen vanhassa takissa, rähjäinen kantokoppa, sisällä sekarotuinen kissa revityllä korvalla.
Lääkäri oli nuori. Melkein poika, kolmekymppinen, silmälasit ja sininen takki. Hän esitteli itsensä Mikoksi. Tutki Miinan, tunnusteli vatsan ja vaikeni. Ilme muuttui.
– Mitä? Aino kysyi.
– Ultraääni tarvitaan.
Hän teki sen. Pitkään liikutti anturia Miinan vatsalla, napsautti hiirtä, rypisti otsaansa. Sitten kääntyi Ainoon ja puhui varovasti, kuin niille, joita sääli:
– Kasvain. Vatsaontelossa. Leikkaus tarvitaan. Jos ei – kaksi, kolme kuukautta, ehkä enemmän.
– Paljonko se maksaa? Aino kysyi.
– Kaksituhatta kaksisataa euroa. Nukutuksen ja jälkihoidon kanssa.
Aino nyökkäsi, otti kantokopan ja lähti.
Kaksituhatta kaksisataa euroa. Hänen eläkkeensä. Kokonaan. Ilman mitään jäljelle.
Hän istuutui klinikan penkille. Joulukuu, kylmä, sormet jäässä. Miina kantokopassa – hiljainen, liikkumaton, vain silmät kiiltivät ritilän läpi. Katsoi. Ei pyytänyt, ei valittanut, vain katsoi.
Aino otti puhelimen ja soitti Sirkalle. Yksi kerrallaan.
– Äiti, olen töissä, nopeasti.
– Sirkka, tarvitsen apua. Kissalle leikkaus. Kaksituhatta kaksisataa.
Hiljaisuus. Sitten huokaus. Ja ääni, josta Aino tunsi kylmempää kuin joulukuun tuulesta:
– Äiti, oletko tosissasi? Kaksituhatta kaksisataa euroa kadunkissalle?
– Se ei ole kadunkissa. Se on minun.
– Äiti. Se on kissa. Pelkkä kissa. Kuolee, ota toinen. Niitä on piha täynnä.
Aino sulki silmänsä. Hän näki yhtäkkiä selkeästi, kuin valokuvan – Eino nojatuolissa. Kanavia vaihtamassa ja sanomassa: ”Aino, sinä olet itsepäisin ihminen maan päällä. Jos päätät, siirrät vuoria.” Eino sanoi sitä niin usein, että Aino suuttui. Nyt hän antaisi mitä tahansa, jos saisi kuulla sen uudelleen.
– Äiti? Kuuletko?
– Kuulen, Aino sanoi. – Kiitos, Sirkka.
Ja lopetti puhelun.
Kolme päivää hän mietti. Kolme päivää – se on paljon, kun joku vierellä kuolee.
Miina makasi tuolissa ja haihtui. Kuin kynttilä. Söi teelusikallisen. Joi vähän. Lakkasi kehräämästä. Aino istui vieressä lattialla vanhalla viltillä ja silitti kissan päätä – kevyesti, sormenpäillä.
– Sanoin, että olet minun. Olet ja olet.
Neljäntenä päivänä Aino heräsi kuudelta. Pukeutui. Meni postiin. Seisoi jonossa eläkkeelle – kolme mummoa edellä, kaikki omien kuponkiensa kanssa, hitaita, ikuisia.
Setelit olivat takin taskussa, ja Aino käveli kadulla kädellä kylkeä vasten, kuin kantaen jotain haurasta. Tavallaan kantoikin.
Eläinlääkärillä hän laski rahat tiskiin. Kädet tärisivät – kylmästä tai pelosta, hän ei tiennyt.
– Toin kissan leikkaukseen.
Mikko katsoi rahaa, sitten Ainoa, sitten taas rahaa. Nyökkäsi. Ei sanonut mitään turhaa. Vain:
– Ennuste on hyvä. Jos selviää nukutuksesta – kaikki on kunnossa.
Jos.
Aino istuutui käytävään. Muovituoli, valkoinen seinä, antiseptin haju.
Hän yritti muistaa, milloin oli viimeksi odottanut noin. Muisti. Kaksikymmentä vuotta sitten, synnytyslaitoksella. Sirkka synnytti. Aino istui käytävässä – aivan samoin, tuolilla, laukkua puristaen ja odotti. Silloin kaikki päättyi hyvin. Lapsi itki, ja maailma oli toinen.
Ovi aukesi. Sairaanhoitaja tuli – nuori, vihreissä vaatteissa, väsyneet silmät.
– Oletteko te kolmivärisen omistaja?
– Kyllä, Aino sanoi ja nousi. Jalat puutuivat, polvet naksuivat.
– Kaikki hyvin. Leikkaus meni hyvin. Kissanne on taistelija.
Aino nyökkäsi. Ei saanut sanaa suustaan – kurkku kuristui. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi, ja hoitaja kosketti hänen käsivarttaan:
– Hei, oletteko te kunnossa?
– Kyllä. Kyllä. Kaikki hyvin.
Miina tuotiin – vaippojen peitossa, unisena, ajeltu vatsa, ohut tikattu viiva. Aino otti kantokopan molemmin käsin, painoi sitä itseään vasten ja lähti ulos.
Kotona hän laski kissan ensimmäistä kertaa omalle sängylleen. Sille puolelle, jossa Eino oli ennen nukkunut. Miina makasi kyljellään, hengitti tasaisesti, ja tikki vatsalla punoitti ohutta lankaa. Aino asettui viereen, laski kämmenen lämpimälle kissankyljelle ja kuiskasi:
– Sinä olet minun.
Miina toipui hitaasti. Ensimmäisen päivän makasi, söi tipoittain, katsoi sameilla silmillä. Sitten alkoi nosta päätä. Ja viikon päästä käveli omin jaloin kupille ja söi kaiken. Aino seisoi keittiön ovella ja katseli, miten kissa nuoli keraamista pohjaa, ja ajatteli: tässä se on, onni. Typerä, pikkuruinen, neljällä jalalla.
Helmikuussa Miina oli entisensä. Juoksi ympäri asuntoa kuin hullu, pudotti suolarasian pöydältä, hioi kynsiä raapimapuuhun – ja sam gen tien sohvaan, koska luonne. Aino haukkui, heilutti pyyhettä, huusi: ”Mikä peto sinä olet!”
Itse Aino eli melkein pelkällä puurolla ja perunalla. Taimi-Ilona toi joka toinen päivä joko purkillista keittoa tai pussin omenoita – ”ylimääräistä, ota pois”. Aino tiesi, ettei mitään ylimääräistä ollut. Että Taimi-Ilona laski itsekin kolikoita. Mutta otti. Koska ylpeys on hyvä, mutta syödä täytyy.
Helmikuun lopussa Sirkka soitti.
– Äiti, tarkista tili. Lähetin sinulle. Kaksituhatta kaksisataa euroa.
Aino vaikeni. Sitten:
– Miksi?
– Siksi. – Pitkä tauko. Raskas, painava. – Sinä annoit koko eläkkeesi kissaan. Etkä kertonut minulle. Taimi-Ilona soitti.
– Taimi… Aino sulki silmänsä.
– Äiti, minun ei pitäisi saada tietää sellaisia naapurilta.
Aino oli hiljaa. Ei siksi, että oli loukkaantunut – vaan koska ei osannut valita tuhansista sanoista ainoatakaan oikeaa. Valitsi yksinkertaisimman:
– Tule kylään, Sirkka. Ihan vain. Tule vaan.
Hiljaisuus. Sekunti, kaksi.
– Tulen, äiti. Lauantaina.
Aino laski luurin. Seisoi. Sitten istuutui Eino nojatuoliin – ensimmäistä kertaa koko aikana. Vain istui. Eikä mitään tapahtunut. Aino pesäke istuimessa oli hänelle hieman liian suuri.
Miina hyppäsi syliin, tökkäsi otsalla kämmeneen ja alkoi kehrätä – kovaa, niin että värinä tuntui jossain sisältä.
Ikkunan takana satoi lunta. Aino istui ja katseli. Ei siksi, ettei lunta olisi ennen ollut. Vaan siksi, ettei ennen ollut huomannut.
