Ainoilla oli vanha, hieman outo perinne. Joka vuosi, juuri ennen uutta vuotta, nuori nainen kävi tavaratarin kädessään. Koska hän asui suuressa kaupungissa, uuden tarin löytäminen ei ollut vaikeaa.
Ongelma oli, että Lumi oli yksinäinen. Kuinkas hän yrittikin tutustua kunniallisia nuoria miehiin, turha. Selvisi, että kaikki kunnialliset nuoret olivat jo kauan sitten kauas katkenneet…
Tänä vuonna kohtaat kohtalosi! julisti vakava näköinen noita, katsellen kiiltävää kristallipalloa.
Missä? Missä minä hänet tapaan? kysyi kiukuttava Lumi. Vuodet kuluvat ja minä en ole vielä tavannut omaa kohtaloani.
Minua suositellaan sinulle, voimakkaimpana tarin. Vaadin, että kerrot tarkan paikan! Muuten teen sinulle vastavalmistelun… uhkasi nainen.
Tarri rypisti silmänsä kulmiaan. Ymmärtäen, että kyseessä oli hulluinen sielu, hän ei aikonut päästää tätä karkuun. Hän tiesi, että jos ei valehtuisikaan juuri nyt, Lumi istuisi illaksi odottamassa toisia, jotka halusivat kuulla omansa tulevaisuuden.
Junassa tapaat! lausui hän sulkeutunein silmin. Näen juuri hänen korkean vaaleatukkisen, todella komean. Kuin satukuningas…
Vau! iloitsi nainen. Missä junassa, ja milloin tarkalleen?
Ennen uutta vuotta! jatkoi noita hymyillen. Mene asemalle. Sydämesi kertoo, mistä suuntaan lippu ostaa
Kiitos! hymyili onnellinen Lumi.
Aino nousi noidan pienestä alkiohuoneesta, hyppäsi taksiin ja suuntasi kohti asemalle. Rautatieasemalla ikkunan vieressä innostus hiipui hiukan. Hän katseli sekavaa aikataulua, täysin ymmärtämättä, mistä lippua ostaa…
Sanokaa! ärsyntynyt lipunmyyjän ääni rikkoi Lumin hetkikynnyksen.
Oulu 30. joulukuuta. Matkustajavaunu, mutisi Lumi.
Kuviteltiin jo itsensä mukavassa vaunussa, juomassa teetä, kun yhtäkkiä ovet avautuivat ja sisään astui hän, Lumin kihlattu…
Kotoa palattuaan Aino alkoi pakata nopeasti matkaan välttämättömiä tavaroita, sillä myöhään illalla hänellä oli vielä juna…
Nainen ei miettinyt matkan seurauksia, ei sitä mitä tekisi uudenvuodenaattona vieraassa kaupungissa. Hän halusi vain yhtä: että noidan ennustus täyttyisi mahdollisimman nopeasti.
Sillä oli kamalaa tuntea itsensä tarpeettomaksi. Erityisesti juhlapyhinä tämä tunne korostui. Kaikki perheet kokoontuivat uudenvuoden pöydän ääreen, vaihtivat lahjoja. Kaikki, paitsi hän…
Muutaman tunnin kuluttua Lumi istui vaunussa kupillisen teetä kädessään. Kaikki oli juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Jäljellä oli vain odottaa, että auki oleva vaunu täyttyy prinssillä.
Hyvää terveyttä! tervehti vanha rouva, pudottaen suuren matkalaukun vaunuun. Missä on toinen istuin?
Tässä… Lumi räpätti silmiään, osoittaen vastakkaisen hyllyn. Ettekö ole eksyny? Tämä on varmasti teidän vaununne?
Ei, kultaseni, en ole eksynyt, hymyili rouva ja asettuivat vapaalle hyllylle.
Anteeksi, olkaa hyvä, pääsen läpi, mutisi Lumi. Nainen tajusi vihdoin, että oli tehnyt suuren typeryyden. Anna minun poistua! Muutin mieleni!
Odota, piilotan laukun, sanoi vanha rouva, hämmentyneenä.
No niin… Juna lähtee, huokaisi Lumi raskaasti. Mitä nyt?
Miksi yhtäkkiä halusit poistua? Unohditko jotain? kysyi rouva.
Lumi kieltäytyi vastaamasta ja kääntyi ikkunaa kohti. Hän tiesi, että rouva ei ollut minkään syynä, vaan itse oli kutsunut päänsä ongelmiin.
Sillä välin Saara Kallio otti laukustaan vielä lämpimiä kotitekoisia pullia ja alkoi tarjoilla Lumin matkatoverille.
Olin tyttäreni luona vierailulla, selitti Saara. Nyt kiirehdin kotiin, poikani ja hänen nuorensa tulevat vierailulle. Juhlitaan yhdessä uutta vuotta.
Onni olkoon… Mutta minä varmaan kohtaan uuden vuoden asemalla, mutisi Lumi surullisesti.
Sana sanalta, Lumi päätti kertoa vanhalle rouvalle koko tarinansa.
Olet hölmö! Miksi juokset näiden huijareiden luo? remui rouva. Löydät kohtalosi. Ei tarvitse kiirehtiä. Kaikelle oma aikansa…
Seuraavana päivänä Aino astui kaupungin torille, jossa hän oli ensimmäistä kertaa. Nainen auttoi ystävällisesti matkustajaa pois vaunusta ja jäi seisomaan, tietämättä mitä seuraavaksi tehdä.
Kiitos, Aino! Hyvää uutta vuotta! kiitti Saara Kallio.
Kiitos teillekin! hymyili Aino haikeasti.
Rouva katsoi naista, etsien sanoja lohduttamaan häntä. Hän tiesi, että uuden vuoden viettäminen asemalla ei ollut paras aloitus.
Aino, tulkaa luokseni! ehdotti hän yhtäkkiä. Koristamme kuusen, katamme juhlapöydän…
Mitä… Epämukavaa, pyyhkäisi Aino silmänsä.
Eikö asemalla istuminen ole mukavaa? hymyili vanha rouva. Tulemme. Tämä on päätös!
Aino otti kutsun vastaan. Saara Kallio oli oikeassa. Kadulle oli saapunut lumimyrsky, eikä mitään kannattanut kulkea asemalle.
Mikko ja Leena ovat jo kotona, hymyili rouva.
Mikko näki ikkunasta, kun äiti saapui taksilla. Poika seisoi jo hissin vieressä, kiirehti ottamaan raskaamman laukun äidiltään.
Mikko, tervehdys rakas. En ole yksin, vieras tulee. Tämä on vanhan ystäväni tyttären, Aino, nainen vilkutteli salaperäisesti.
Hienoa! vastasi poika. Tulkaa, olkaa hyvä, Aino.
Lumi katseli korkeaa, komeaa vaaleaa poikaa ja punastui. Hän oli kuvitellut juuri tällaisen miehen junassa. Koin, että kohtalo oli jälleen leikkiä hänen kanssaan…
Missä on Leena? kysyi äiti.
Äiti, Leenaa ei ole, eikä hän koskaan enää tule. En halua puhua siitä. Selvä? mutisi Mikko.
Selvä… huokaisi rouva.
Illalla kaikki istuivat pöydän ääressä ja toivottivat vanhan vuoden hyvästit.
Aino, pysytkö meillä pitkään? hymyili Mikko, asettaen salaattia Ainon lautaselle.
En. Lähden aamulla, sanoi hän jonkin verran surullisena.
Hän ei halunnut lähteä niin nopeasti tästä kodikkaasta kodista. Aino tunsi kuin hän olisi tuntenut Saara Kallion ja Mikon koko elämänsä.
En ymmärrä, miksi niin kiire? kysyi vanha rouva. Aino, pysy vielä hetki.
Totta, Aino, jää. Meillä on hieno luistelukenttä, huomenna illalla voimme mennä. Älä lähde niin nopeasti, pyysi Mikko.
Olet vakuuttanut, hymyili Aino. Mielelläni pysyn.
Seuraavan uuden vuoden he viettivät neljänä: Saara Kallio, Mikko, Aino ja pieni Artur…
Uskotko sinäkin uudenvuoden ihmeisiin?
