Minä, Jari, olen jo viisi vuotta peräkkäin mennyt ulkomaille töihin. Ensin Suurenmeren pohjoisessa Ruotsissa kamioita ajellen, sitten Norjan rannikolla rakennustyömailla. Lähdin sinne, koska perheemme tarvitsi rahaa. Meillä on kaksi poikaa, Eero ja Ilmari, ja halusimme tarjota heille parhaan mahdollisen tulevaisuuden. Tiesimme, ettei kotimaassa, Suomessa, meidät odottanut riittävät mahdollisuudet.
Kävi näin, että kävelin kuukausittain pakettien kanssa, joihin mahtuivat säilykkeitä, vilja, öljy ja makeisia. Heitin myös rahaa suoraan pankkikortille, jotta Aino vaimoni voisi laittaa ne korkoa tuottavaan säästötiliin. Säästimme riittävästi, että vanhempi poikamme sai oman asunnon.
Tuntui kuin kaikki olisi sujunut hyvin, kunnes viime kuukausina aloin tuntea, että kehoni ei aivan toimi. Ajattelin, että se voisi olla vaihdevuodet, mutta se ei sopinut. Painoin ylipainoa, unohdin nukkua, söin liikaa ja mielialani vaihtelivat nopeasti. Kaikki nämä merkit kertoivat internetissä, että olisin raskaana. Raskaus viisikymppisenä? En uskonut sitä, mutta tein raskaustestin ja näytöllä oli kaksi kirkkaan punaista viivaa.
En kertonut tästä pojille tai tyttärentytäreille. Miksi? Pelkäsin, että he nauraisivat minulle ja väittävät, että ikääntyessäni olen menettänyt järkeni. Päätin pitää raskauteni salassa. Talvi oli jo tulossa, puetin päälleen paksun takin, eikä vatsaani näkynyt lainkaan.
En halunnut syntyä tätä lasta. Selvästi, että minulla on 45 vuotta, en ole enää nuori nainen. Minulla on poikani ja lapsenlapset, joille haluan antaa aikaani, enkä halua kamppailla vauvan vaipan kanssa. Emme myöskään pystyisi taloudellisesti hoitamaan kolmatta lapsenkasvatusta. Miksi Jari se olen minä palaisikin taas ulkomaille, jos en voi pärjätä ilman häntä?
Lääkärit kertoivat, että aika oli jo myöhäistä ja leikkaus olisi vaarallinen enkä tiennyt, haittaako se minua vielä enemmän. Yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki selviää. Ehkä Jari ilahtuisi kuullessaan, että saisi vielä pienen lapsen? Päätin soittaa hänelle Skypen kautta. En laittanut kameraa päälle, vaan vain mikrofonin.
Hei, Jari
Tämä ei ole Jari. Tämä on Aino.
Aino? Kuka sinä olet?
Hyvä neiti, kuka sinä olet? Olen Jarin vaimo. Haluatko puhua jotain? Mieheni ei ole kotona, hän on töissä.
Laitoin puhelimen alas ja aloin itkeä karvaasti. Tällaisia asioita tapahtuu: mies voi pettää missä tahansa ja kenen tahansa kanssa. Halusin heti kirjoittaa avioeropyynnön, heittää Jarin tavarat pois ja olla enää yhteydessä häneen.
Sitten mieleni jäi kuitenkin toivomaan, että Jari palaaisi kotiin, kun kuulee lapsesta. Tiesin, että helmikuussa Jari olisi palannut, sillä poikien syntymäpäivät olivat tulossa ja hän sai vapaata. Unelmoin, että istuisimme kaikki kolme puistossa: Jari pitää kädestäni yhtä kättä, ja toinen käsi pitää tyttärentytärtämme.
Niinpä helmikuun 14. päivänä, Ystävänpäivänä, Jari saapui. Valmistin romanttisen illallisen, laitoin kynttilöitä ja soitin hiljaista musiikkia, jotta tunnelma olisi rauhallinen.
Jari, minulla on sinulle yllätys. Olen raskaana. Sanottiin, että se on tyttö.
Voi saatana! huusi hän.
Värjäsipuli punastui vihasta, heitti lautasia lattialle ja alkoi lyödä pöytää kädellään:
Niin kun minä olen menossa kauas, kuin kettu metsään, sinä hyppäät muiden miesten perään? Ja nyt haluat minun ripustavan tämän lapsen kaulaani?
Jari, yritän selittää
Poistu, en halua sinun näkevän! Jari työntyi minua niin, että väänsin vatsani terävään reunaan ja kaaduin.
Jari lähti, otti reppunsa ja räjäytti ovea takanaan. Pahoinvoinnistani tuli huimaavaa, huomasin punaisia tippuja lattialla. Vatsani supisi kipeästi, kipu oli kuin piikit. Löysin puhelimen ja soitin ambulanssiin. Tunsin, että lapsi oli juuri syntymässä.
Kun lääkärit saapuivat, minulla oli jo kädessäni pieni tytär. Hän oli rauhallinen, ei itkenyt, vaan nukkui sikeästi.
No, äiti, lähdetkö meidän kanssamme?
En. Ottakaa lapsi, en tarvitse sitä.
Miten se voi olla?
Ottakaa hänet pois! Tämä lapsi hajotti perheeni! Ehkä joku muu rakastaa häntä, mutta en minä. Ottakaa hänet, en halua enää nähdä häntä!
Ilman pienen omatunnon pistettä luovuin lapsesta lääkärin käsiin. Tarkastukset kotona eivät paljastaneet repeämiä, synnytys kului rauhallisesti. Ambulanssi lähti, siivosin kodin, kävin suihkussa ja menin nukkumaan.
Poikani eivät tiedä, että olen luovuttanut tyttäreni. Käyn joka päivä kirkossa ja rukoilen, että tytär kasvaa terveeksi ja löytää perheensä. Ymmärrän, etten pysty siihen. En halua enää kantaa äitiyden taakkaa. Haluan vain, että Jari palaa kotiin. Hän on jälleen menossa Saksaan, ja pitää yhteyttä vain poikiimme.
Saattakaa heittää, että olen hullu nainen. Mutta tässä minä valitsen mieheni, en lapsen. Jumala on tuomari.
Jos haluatte lukea lisää tarinoitamme, jättäkää kommentti ja muistakaa tykkäykset. Ne kannustavat meitä jatkamaan.
