Avasin oven ja näin edessäni itkevän nuoren naisen. Hänellä oli ryppyinen takki ja kädet tärisivät.
Hyvää päivää olen Mikon kihlattava. Mutta hän katosi. Kaksi viikkoa sitten. Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Jäin kuin kiveen. Katsoin häntä yrittäen koota pään sisälläni kaikki palaset. Kihlattava? Poikani ei koskaan kertonut, että olisi päättänyt kihlautua. Enkä hän puhunut minulle edes rakkaudestaan. Ja ennen kaikkea hän ei ole kadonnut. Näin hänet vielä viikko sitten. Auttoi minua kantamaan ostokset, joi teetä ja veti, että töitä riittää. Töitä, kuten aina.
Sain hänet sisään. Hän istui nojatuolin reunalla ja veti laukustaan valokuvan. Siinä hän ja poikani Mikko järven äärellä, käsi kädessä, hymyilevinä, onnellisina.
Se oli elokuussa. Hän ehdotti minulle silloin kuiskasi hän hiljaa. Siitä lähtien suunnittelimme kaiken yhdessä. Vuokrasimme asunnon, olimme aikaneet aloittaa uuden työn Ruotsissa. Lähdimme viikon päästä.
Katsoin häntä yhä huolestuneemmin. Minun maailmassani ei ollut kukaan ehdotus, Ruotsi tai muutto. Mikko asui yksin Helsingissä, teki etätöitä jostain ITyrityksestä. Hänellä oli aina omia salaisuuksiaan, mutta hän ei koskaan katsonnut pois. Ei koskaan jättänyt minua ilman sanaakaan.
Soitin hänen asukkaan hän jatkoi ja hän sanoi, että Mikko oli muuttanut. Pakasi kaikki tavarat ja lähti, mutta ei kertonut minne. Ei vastaa puhelimeen, ei kukaan. Siksi tulin luoksesi. Ehkä hän on täällä? Ehkä jotain on tapahtunut?
Soitin Mikolle. Puhelin oli hiljainen. Lähetin viestin yhden sanan: Missä olet? eikä vastausta. Silloin jokin sisälläni särkyi. Tunsin äidin pelon, pelon siitä, ettei tunteja omaa lastaan. Jokin oli karannut, jotain oli ollut silmien edessä vuosia ja minä päätin olla katsomatta.
Aloin etsiä. Seuraavien päivien ajan soitin hänen ystävilleen, entisille kavereille, jopa hänen vanhalle tyttöystävälleen vuosien takaa. Kaikki toistivat saman: Mikko on ollut viime aikoina erilainen. Hiljainen. Hermostunut. Kuin jotain jahtaisi.
Lopulta saapui viesti tuntemattomasta numerosta. Yksi lause: Älkää etsikö minua. Minun on korjattava kaikki. En muuta. Poliisi ei voinut tehdä mitään aikuinen itse päätti. Hän ei kadonnut, ei ole syytä. Jäin minä, tämä nuori nainen Aino, niin hän esittäytyi ja tyhjyys. Ja yhä enemmän kysymyksiä.
Eräänä päivänä eräs tuntematon mies otti minuun yhteyttä. Hän väitti tuntevansa poikani. Hän sanoi, että Mikko oli sekaantunut asiaan, josta ei kannata puhua puhelimessa. Hän oli paennut jotain, mitä itse oli aiheuttanut.
Vain viikko myöhemmin saimme kirjeen. Käsin kirjoitettu, pitkä. Mikko myönsi, että oli ajautunut velkoihin. Hän oli pyörittänyt toimintaa, josta kukaan ei tiennyt. Hän yrittäsi päästä pois, hankkien lisää sitoumuksia, eikä halunnut vetää meitä mukaansa luolaan, jonka hän oli itse kaivannut.
Tiedän, että mitä teen on pelkurimainen hän kirjoitti. Mutta ehkä jos katkaisen yhteyden, kukaan ei enää kärsi.
Itkin luettuani nuo sanat. Tunsin häpeän, että en vuosien ajan kysynyt. Oli ilo nähdä poikani itsenäisenä, ettei pyytänyt apua. Mutta hän oli hukassa.
Aino sanoi, että odottaa. Että rakastaa häntä. Että uskoo hänen palaavan. Minä en tiedä, mihin uskon. Mutta tiedän, että siitä päivästä lähtien mikään ei ole enää itsestäänselvää. Jopa silloin, kun katsot lapsen silmiin ja luulet tuntevasi hänet läpikotaisin.
Sillä joskus oma poikakin muuttuu vieraaksi. Ja sinä jäät kysymyksen pariin, jonka kukaan ei koskaan ääneen laita: keitä hän todella on?
