Heippa, siis kuule, mä halusin kertoa sulle mun viimeisen reissun, kun tapahtui ihan sellainen juttu, että en enää ikinä unohda.
Mikko, se pitkäaikainen kuorma-autonkuski, ei oikeastaan mikään suosikki työkavereissa. Hän on kätevä kuljettaja, tarkka ja kunnianhimoinen, mut ei juuri millään tapaa tiiviissä porukassa. Kenenkään kaveri ei halunnut ottaa häntä rinnalleen, ja se sopi Mikolle aivan hyvin hän viihtyy omissa oloissaan. Työkavereidenkin luona hän sai lempinimen Synkkä, ja se levisi kuin leipävuokra. Osa heistä unohti jopa hänen oikean nimensä, mutta lempinimi pysyi kaikkien puheissa.
Tällä kertaa reitti oli ihan tavallinen: kuljetetaan tavaraa Helsingistä Ouluun, tavara on tavallista tavaraa, ja Mikko vain katseli tietä. Mutta juuri tien varrella, aivan reunan vieressä, näköjään elävä jotain ryömiä ruohon läpi. Mikko ajatteli ohittaa, mutta jokin hänen sydämessään pistähti ja hän pysäytti pitkän kuorma-autonsa ja lähti kurkistamaan, mitä siellä oli.
Sieltä rapisi valtava viirukissa oleva kissa, joka näytti kuin se olisi juuri myyty elämänsä viimeisen kartion. Sanotaan, että kissoilla on yhdeksän elämää tällä vaikuttaisi olevan jo muutama mennyt. Kissan jalka oli rikki, se oli rohmottunut ja likainen, veren tahrat ympärillä.
Mitä sinä oikein teet, kissa? Mikko kysyi kumarrouttaen eläintä.
Kissa mutisi ja puristi hampaitaan, kuin sanoisi: En kaipaa apua, ja sinun kannattaisi jatkaa matkaa.
Mikko hymyili ja mietti, kenelle tämä kissa muistutti: se oli kuin isoäidin kissa, jonka Mikko nuorena jakoi lämpimän uunin lämmön. Se oli ollut aina niin pehmeä, että nukahti öisin äidin keittiön lämmön alla. Nyt se oli mennyt, mutta muisto jäi.
En ole eläinlääkärin erikoistunut, mut en näe tällaista, että jättäisin sen pimeään. Lähistöllä ei ole asutusta, joten anna mun viedä sut klinikalle, Mikko sanoi ja nosti varovasti kissa selkäänsä, asetti sen takakonttiin ja jatkoi matkaa. Kissa tyyntyi, vaikka vieläkin haukkasi.
Mikko kääntyi pois tavalliselta reitiltään ja ajoi pienen kaupunkilaisen Kauhajoen läpi, jossa hän löysi paikallisen eläinlääkäriaseman. Kun sisällä näki mutkimattoman miehen kissa sylissä, muut odottavatkin pääsivät väistämään heidät.
Onnekas kissa, vanha tohtori totesi. Siivoamme, teemme kipsin ja voit jatkaa matkaa.
Mikko protestoi:
Minne menen nyt? Minulla on reitti!
Tohtori nyökkäsi:
Meillä ei ole turvakotia eläimille, eikä kissoja lähetetä pois. Tämä on aikuinen, terve kissa, ei pentu.
Kissan vihreät silmät katselivat suoraan Mikon sieluun, ja hän tunsi heti pienen häpeän pistoksen. Täytyykö pelastaa, jos se muuten heitetään? hän mietteli.
Lopulta Mikko sai kissa takaisin ja lähti takaisin autolleen. Hän ajoi kohti seuraavaa pysähdystä, kun äkkiä tiesi kaksi hahmoa tien varrella. Naiset ja pieni tyttö, puuhaa ja hätää silmissään.
Anteeksi, en tarjoa matkustajia! Mikko mutisi.
Mitä se sitten, kissa huusi takaa:
Miau!
Mikko kääntyi ja kuuli:
Miau! kissa huusi taas.
Mikä hätänä? Mikko kysyi.
Kissa nykäytti, ja Mikko päätti, että ehkä on paras antaa kissa tarkistaa omat tarpeensa.
Mikko nosti kissan nurmikolle; se nosti häntää ja näytti, että Mikko oli oikeassa. Yhtäkkiä nainen ja tyttö juoksivat kohti autoa, kissa viikkelehti niiden jalkoja.
Ole kiltti, auta meitä! nainen huusi, silmät puhdistuvat kyyneleistä. Täällä on vain kolmekymmentä kilometriä, ja me olemme jo myöhässä!
Tyttö katseli hiljaa, kuivan kyyneleet vierivät poskilla.
Mä en ole taksi, vaan kuorma-autoilija, Mikko sanoi. Ottakaa bussi!
Nainen selitti, että heidän reittinsä on mennyt pieleen, ja he pyysivät Mikolta apua.
Kissa, jonka nyrkit olivat jo hieman revittävät, liikkui kohti tyttöä, hieroi itseään pojan jalkaan ja alkoi kehrätä.
Haluaisitko, että vietän teidät ja otan kissan mukaani? Mikko ehdotti.
Nainen nyökkäsi, itki vähän ja kertoi, että hän työskentelee eläinlääkäriasemalla, mutta ei tiedä, minne vie, sillä hänen tätinsä asuu toisaalla. Hän lupasi, että huolehtivat Kissasta.
Mikko pisti kissan penkille, tyttö istuutui takapenkille ja nainen viilsi itseänsä muualle.
Maksa, älä huoli! nainen sanoi, mutta Mikko vain hymyili ja vastasi:
Se riittää. Jos kissa pidättää teidät, niin tiedätte, että ihmisetkin ovat hyvät.
Naisen nimeksi jäi Elena, ja tytön nimi Aino. Mikko kysyi, että ottaako tytär tytär tytär? Nainen punastui, eikä hänellä ollut puhelinta.
Mulla ei ole numeroa mies… hän mutisi.
Mikko ojensi puhelimen, ja nainen kuiskasi jotain tätinsä suulle. Hän sanoi, että ei pysty ottamaan kissaa, että se on liian suuri, ja että heidän täytyy päättää missä se menee.
Aino nyyhkytti ja huusi:
Kissa, tule meille!
Mikko mutisi, että kissa ei enää ole heidän, ja he lähtivät kohti Elenan kotia, jossa tytär halusi katsoa kissaa vielä kerran.
Kun Mikko lopulta saapui Elenan taloon, hän kantoi kissan sisälle, ja Aino kietti sen käsiinsä.
Kiitos, kissa! nainen sanoi ja kysyi, mitä kissa kutsutaan.
Mikko räppäsi:
Kissa on kissa, emme enää tiedä sen nimeä.
Nainen hymyili ja kiitti, ja Mikko poistui.
Mikko jatkoi matkaa, mutta kissa oli kietoutunut hänen reppuun, ja se kehräili kuin pieni moottori.
Kolme viikkoa hän ja kissa kulkivat teitä pitkin, kunnes kissa sai kipsin pois. Mikko ajoi taas kaupunkiin, jossa hän kerran tavasi Elenan ja Ainon.
Klinikalla ovi avautui ja Elena seisoi siellä.
Oletko se? hän sanoi hämmentyneenä. Minulla oli unelma, että sinä tulisit.
Mikko nyökkäsi ja kertoi, että ei olisi pahoinpidellä häntä eikä Ainoa.
En ole vielä eronnut, Elena sanoi hiljaa.
Mikko hymyili ja kysyi:
Haluatko tulla käymään?
Elena hymyili ja nyökkäsi. Kissa kehräili ja päästi pienen mauun.
Kuukauden kuluttua Mikko ja Elena menivät naimisiin, ja Mikko vaihtoi työpaikkansa hän työskentelee nyt sairaalankuljettajana. Kissa, jota he kutsuvat Dallikisu, elää heidän kanssaan, katselee Ainoa ja välillä haaveilee avoimista teistä, makaa leveällä sohvalta.
Elämä on siirtänyt meidät tähän pisteeseen, ja nyt meillä on oma pieni perhe ja se, että kissat ovat viisaita, on aina hyvä muistaa. Jatketaan matkaa!
