**Päiväkirja, 15. elokuuta 2025**
Viktor Ilmari Nieminen, juuri kun olin laittanut päivän köyhän kalasaaliin tarkasti kudottuun koriin ja lähestymässä kavenee polkua kohti omaa kömpelöä lautikkoani, pysähdyin kuin salama osaisi kohuttautua. En kuullut sen mutta sumuinen, tiheä joen sumu kantoi taas saman äänen: ei huutoa, vaan kuoleman kaltaista aistimatonta vinkunutta, eläimen kaltaista pelkoa, joka lämmittää selkää kuin kylmä viima. Naisääni huusi. Tuulen ulvonta vanhojen kuusien latvoissa repi ja silitti hänen ääntään, mutta sanat erottuivat selvämmin: hän ei pelkästään kutsunut apua, hän antoi syöksyynsä viimeisen sielunvoimasarjansa. Vierellään oli toinen, jonka hätiköivät, paniikkiset vesihuutonsa kaikui rantaan asti.
En ajatellut hetkeäkään; heitin korin, ja muutama kiiltävä silakka pomppi vanhaan hiekkaan. Heittäessäni raskaan villapaidan ja kuluneen työkaukalon maahan, puutteellisen alusvaatteiden alla, hyppäsin mustiin, pimeisiin veteen. Tuuli, kuin raivoava peto, nosti aaltoja, löi niiden roiskeita kasvoihini vaahtoputkina.
Uimataito oli kuin hirveä taisto. Joen rauhallinen virta oli tänään petollinen ja voimakas, tarttui jalkoihini kuin kylmä käsisydämet. Lähes keskellä leveintä koskea, siellä missä vesi oli tummempaa ja syvempää, nuori nainen kamppaili epätoivoisesti. Hänen tummat hiuksensa, kuin merilevät, nousivat aallonharjaan ja sitten piiloutuivat mustaan syliin, nielaisivat hänet kokonaan. Nuori mies, jonka hän ilmeisesti pyysi turhautuneesti apua, oli jo saapunut vastarannalle. Hän ei kääntynyt, liikkeet olivat äkillisiä, pelokkaita. Nostaessaan puhallusveneensä, hän katseli ympärilleen villinä eläimen silmin, vetäytyi metsän reunaa pitkin, pyrkien pakenemaan sen hengenpelastustaan.
Nainen ei enää huutanut. Hän ei ilmestynyt vesipintaan. Kun minä, Viktor Ilmari, uiden viimeisen voiman, saavutin kohtalonpisteen, veteen jäi vain hitaita, uhkaavia pyörteitä. Sydämeni löi kyyneleitä. Ottaen syvän hapan hengen, sukelsin jäiseen sumuun. Käsilläni tunsin liukuisen takin huovan, otin hänen henkensä kevyen ruumisen olkapäiden alta ja toisella kädellä, kuin ruoralla, työnsin itseäni takaisin kohti pohjoista rantaa. Jokainen soutu poltti lihaksia kuin tuli, jokainen sisäänhengitys oli kuin vaivainen huokaus. Silti poljin, tarttuen elämään ja siihen, jonka kädet olivat kahlanneet.
Kun sain tytön maahan, en tuntenut omaa uupumustani, vaan ryhdyin puuhamaan. Käsini, tottuneet raskaaseen työhön, toimivat nopeasti ja tarkasti käänteitä, painalluksia, keinotekoista hengitystä. Samea jokimainen vesi purskahti keuhkoihin, ja pelastetun keho kävi yhä väsyneempään, katkeraan yskään. Hengitys, heikko mutta tasaaikainen, alkoi. Sitten hänen piti lämpöä. Keräsin rojuvan nuotion hiillos kiveen, rakensin siihen tasaisen alustan tasaisista jokikivistä, päällystelin sen paksulla kerroksella pehmeää kuusilanukkaista. Laitoin tytön varovasti tähän improvisoituneeseen sänkyyn, peitin hänet ainoalla savuisella takilla. Kokoontelin hajallaan olevat tavarat, venytin märkä vaatetus jäykälle keholle ja istuin juuri sytytetyn nuotion ääreen, ojentaen kylmän, valkoisen käteni kohti tulta.
Lämpö nousi hitaasti, kuin ei tahtonut tunkeutua karkeisiin lihakudoksiin. Tyttö makasi liikkumatta, vain haaleat hengityksensä puhallus todisti elämää. Kylmä vesi ja shokki olivat tehneet tehtävänsä, mutta tiesin aika parantaa, ja hän herää. Tunsin sen kuin jokaisen kosken kierre.
Katselin taivaalle, joka oli peitetty matalilla, raskaspilvillä. Tästä lyijyverhosta ei tähnyt tähteäkään edes kuu ei päässyt läpi. Tyhjyys ja toivottomuus ympäröivät. Katsoin liekin kieliä, ja ne kuljettivat minut menneisyyteen, siihen synkkään, harmaaseen iltaan, joka oli vienyt minulta kaiken.
Minä, Leena ja pieni Arttu menimme kalastamaan, kuten teimme lähes jokaisen kesän. Jättäen vaimoni ja poikavauvan pakanat pakkaamaan teltan, lähdin vanhalla mutta luotettavalla veneellä Saimaalta.
Lämmitelkää teetä, palaan pian kimaltelevan saaliin kanssa, ja syömme maailman parhainta lohikeittoa! huudahdin leikkisästi Leenalle, ja hymyilleni levisi iloinen, huoleton säde.
Ole varovainen, Vike, sää huononee, varoitti vaimoni katsoen tummuvat pilvet.
Tunnen tämän lampeen kaiken! Älä huoli! huusin jo vedestä, ja airojeni teräksiset harjat viiltoivat peilin kaltaista veteä.
Saavuin rakastamaani syväluotaa, heitin koukut ja odotin kuin rutiininomaisesti. Mutta taivas tummeni kuin yö. Karvas, myrskyinen tuuli taivutti puut maahan asti, ja ylhäältä nousi valtava vesirinte. Vene kääntyi, kuljettiin sivulle, ja yhtäkkiä kuului kova, kuiva napsahdus ruori jäi kiinni piilossa olevaan puunrunkoon, kuin tikari. Ilma purskahti kuumaisella piikillä, ja sekunnin kuluttua vene oli vain hajallaan oleva, kumimainen kangas.
Yritin uida, mutta kylmän veden kimppuun tuli äkillinen, palava lihassärky. Kamppailu raivoavan elementin kanssa oli epäonnistunutta. Virta otti minut mukanaan, osui kovaan kohteeseen, ja pimeys nielaisi tietoisuuteni. Heräsin, kuten myöhemmin sain tietää, vasta kolmantena päivänä. Makasin kovassa pedillä vieraassa, savuisen ja yrttisen tuoksun peittämässä mökissä. Ylitse nousi huimaava huimaus ja pahoinvointi nostattaessa. Silloin sisäänkäynnille astui vanha, ryppyinen mies, jonka kasvot näyttivät karttana elämän vuotta.
Heräsitkö, mutisi hän ilman tunteita, nostellen pöydälle höyryävän keiton kulhon. Ota tämä yrtti, se pysäyttää veren vuotamisen sisälläsi. Syö puuroa, muuten henki katoaa.
Missä olen? kuiskasin, ja kun kuulin kaukaisen alueen nimen, ymmärsin kauhistuneena, että minut oli kuljetettu satojen kilometrien päähän kotoa.
Kovan onnettomuuden jälkeen sinut köyhät metsän metsästäjät kuljettivat tänne, sanoi vanha, katsellen minua kuin metsästäjän tarkka silmä. He pelkäsivät, ettet enää pääse pois.
Yritin nousea, mutta vanha vain heilutti kuivua sormeaan:
Makaa, älä yritä olla sankari. Verta menetit se on loppu. Jos yrität nousta, löydät vain kuoleman. Lepää ja hyväksy kohtalosi.
Entä perheeni? Vaimoni, poikani He eivät tiedä, että olen elossa! äänessäni kuului epätoivoinen kaiho, ja mielessäni vilkkui Leenan kauhea huoli.
Tämä ei ole postitoimisto, täällä on vain metsää, susia ja karhuja. vanha hymyili. Kutsumme tätä paikkaa erämaaksi.
Miten te selviätte? kysyin vilpittömästi.
Marjoja, sieniä, pähkinöitä, villiyrttejä. Talvella varastoimme, metsästäjät satunnaisesti kulkevat, tuovat ruokaa. Olen asunut näin kaksikymmentä vuotta, vanha väitti ja ryömi vanhan sängyn ääreen. Nuku, tarvitset voimia.
Hän kuorosi ja menetti puhetta, ja minä katselin takapöydän heikentynyttä valoa. Varjot tanssivat seiniä pitkin, ja niissä näinkin Leenan ja poikani kasvot. Kylmä uhkasi syleillä minut, mutta tiesin, että aika parantaa ja hän herää, kuten jokainen kosken kierre tietää.
Kun pääsin takaisin nuotion ääreen, tein paloja kuivaa puuta ja rakensin pienen majan, peittäen sen paksulla kuusilanukalla. Laitoin tytön varovasti siihen, peitin hänet vanhimmalla takillani ja yritin pitää hätkähdyskyttävänkin kehon lämpimänä.
Lämpö kohotti hitaasti, mutta ei kiirehdin läpi särkynyttä ihoa. Tyttö lepäsi ilman liikettä, vain kevyet hengitykset kertoivat elämää. Kylmä vesi ja shokki olivat tehneet tehtävänsä, mutta tiesin, että ajan myötä hän heräisi. Minä, kuin jokainen kosken kääntö, tiesin tämän.
Katsoin taivasta, joka oli peitetty raskaspilvillä. Mikään tähti ei näkynyt; jopa kuu ei päässyt kulkemaan. Tyhjyys ja toivottomuus ympäröivät. Katsoin liekin tulta ja ne veivät minut menneisyyteen, siihen samaan harmaaseen iltaan, joka oli vienyt minut.
Minä, Leena ja pieni Arttu menimme kalastamaan, niin kuin lähes jokaisena kesänä. Jättäen vaimon ja pojan pakkaamaan teltan, lähdin vanhalla, mutta luotettavalla veneellä Saimaalta.
Lämmitelkää teen, palaan pian kimaltelevan saaliin kanssa, ja syömme maailman parhaan lohikeiton! sanoin leikkisästi Leenalle, ja hymyili onnellisena.
Ole varovainen, Vike, sää huononee, varoitti vaimoni katsellen tummuvat pilvet.
Tunnen jokaisen kiven! Älä huoli! huusin jo vedestä, ja airojeni terävä leikkaus rikkoi veden kaltaisen tyynen pintan.
Saavuin rakastamaani syvän koivujärven syvän, heitin koukut ja odotin kuin aina. Mutta taivas tummeni kuin yö. Karvas, myrskyinen tuuli taivutti puut maahan asti, ja ylhäältä nousi valtava vesirinte. Vene kääntyi, kuljettiin sivulle, ja yhtäkkiä kuului kova, kuiva napsahdus ruori jäi kiinni piilossa olevaan puunrunkoon, kuin tikari. Ilma purskahti kuumaisella piikillä, ja sekunnin kuluttua vene oli vain hajallaan oleva, kumimainen kangas.
Yritin uida, mutta kylmän veden kimppuun tuli äkillinen, polttava lihassärky. Kamppailu raivoavan elementin kanssa oli epäonnistunutta. Virta otti minut mukanaan, osui kovaan kohteeseen, ja pimeys nielaisi tietoisuuteni. Heräsin, kuten myöhemmin sain tietää, vasta kolmantena päivänä. Makasin kovassa pedissä vieraassa, savuisen ja yrttisen tuoksun peittämässä mökissä. Ylitse nousi huimaava huimaus ja pahoinvointi nostattaessa. Silloin sisäänkäynnille astui vanha, ryppyinen mies, jonka kasvot näyttivät karttana elämän vuotta.
Heräsitkö, mutisi hän ilman tunteita, nostellen pöydälle höyryävän keiton kulhon. Ota tämä yrtti, se pysäyttää veren vuotamisen sisälläsi. Syö puuroa, muuten henki katoaa.
Missä olen? kuiskasin, ja kun kuulin kaukaisen alueen nimen, ymmärsin kauhistuneena, että minut oli kuljetettu satojen kilometrien päähän kotoa.
Kovan onnettomuuden jälkeen sinut köyhät metsän metsästäjät kuljettivat tänne, sanoi vanha, katsellen minua kuin metsästäjän tarkka silmä. He pelkäsivät, ettet enää pääse pois.
Yritin nousea, mutta vanha vain heilutti kuivua sormeaan:
Makaa, älä yritä olla sankari. Verta menetit se on loppu. Jos yrität nousta, löydät vain kuoleman. Lepää ja hyväksy kohtalosi.
Entä perheeni? Vaimoni, poikani He eivät tiedä, että olen elossa! äänessäni kuului epätoivoinen kaiho, ja mielessäni vilkkui Leenan kauhea huoli.
Tämä ei ole postitoimisto, täällä on vain metsää, susia ja karhuja. vanha hymyili. Kutsumme tätä paikkaa erämaaksi.
Miten te selviätte? kysyin vilpittömästi.
Marjoja, sieniä, pähkinöitä, villiyrttejä. Talvella varastoimme, metsästäjät satunnaisesti kulkevat, tuovat ruokaa. Olen asunut näin kaksikymmentä vuotta, vanha väitti ja ryömi vanhan sängyn ääreen. Nuku, tarvitset voimia.
Hän kuorosi ja menetti puhetta, ja minä katselin takapöydän heikentynyttä valoa. Varjot tanssivat seiniä pitkin, ja niissä näinkin Leenan ja poikani kasvot. Kylmä uhkasi syleillä minut, mutta tiesin, että aika parantaa ja hän herää, kuten jokainen kosken käänne tietää.
Kun pääsin takaisin nuotion ääreen, tein paloja kuivaa puuta ja rakensin pienen majan, peittäen sen paksulla kuusilanukalla. LaitKun viimein astuin takaisin joen rantaan ja näin Leken ja Arttu siluetit horisontissa, opin että jokainen myrsky, vaikka kuinka synkänkin, kantaa mukana mahdollisuuden uutta alkua.
