Helmi valmisti illallista, kun ovi koputti.
Oletteko Helmi? kuului tuntematon ääni, särkyneenä kuin vanhan talon ikkunalasi.
Kyllä, ja kuka te olette? Helmi kysyi varovaisesti.
Olen miehesi rakastajatar, väitti nainen äkkinä.
Mikko? toisti Helmi epäuskoisena.
Mikkokulta, korjasi vieras.
Näinkö te rakastatte toisenne? Ja minä olen kuin este teidän onneellenne? Helmi nyökkäsi kiusallisella hymyllä.
Mitä hän sinulle kertoi? Että lapsemme ovat pieniä, eikä hän voi jättää heitä? kysyi Aila, toinen naisen ääni, jonka Helmi tunnisti heti.
Ei Hän sanoi, että meidän on odotettava, kunnes kunnes isäsi ei enää ole Ailan puhe katkesi.
Helmi pysähtyi kuin hiekka, joka juuttuu syliin. Isä ei ollut vielä seitsemänkymppinen, hän oli terve ja harvoin väsyi, eikä hän aikeissa ollenkaan lähteä tästä maailmasta.
Te sekoitatte, Helmi väitti.
Mikko sanoi, että kun Tapio, isäsi, lähtee tuonpuoleiseen, hän lähtee myös sinulta Aila jatkoi, ääni viileä kuin talvipäivän pakkanen.
Miksi odottaa sitä juuri silloin? Helmi haukasi. Hän sanoi, että meidän on odotettava, kunnes
Aila pudisti päätään.
Minä en pidä miehestäni, mutta en aio luovuttaa hänen asunnostaan. Se on perheeni perintö, enkä anna sitä Mikolle.
Mitä? Helmi huusi. Mikko sanoi, että se tulee olemaan minun, ja te otatte mökin, auton ja autotallin, ja lähdette pois.
Oletko varma, että haluat odottaa, että kaikki toteutuu? Aila kysyi.
Minä olen vanha, haluan nauttia elämästäni. Enkä tarvitse Mikon asuntoa, voimme asua minun luonani.
Selvä, mitä haluat? Aila nyökkäsi.
Vain että vapautat Mikon minulle. En halua enempää.
Ota se, Aila sanoi. En pidä häntä enää.
Helmi tarttui Mikon tavaroihin, pakaten ne matkalauksiin, kun Mikko tuli kotiin töistä. Hän ei huomannut, että Helmi oli kieltänyt häntä syömästä kanssamme.
Kiitos herkullisesta illallisesta, rakas, menen kävelylle, Mikko sanoi.
Helmin ajatukset kuplivat kuin kylmä kylmäveteen jäätynyt järvi.
Oletko jo yli viisikymppinen? Mikko viritti.
En ole, Helmi hymyili kärsimättömästi, vaikka ikä oli kirkkaan näkyvissä.
Minä en enää näe sinua, Mikko. Minä en voi antaa sinulle mitään. Helmi kieltäytyi, ääni murtui kuin lasi.
Jos sinä en enää ole, otan asunnon, Mikko väitti.
Helmi käänsi katseensa ikkunaan, jossa syksyinen aurinko piili takaa harmaan taivaan.
Jos Tapio kuolee, sinä lähdet? Mikko kysyi, käsi värähtäen.
Se on totta, Aila totesi, silmät hohtuen kuin pohjoisen revontulet. Hän kunnioitti isääsi, mutta kun hän ei enää ole, meemme eri suuntiin.
Helmi otti syvään henkeä.
Minä en aio lähteä kotoani, hän lausui. Tämä asunto on perheeni perintö, enkä anna sitä Mikolle.
Silloin meillä on asiaa, Aila vastasi. Ota kaikki tavarasi, lähde, ja anna Mikolle hänelle sen, mitä hän haluaa.
Mikko lähteä, otti laukun ja suuntasi kohti Ailan kerrostaloa. Helmi jäi seisomaan, katsellen lasin takaa, kuinka pimeys laski kuun valossa.
Seuraavana päivänä Helmi nosti haasteen: hän esitti avioeropyynnön. Mikko ei vastustanut, koska Aila oli hänen kanssaan, tarjoten hoivaa ja huomiota kuin kevään ensimmäinen marja. Tuomari antoi Mikolle auton ja autotallin, ja Helmi sai mökin, jonka hän myi myöhemmin. Hän matkusti yhdessä isänsä Tapion kanssa Helsinkiin, sieltä Turkuun, sitten Ouluun kaupunkeihin, joissa heidän elämänsä jatkui, ja Tapio oli vahva ja terve, eikä hänellä ollut kiirettä lähteä tuonpuoleiseen.
Kuusi kuukautta myöhemmin Aila huomasi, että Mikko käveli pitkään iltaisin, ja hän päätti tarkkailla. Hän palasi Ailan asunnolle, keräsi Mikon tavarat ulos ovesta ja jätti ne ulos. Mikko, palaessaan “kävelyltään”, yritti puhua Ailan kanssa, mutta hän ei avannut ovea.
Mikko kulki kohti Helmin taloa, ajattellen että hän ei enää olisi vanha, vaan nuorekas ja vahva. Naapurit kertovat hänelle, että Helmi oli poissa, matkalla vanhaan lomakylään Joulumetsään isänsä kanssa. Mikko mietti, mihin suuntaan hän menisi ehkä autotalliin, jossa oli valoa, viemäri, ja ehkä vanha puu, jonka hän voisi korjata. Kevät oli juuri alkanut, ja kesä odotti.
Hän mietti:
Jos minua pidetään vanhana, enkö saa enää paikkaa?
Aila jäi hiljaiseksi, kuunnellen hiljaista pimeää talviaukion ääntä, joka kertoi, että rakkaus ja viha ovat kuin kahden jäänkappaleen välinen kireys.
—
Helmi keräsi miehensä tavarat, pakasi ne laukkuun ja sulki oven takanaan. Hän ei aikonut riidellä, mutta tiesi tarkalleen, miten pakottaa Mikko lähtemään jos hän ei pystyisi enää palaamaan, hän sulkee oven pysyvästi.
Mikko käveli ulos, tunsi tuulen puhaltaavan hänen hiuksistaan, ja kuuli Helmin äänen heikosti korvissa:
Oi, mene, mene! Helmi ajatteli, kun hän sulki perällä oleva oven.
Mikko kääntyi, katsoi taakseen ja näki vanhan talon ikkunoista pimeyden. Hän huokaisi syvään ja päätti lähteä.
Hyvästi, Helmi, hän huokaisi, ja jätti taakseen hiljaisen talon, jossa kaikki ääni oli sammunut, kuin kesäyön kaste, jonka aurinko ei enää koskettanut.
