Kuule, muistatko, miten kerroin sulle sen talven 1950lukuun, kun kylmä oli kuin kirves piikittäessä? Siellä, Kainuun Kuru-kylässä, pienessä tummassa huoneessa, jossa muurit oli tehty muureja ja ilmassa haisee kostean puun. Siinä nuori 17vuotias Aila makaa, hengästyneenä, puristaen vuoteen kääreitä, kun kouristukset ravistelee häntä. Hän on ihan yksin, paitsi vanha kätilö Kerttu, jonka kädet on karkeat ja sydän tottunut hälventymään.
Kun viimein vastasyntyneen pienen ääni repäisee hiljaisuuden, Aila niin kuin itsensä puhdistaisi tuntee sielunsa palaavan kehoonsa.
Kaunis tyttö sanoo Kerttu, kietoo vauvan pienen peiton ja asettaa sen Ailan rintaa vasten.
Aila pitää lapsen nurkassa kömpelösti, keho yhä värisee ja verellä tahriintunut, mutta silmissä loistaa äidin ensirakkaus. Hän katsoo sitä, varmana ettei mikään ja jokainen erota häntä tästä pienestä olennosta.
Mutta ilon hetki kestää vain sekunnin.
Ovi pauhaa raaasti ja sisään astuu hänen äitinsä, Sirkka, kuin myrsky. Puku tummana kuin surun varjo vaikka kukaan ei ollutkaan kuollut ja kasvoilla puristava ärtymys.
Anna se minulle! kommaa hän, riistäen vauvan Ailan käsistä.
Ei, äiti! Anna se minulle! huutaa Aila, yrittäen nousta, vaan voimat on hukassa.
Hiljaa! leikkaa Sirkka, ääni kylmänä kuin kirkas pakkanen. Hän on synnytetty väärin. Hänellä on se mongolinen sairaus. Hän ei selviä. Ei ole sen arvoista.
Aila huutaa, itkee, anoo hätkäämättä. Mutta äiti ei jää hiljaiseksi. Hän kääri vauvan tiukemmin, lähtee huoneesta ja sulkee oven nyrkillä, joka resonoi kuin laukaus Ailan rinnassa.
Siitä yöstä Aila jäi ilman käsiä, huutaen nimeä, jota ei koskaan ehtinyt lausua.
Vuodet vierivät. Kylässä kaikki uskoivat, että hänen tyttärensä kuoli heti syntymästä niin Sirkka halusi. Ailan täytyi pitää suunsa kiinni, hymyileä pakolaisnauruna, vaikka sydän mädästi sisällä.
Hän lähti kotoa täytettyään 25, katsomatta taakseen. Ei voinut antaa anteeksi. Ei voinut unohtaa. Ei myöskään parantua.
Aika laski kuin kuivat lehdet. Aila koulutti itseään opettajaksi, asui yksin, ilman puolisoa eikä lapsia. Sisimmässään tunsi, että osa häntä oli vielä haudattu siihen pimeään huoneeseen.
Sitten eräänä kevättänä hän palasi kylään. Äiti oli kuollut, ja sen myötä ehkäkin myös viimeiset siteet, jotka pitivät hänet kiinni.
Aila käveli keskustaaukiolle, siihen samaan torikadulle, missä leikki nuorena. Leivän tuoksu sekoittui kuihtuneiden kukkien aromiin. Aila oli juuri istumassa penkille, kun kuuli sen lapsen naurun, puhtaan ja kirkkaan, kuin menneisyyden kuiskauksen.
Hän kääntyi.
Ja siellä se oli.
Noin yhdeksänvuotias tyttö leikki vanhasta rääpystä. Kiharaiset tupsut, repaleinen kukkamekko, ja silmät, jotka loistivat kuin alkoviikkoinen hopea jotain salaperäistä suloisuutta, joka lämmitti Ailan sisintä.
Sydän hakkasi kuin hakattua.
Aila lähestyi hitaasti, jalat täristen.
Hei, rakas mitä sun nimi on? kysyi hän, ääni särkyneenä.
Tyttö katsoi häntä, pelkäs eikä pelkää, utelias.
Minä olen Aino vastasi hän hymyillen.
Ailan tunteet pysähtyivät. Aino. Se oli nimi, jonka hän oli itse keksinyt lapselleen, mutta jonka oli imettänyt vuosien takia.
Polvet lankesivat.
Silloin vanha, leipurinaisen näköinen nainen lähestyi tyttöä ja tarttui hänen olkapäähän.
Tunnetteko hänet? hän kysyi Ailalta varovasti.
Minä näin hänet, ja se näytti tutulta Aila mutisi.
Nainen katsoi alas, nolona.
Hän on asunut kanssani lapsesta asti. Vanha rouva antoi hänet minulle, kertoi että hänen äitinsä ei halunnut häntä ja että hän oli piilotettava. En tiedä tarkemmin
Aila tunsi, että sielu karkasi suusta.
Se ei ole totta! huusi hän. Minä rakastin häntä! He riensivät hänet minulta! ei enää pystynyt hillitsemään itkuansa.
Leipuri-tyttö taisteli hiljaisuudessa, astui lähemmäs.
Oletko sinä mun äiti? kysyi hän, ilman teatraalia, lapsen suorasukaisella totuudella.
Aila kaatui polvilleen, itki ääneen.
Kyllä, kultaseni minä olen sun äiti. Anna anteeksi, etten etsinyt sua aikaisemmin. Ettekä löytänyt sinua.
Tyttö kietoi pieniä käsiään hänen ympärilleen, ei sanoin, vaan lämmöllä ja todellisella läsnäololla.
Sinä päivänä Aila tajusi, että elämäkin joskus ojentaa toisen mahdollisuuden. Ei väliä mitä kylä katsoo, ei vuosien varjot saa takertua enää. Hän oli saanut tyttärensä takaisin.
Ja tällä kertaa kukaan ei enää riistä sitä pois.
