Ruma Kaisa
No voi hyvänen aika, onko tuo nyt muka mies?! Täysi väärinkäsitys koko tyyppi! Eikö Kaisa muka näe itse, kenen kanssa meinaa mennä naimisiin?! Lyhyt, laiha ja niin ruma, ettei paremmasta väliä!
Ethän nyt sentään liioittele! Kyllähän se matalalta näyttää, mutta muuhun ei tartte vettä kasvoilta juoda! Kaisakaan ei mikään missi ole.
Se on totta. Mutta mieti, millaisia lapsia niille tulisi?! Kamalaa!
Nuoret äidit istuivat penkillä rivitalon pihassa, taputtelivat lastensa peittoja ja katselivat lempeästi nukkuvia vauvojaan. Mikäpä huoli noista Kaisan mahdollisista tulevista lapsista!
Sillä aikaa Kaisa kantoi autosta äidilleen ruokakasseja, hymyili naapureille ja touhusi:
Jussi, rakas, jaksaako kätesi nämä kaikki? Anna kun otan edes yhden kassin!
Kaisu, pidä sinä ovi auki! Raskaat hommat eivät ole naisten juttuja. Anna minun hoitaa!
Penkkiläiset nuolivat katseellaan.
Kuulitko tuota, ei naisten hommia! Kaikki ne on ennen häitä näin huomaavaisia! Katsotaanpa, mitä häiden jälkeen tapahtuu!
Kaisa ja Jussi katosivat rappukäytävään, mutta keskustelu heidän ulkonäöstään, painostaan, Jussin auton arvosta ja Kaisan kävelytyylistä jatkui penkillä. Mitäs siinä, juorut ovat halpaa hupia.
Kaisalla oli muuta ajateltavaa. Hän kiirehti äidin luo, jota ei ollut nähnyt kahteen viikkoon: ensin työmatka, sitten remontti uudessa kerrostalossa, joka piti saada valmiiksi ennen häitä. Äiti oli käskenyt ottaa rauhallisesti, huolehtia itsestään ja pysyä poissa turhaan. Jääkaappi on täynnä, puhelin toimii ja häihin ei ole enää paljoakaan. Mutta miten ehtiä kaikkeen?
Kaisa ei kuitenkaan malttanut pysyä poissa. Hän ei ollut koskaan ollut näin pitkään erossa äidistään, eikä vielä osannut käsitellä ikävää.
Kaisa syntyi, kun Marja, pitkänokkainen, kömpelön näköinen nainen, oli jo 35-vuotias. Marja työskenteli Alepassa myyjänä, ja kaikki olivat jo laittaneet hänelle ikävällä tavalla pisteen: vanhapiika. Ei sieltä enää lapsia tule!
Mutta Marja yllätti kaikki. Lähti lomalle Turun saaristoon ja toi mukanaan sulhasen. Eikä minkä tahansa! Timo oli pitkä, harteikas blondi. Marja näytti hänen rinnallaan pikku hiireltä suuren kissan kainalossa. Ei ne ole pari, sanoivat kaikki.
Mutta kun Timo astui Marjan elämään, turkista nautti jo Marja.
Timo oli ahkera ja viisas. Osasi tienata ja säästääkin. Ja vaimolleen, jota rakasti sydänjuuriaan myöten, hän ei rahassa säästellyt. Marja kaunistui, osti uusia vaatteita, leikkasi lyhyen polkkatukan ja huomasi, että vanhat ystävät eivät enää käyneet kylässä.
Eipä Marjalla juuri ystäviä ollutkaan. Ulkonäköään kaikista erottuvaa Marjaa vältettiin nuorena tansseissa ja porukoissa ettei vain pilaisi tunnelmaa.
Niinpä ne muutamatkin, jotka piipahtivat teellä vain pyytääkseen palvelusta ja toivoen saavansa jonkun harvinaisen tavaran Alepasta, jäivät pois, kun Timo tuli.
Marja pelkäsi juoruja. Nehän leviävät kuin tuli kuivassa heinässä. Hän tiesi, että monet pitäisivät Timon liian hyvänä hänelle, ja siitä syntyisi puheita. Siksi Marja teki kodistaan linnan: vain lähimmät pääsivät sisään.
Turhaan pelkäsi. Timo ei välittänyt muista, vain Marjasta. Hän ymmärsi jo aikaisin, että sanonta kauneus ei ole kaikki ei ole turha. Yksin kasvanut, alkoholisoituneen isoäidin kasvatuksessa, hän tiesi enemmän kuin moni muu.
Vanhemmat kuolivat, kun Timo oli kaksivuotias. Isä, hiukan humalassa, menetti auton hallinnan sateessa.
Timo jäi isoäidin kanssa, joka ei koskaan selvinnyt ainoan poikansa kuolemasta. Alkuun juomista vähän, sitten enemmän. Jo kahdeksan vanhana Timo osasi keittää puuron ja silittää paidan, jotta koulussa ei kukaan ihmettelisi. Hän yritti pärjätä hyvin koulussa. Kauneus oli enemmän vaivana kuin apuna: lapset huomasivat hänet heti, aikuiset pitivät häntä silmällä, eikä rauhaa juuri löytynyt.
Poika kasvoi uhmikkaaksi ja vihaiseksi. Mistäpä lämpöä olisi saanut, kun isoäiti rakasti pulloa enemmän kuin poikaa? Kukaan ei kysynyt, miten Timo pärjää.
Kukaan, paitsi leipäpuodin Irja, jolla oli kaksi lasta yksinhuoltajana. Irja oli kasvanut lastenkodissa, mutta oli siitä huolimatta saanut aikaan kodin, jossa rahaa oli niukasti, mutta leipä tuoretta ja pannussa perunat paistuivat lauantaisin. Hunajaa toivat naapurit, jotka pitivät mehiläisiä.
Kiitos! Mitä olen velkaa?
Ei mitään. Annan mielelläni, kun olet aina ystävällinen muillekin!
Irja laski Timolle joka päivä pullan leivän kylkeen.
Syö koulussa! hän sanoi napakasti ja silitti pojan hiuksia.
Tuo pieni ystävällisyys ilman syytä annettu lämmitti Timon koko päivää. Aluksi hän kieltäytyi pullasta, mutta tajusi loukkaavansa Irjaa, joten kiitti ja auttoi kaupalla koulun jälkeen. Lopulta Timo alkoi pitää Irjaa äitinään.
Kun Timon isoäiti kuoli pojan ollessa viidentoista, Irja otti Timon luokseen.
Olet ollut jo pitkään kuin poika minulle. Laitetaan tämä virallisesti.
Näin Timolle tuli uusi perhe: äiti ja veljet. Kun oli joku, joka välitti, Timon kiukun tilalle tuli rauha sitä ei enää sydämessä ollut.
Valmistuttuaan ammattikoulusta Timo meni töihin, remontoi isoäidin asunnon, mutta rakkaus ei ottanut löytyäkseen. Naiset tutustuivat mielellään, mutta vakavuus lopahti nopeasti. Yksi, johon Timo rakastui, sanoi suoraan:
Ei jaksa, Timo. Olet liian komea. Lähdet kuitenkin pois, jätät minut ehkä lapsenkin kanssa. Sinulle olisi koko maailma avoinna, miksi pysyisit yhden kanssa?
Kiukku kolkutti taas sydämeen, mutta Timo tiesi kenen luo mennä.
Poika, ei hän ollut se oikea. Omasi tulee vielä vastaan. Ilman uskoa ei elämässä mikään onnistu. Odota vain.
Irja osasi aina oikeat sanat. Timo rauhoittui ja päätti odottaa.
Vuosia kertyi, mutta sitä oikeaa ei kuulunut. Irja hoputti: nyt lähdet ensimmäistä kertaa elämässäsi merelle!
Se sinun pitää nähdä, Timo! Se on suuri, lempeä ja joskus hurja. Arvaat sitten, kun näet!
Tuolla matkalla Timo tapasi Marjan. Kukaan ei huomannut laiturilla katselevaa, vaatimattoman näköistä tyttöä paitsi Timo. Silloin hän häkeltyi, sillä Marja muistutti hämmästyttävällä tavalla Irjaa. Tutustuessaan lähemmin Timo ymmärsi: tämä on elämäni lahja! Marja oli yhtä lämminsydäminen kuin hänen äitinsä. Hänellä oli paljon annettavaa, rakkautta jota kukaan ei ollut ennen nähnyt.
Timo ei päästänyt irti. Tytärtään, Kaisaa, Timo ja Marja rakastivat niin syvästi, että joskus se pelotti heitäkin.
Enhän minä pilaa häntä liialla huolenpidolla? Marja mietti.
Ei, ei! Kaisa on viisas ja hyvä! Timo vakuutti.
Niin Kaisa kasvoi iloiseksi, lempeäksi lapseksi.
Äitiinsä tullut! Irja hymyili. Pidäthän tyttäristäsi huolta! Onni asuu kodissa, jossa on rakkautta!
Suhde kasvattajaveljiin säilyi lämpimänä. Siksi kun Timolla tuli huolia terveydestä, hän puhui ensin veljille, ennen kuin kertoi vaimolle tai äidille.
Oikein teit, Timo! Me kyllä selvitämme tämän! Veljet tarttuivat toimeen.
Pian löytyi lääkäri, ja kun vaikea diagnoosi kävi ilmi, veljet eivät antaneet vanhemman sortua epätoivoon.
Sinulla on tytär! Me autamme, lääketiede kehittyy.
Taistelu kesti yli kymmenen vuotta. Timo selviytyi aina kotiin, vaikka lääkärien arviot synkkenivät.
Toinen olisi jo luovuttanut, mutta teillä on sitkeyttä!
Timo ajatteli: voima on Marjan ja Kaisan rakkaudessa. Kaisa juoksi koulun jälkeen sairaalaan ruokaa tuomaan, vahtimaan, että isä söi.
En jaksaisi syödä, pikkuinen.
Iskä, syö! Keitto on suolainen, äiti itki sitä keittäessä. Sanoin, ettei enää saa itkeä palaat pian kotiin! Näinhän se menee?
Niin menee, Kaisu
Kotiin Timo aina palasi. Siellä häntä odotettiin.
Lopulta hän nukahti pois kotonaan, Marjan sylissä. Marja jäi istumaan hänen viereensä aamuun saakka, muistaen elämänsä hetki hetkeltä.
Kiitos, rakas Minulla ei ole ollut mitään valittamista. Olin onnellinen kanssasi.
Aamulla, Kaisa kömpi vanhempiensa makuuhuoneeseen ja kiljahti hennosti kuin lintu, jota joku sattuu.
Älä itke, pieni. Iskään ei enää satu. Nyt sillä on hyvä olla. Kuulitko? Minä olen aina tässä, sinun kanssasi
Marja ja Kaisa eivät jääneet yksin. Timon veljet ja Irja kävivät usein. Perhe auttoi yhdessä surun yli kukaan ei voi surra yksin.
Vuodet kuluivat. Kaisasta kasvoi nuori nainen eikä hän viihtynyt peilin edessä. Hän ymmärsi olevansa ruma. Sitä ei voinut muuttaa.
Voisiko nenälleen mitään? Tai silmille? Pituudesta puhumattakaan. Porkkanatkaan, joita Kaisa söi kasvaakseen, eivät auttaneet.
Koulussa häntä pilkattiin. Marja lohdutti:
Näet vielä, tytär, kuka lopulta on onnellisin! Anna ajan kulua!
Kaisa valmistui lukiosta, meni yliopistoon eikä sielläkään kukaan arvostanut hänen lempeyttään ja ahkeruuttaan. Kauniit näkyivät, Kaisa jäi taustalle, mutta hänen muistiinpanonsa olivat aina täydellisiä.
Mitä me nyt tehdään, äiti? kysyi Marja huolissaan, kun huomasi tyttären osaavan työnsä mutta olevan perin avuton ihmissuhteissa.
Lähetämme hänet merelle! virnisti Irja. Toimi kerran, miksei uudelleen! Vai mitä?
Hyvä idea, mutta Kaisa ei lähde yksin. Suuttuu vaan.
Mennään koko porukalla! Pojat perheineen mukaan, kyllä Kaisa siitä yksin livistää! Muistatko, kun viimeksi karkasi kaupungille mökiltä?
Sovittu! Nyt aletaan kerätä porukkaa!
Kohtalolla oli kuitenkin omat suunnitelmansa.
Kaisa kyllä kävi merellä, mutta pysyi perheen lähellä. Ei suostunut mihinkään yksin.
En minä halua mennä yksin minnekään!
Mitäpä siinä, perhe tyytyi.
Mutta kohtalo virnisti ja järjesteli omia ratojaan. Heti lomalta palattuaan, Kaisa kohtasi elämänsä rakkauden arjessa. Töistä palatessaan hän ajoi auton parkkipaikalle, ja taivas repesi ei mikään sade, vaan täysi kaatosade.
Hyvästellyt nahkakengät käsissään, Kaisa lähti paljain jaloin kotiin lätäköiden yli, tietäen äitiään odottavan. Juuri kotikulmalla auto roiskautti lätäkön mudat suoraan Kaisan päälle.
No sepäs hienoa! Kaisa huusi.
Mutta kohta nauratti jo niin, että autoilija, joka pysähtyi pahoittelemaan, jäi lumoutuneena katsomaan Kaisaa.
Kohtalo hymähti, pani rastin listaan ja siirtyi seuraavaan kohteeseen, tietäen että Kaisan ja Jussin elämä vielä kulkisi yhdessä pitkästi.
Niin kävi.
Vuosien päästä samat naapurit jo supattivat, kun Jussi ajoi autonsa pihaan:
Näitkö, millainen turkki tuolla Kaisalla on päällään?! Minä en ole ikinä saanut omaa ukkoa mihinkään!
Jatkatko taas tuota? Ei sovi tuolle tuota, ei sovi!
Kylläpä sinulla on mustasukkaisuutta! Miksi Kaisan onni harmittaa?!
Harmittaa! Miksi jotkut saavat kaiken, toiset eivät mitään? Katso nyt niiden lapsia: miten niin rumille vanhemmille voi tulla niin kauniita lapsia?!
Genetiikkaa! Kaisan isä oli kuulemma komea kuin elokuvissa.
Vai niin! Mutta miksi Kaisa aina hymyilee, vastaa kiitollisesti eikä koskaan ilkeä? Miksei hän vihaa maailmaa, kun ei ulkonäköä herunut?
Ei ole pakko vihata, vaikka syytä ehkä olisi.
Sinäpä se osaat olla tyhmä! Miten tehdä, että mies rakastaa niin kuin Jussi rakastaa Kaisaa? Ehkä Kaisalla on jokin salaisuus?
Sano sille suoraan. Ehkä kertoo!
En minä siltä mitään kysy. En opi elämää tuollaiselta!
No, koska sitten nariset. Kateellisena hampaita kiristellen elämä sujuu muka paremmin?
Kaikkien juorut eivät kiinnostaneet Kaisaa. Oman perheen huolehtiminen vei ajan ja ajatukset: äiti väsähti, Irja muutti lähemmäs auttaakseen, sedät pyysivät vierailulle ja Jussi lupasi uusia varastoa. Lapsistakin piti huolta.
Sampo, Lahja, tulkaahan kotiin! Mummu otti piirakan uunista, ei sovi odottaa!
Taas ilta, johon mahtui hetki yhteiselle laululle ja satu yöksi Marjan kertomana.
Siinä elämä jatkui, lämpimänä, tavallisena ja juuri siksi niin onnellisena.
Elämän oppi onkin, että onni ei tarvitse kauniita kasvoja vaan lempeää sydäntä ja rakkautta, joka kiertyy arjen jokaiseen hetkeen. Ja että lopulta sillä, mitä muut sanovat, ei ole mitään merkitystä.
