Mitä ne sanoivat poliisissa? kuiskasi Aila, kun äiti laski puhelimen pöydälle.
Eivät mitään hyvää, Annikki otti vesilasin ja joi pari kulausta. Sanoivat, että on liian varhaista huolestua. Pitää kulua ainakin vuorokausi Mutta minähän tunnen tunnen, että jotakin on tapahtunut!
*****
Hei äiti! Onko isä ehtinyt lähteä jo? kysyi Aila, säntäten asuntoon kermakakku kainalossaan.
Hei, rakas. Lähti jo. Minähän sanoin, että hänellä on tänään viimeinen päivä töissä: työporukka järjestää eläkekahvit ja samalla juhlistavat hänen 60-vuotispäiväänsä. Ymmärrät kai, ettei isä voinut jättää menemättä.
“Harmillista…” Aila pettyi silmin nähden.
Mutta hän lupasi tulla kotiin lounasaikaan.
No, käyhän se. Daaniel (Ailan mies)kin tulee silloin. Koko perhe yhdessä. Sillä aikaa voidaan laittaa pöytä koreaksi, vai mitä?
Tietysti. Autat minua, yksin en taida jaksaa. Mutta otetaan ensin teet vesi kiehuu jo. Ja ekleerejäkin on, sinun suosikkeja. Kelpaako?
Todellakin.
He istuivat pöydän ääreen nauttimaan teet ja eklerit, jutellen säästä, luonnosta ja isästä, joka tänään täytti 60 vuotta.
Kaikki oli hyvin mutta kuitenkin
Annikki huomasi, että Ailaa jokin painoi. Jokin asia halusi tulla sanotuksi, mutta sanat eivät löytäneet tietään ulos.
Äidin sydän alkoi väpättää levottomana.
Onko sinulla kaikki hyvin, tyttöseni?
Niinkö siitä huomaa? Aila naurahti hermostuneena.
Kyllähän sen huomaa. Haluatko kertoa minulle jotakin?
Haluan. Mutta älä huoli, äiti. Hyviä uutisia vain.
Niinkö? No kerro nyt pian.
Kysyimme Daanielin kanssa, ja päätimme antaa teille sen kesämökkitontin, jonka ostimme viime vuonna.
Antaa meille? Kuinka niin?
Kokemuksesta ja rakkaudesta. Daaniel on juuri rempannut mökin, ja siellä voi nyt asua oikein mukavasti koko kesän.
Mutta entä te?
Me tullaan lomalla kylään teille. Ymmärrätkö, meillä ei nyt ole aikaa eikä mahdollisuutta puuhata mökillä alun perin kaavailemalla tavalla Aila jäi hymyilemään salaperäisesti.
Miksi ei?
Koska teistä tulee pian mummo ja ukki. Vain kahdeksan kuukautta enää.
Ihanko totta?
Totta!
Voi hyvänen aika! Voi miten olen iloinen, Aila! Mitenkähän Veikko ilahtuu, kun tämän kuulee.
Annikki hypähti pystyyn, halasi tytärtään lämpimästi ja suuteli molemmille poskille.
Ajattelin, että saisitte tietää tämän yhdessä, en osannut arvata, että isä lähtee niin aikaisin.
Ei se mitään, kohta hän tulee, kerrot hänelle sitten. Mutta nyt, tyttökulta Annikki katsoi kelloa ryhdytäänpä vakavasti kokkaamaan.
No tehdään niin!
Kattilat kolisivat, veitset hakkasivat leikkuulautaa, mutta he eivät törmäilleet toisiinsa lainkaan päinvastoin, kaikki sujui kuin yhdellä ajatuksella. Keittiö täyttyi herkullisten ruokien tuoksusta.
Paistettua kanaa, kalapullia, perunasosetta ja kolmea erilaista salaattia.
Saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mietti Annikki katsellen kelloa.
Yhdessä käsissä tämä sujuu nopeasti, Aila naurahti. Soitatko isälle, tiedätkös koska hän kotiutuu?
Juu
Minäkin soitan Daanielille, kysyn missä hän viipyy.
Aila etsi kännykkänsä eteisestä.
Annikki otti puhelimen, valitsi Veikon numeron. Hän kuunteli pitkät hälytykset, katkaisi ja soitti uudestaan tulos sama. Veikko ei vastannut. Annikki vilkaisi kelloa, huoli hiipi mieleen:
“Miksi ei isä vastaa?”
Nyt vasta Annikki muisti, ettei Veikko ollut soittanut töihin mennessään kuten oli luvannut. Kylmä väre kulki selässä.
Äiti, Daaniel sanoi tulevansa tunnin sisällä! huikkasi Aila keittiöön. Soittiko isä?
Ei vastaa
Outoa.
Tosi outoa, Aila. Olen soittanut useasti, muttei mitään Veikko aina vastaa. Hän lupasi tulla kotiin lounaaksi. Hän pitää aina lupauksensa. Eikä hän soittanut, kun saapui töihin sellainen ei ole isän tapaista. Miksei hän vastaan?
Jos vaikka soittaisit hänen esimiehelleen? Kysyt voisiko tämä päästää päivänsankarin kotiin. Koko perhe odottaa!
Niin, soitanpa.
Annikki ei ollut koskaan ollut hermoheikko, mutta nyt huono aavistus painoi rintaa. Veikko vastasi aina, vaikka olisi kiire. Hänellä ei ollut mitään tärkeämpää kuin vaimo.
“Tänään vielä vähemmän olisi varaa olla vastaamatta, hän kyllä tietäisi että huolestun”, mietti Annikki, “mutta ehkä… Hänhän jää eläkkeelle, sitä ei koeta kuin kerran elämässä… Veikko teki neljäsosan elämästään tätä työtä. Varmaan vaikea luopua…”
Haloo! keskeytti miesääni mietinnän.
Hyvää päivää, Kalevi! Täällä Annikki, Veikon vaimo. Soitan kysyäkseni, koska päästätte Veikon kotiin, täällä me jo odotellaan tytär ja vävykin tulossa.
Päivää, Annikki, vastasi esimies. Oikeastaan, en tiedä mitä sanoa
Anteeksi kuinka?
No, mekin ollaan jo odoteltu häntä. Soiteltu useasti, muttei vastaa.
Eli… ettekö tarkoita, että Veikko ei ole tullut töihin?! järkyttyi Annikki.
Ei ole, mutta kyllä me yhä häntä odotetaan. Jos saatte yhteyden, pyytäkäähän häntä tulemaan. Ei viivytetä kauaa, mutta seremonia kuuluu asiaan
Tietysti Kalevi, ilmoitattehan jos Veikko ilmestyy.
Annikki laski puhelimen kädestään vapisevin käsin. Katsoi Ailaa silmiin.
Aila, isä ei ole ollut töissä lainkaan. Eikä vastaa. Missä hän voi olla?
Rauhoitutaan, äiti. Soitetaan yhdessä.
*****
Veikko astui omasta rappukäytävästä katsoen aamuaurinkoon, tervehti pihapenkillä höpötteleviä vanhoja rouvia. 25 vuotta sama reitti, tänään ei kuitenkaan töihin vaan hakemaan työtodistusta ja jättämään hyvästit kollegoille.
Hän oli nähnyt monen kollegan jäävän eläkkeelle nyt oli oma vuoro.
Mutta miksi hän oli levoton? Hän ei nukkunut yöllä juuri lainkaan. Sydänalassa outo tunne aivan kuin vielä jotakin jäisi tekemättä.
Hän ei halunnut huolestuttaa Annikkia siksi ei kertonut kipristelystä rinnassa.
“Tätä on ollut ennenkin, menee kyllä ohi”, hän vakuutteli itselleen, käsi hakeutui rintalastalle. Hän lähti tavallista aiemmin, ettei paljastuisi. Ei halunnut pilata juhlaa.
Pysäkillä Veikko otti suunnan keskustaan, otti sydäntään, kun huomasi täyden ratikan tulevan. Hän pelkäsi voivansa huonosti tungoksessa.
Kelloa vilkaisten hän päätti kävellä työpaikalle aikaa riitti, ilma oli raikas.
Hän päätti: “Soitan töistä, kuten sovittiin.” Mutta hän ei koskaan päässyt perille.
Pieni puistopolku hiljaisuudessa siellä Veikko tunsi huonovointisuutta. Istuessaan penkille, avasi paidan kaulaa, hengitti syvään syksyä. Aika hävisi, olo ei kohentunut, päinvastoin.
Lopulta, vastahakoisesti, hän kaivoi puhelimen taskusta: “Soitan Annikkille ja sitten hätäkeskukseen.” Kädet vapisivat, puhelin putosi maahan ja kierähti penkin alle. Veikko yritti nousta, ei onnistunut. Syntyi pimeys.
“Mikä syntymäpäivä, mikä eläkepäivä” kävi surullisesti hänen mielessään.
Suurin suru oli se, ettei ehtisi enää nähdä rakasta vaimoaan ja tytärtään.
*****
Annikki otti nitrot, yritti taas Veikon numeroa. Ei vastausta. Ailakin soitti toistakymmentä kertaa, turhaan.
Pian Daaniel tuli paikalle. Kolmestaan istuivat juhlapöydän ääressä, katseissa hiljaisuus.
Eiköhän odottaminen riitä? Annikki havahtui. Soitamme poliisille, jos he voisivat auttaa?
Aila ja Daaniel myöntyivät heti. Kukaan ei uskonut, että Veikko olisi kadonnut ilman syytä.
Veikko oli entinen pelastaja, työn μέσω oli ollut monessa tiukassa paikassa. Ellei hän vastaa näin pitkään, asiassa on oltava kyse jostain vakavasta.
Mitä sanoivat poliisissa? Aila toisti hiljaa.
Eivät mitään hyvää, Annikki joi vettä. Sanoivat, ettet voi tehdä ilmoitusta ennen kuin on kulunut vuorokausi. Mutta minä tunnen… Tunnen että jotain on sattunut!
Sitten meidän pitää etsiä hänet itse! sanoi Aila vakuuttavasti.
Olet oikeassa, tyttäreni. Hän lähti ratikalla, lähimmältä pysäkiltä. Mennään sinne heti, kysytään onko joku nähnyt. Ja kuljettajiltakin pitää kysyä.
Äiti, me mennään Daanielin kanssa. Sinä pysyt kotona jos isä tulee kuitenkin takaisin. Soittele sillä aikaa sairaalat. En halua pelotella, mutta parempi olla varuillaan.
Hyvä on.
Aila ja Daaniel pukeutuivat nopeasti ja lähtivät etsimään Veikkoa.
Annikki jäi soittamaan sairaaloihin ja rukoili ääneen: “Voi kun mikään kauhea ei olisi tapahtunut” ja teki ristinmerkin.
*****
Veikko oli yhä tajuton, mutta tunsi joka hetki olonsa huonommaksi. Käsi liikkui vaivalloisesti, sanat takeltelivat: Apu hän sai vaivoin ulos ojentaen kättään kahden ohikulkevan naisen suuntaan.
He vilkaisivat halveksuen: Tämänkin aamusta asti juopunut. Laahaa nyt penkillä. Hui!
Veikko kuuli kommentit, kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Oli tuskallista olla täysin avuton. Hän, joka oli pelastanut lukuisia ihmisiä ja eläimiä.
“Miksi juuri tänään?”
Yhtäkkiä kuului haukuntaa, aivan korvan juuresta.
Sitten jokin pehmeä painui hänen rintaansa vasten ja nuoli hänen leukaansa.
“Koira! Jos koira, niin joku omistaja lähellä,” Veikko ajatteli.
Veikko raotti silmiään vieressä nuuskiva koira. Se oli iäkäs, muttei outo. “Olen nähnyt tämän ennen…”
Muistot alkoivat virrata:
Hän näki tulipalon, näki kuinka hänen kollegansa kantoivat ulos ihmisiä. Ja sitten kuuli ikkunasta koiran haukun.
Onko siellä koira?! Veikko kysyi hätäännyksissä.
On, mutta ei ehditty hakea me emme kerinneet vastasi joku pelastuneista.
Miksi ette KERTONEET heti?! Veikko jäi odottamatta, juoksi palavalle talolle.
Häntä yritettiin estää turhaan.
Kymmenen minuutin päästä, yskien ja tuskin hengittäen, Veikko kantoi pelastetun koiran ulos.
Hän yritti rauhoittua, katsoi pitkään koiraa silmiin.
Nuo silmät sanoivat SUUREN KIITOKSEN. Koira kiitti pelastajaansa elämästään.
Muistot väistyivät ja tuli jälleen pimeää. Ja kylmää.
Hau-hau! koira haukkui lujasti ja nuoli Veikon poskea.
Se tunnisti pelastajansa ja nyt halusi auttaa.
Jos pystyt Veikko kuiskasi vaivoin. Hae ihmisiäihan ketä tahansa.
Sitten hän menetti tajuntansa.
Mutta koira, se lähti. Ymmärsi jokaisen sanan. Se juoksi kohti puiston uloskäyntiä, pysähtyi ensin opiskelijan viereen grillikioskin luona, sitten naiselle ja lapselle suojatien reunalla ja vielä kioskilla lehteä ostavalle miehelle.
Mutta kukaan ei kuunnellut kaikki pelkäsivät, hätistivät koiran pois. Koira vain pyysi apua.
*****
Ratikka-asemalla Aila ja Daaniel eivät saaneet apua: kukaan ei tunnistanut kuvaa, jonka Aila otti mukaan perhealbumista.
Aika oli käymässä vähiin.
He kiersivät marketin, kioskin, kaikki lähipihat.
Isästä ei näkynyt jälkeäkään, eikä puhelimen soittoihin tullut vastausta. “Missä sinä olet, isä?!”
Juostessaan puiston ohi Aila kuuli kovan haukahduksen. Hän pysähtyi ja näki iäkkään koiran, joka haukkui ohikulkijoita ja väisti heitä, jos joku huitoi. Mene pois! ärähti eläkkeellä oleva mies sauva ojossa. Eläimet nykyään, eivät anna rauhaa!
Mitä nyt, Aila? Daaniel ihmetteli.
En tiedä Koira käyttäytyy oudosti. Ihan kuin haluaisi sanoa jotakin Tunnen sen vaan.
Koiran ja Ailan katseet kohtasivat Aila näki niissä silmissä avunpyynnön, ei vain pyynnön vaan hätähuudon.
Minne sä nyt menet? Daaniel huusi, mutta Aila ei kuullut.
Hän seurasi koiraa, joka johdatti hänet penkille, jossa Veikko makasi tajuttomana, mutta hengissä.
Isä! Aila huusi, nosti päätä ja yritti herätellä. Daaniel, soita ambulanssi!
*****
Ambulanssi tuli nopeasti, ja vei Veikon Meilahden sairaalaan sydänosastolle.
Aila ja Daaniel veivät koiran autolle ja ajoivat sairaalalle. Matkalla Aila soitti äidilleen ja lupasi soittaa heti, kun tietäisi lisää.
Teidän isänne oli onnekas lääkäri sanoi hetkeä myöhemmin Onnekas, että löytyi ajoissa. Puoli tuntia myöhemmin, emme olisi ehtineet tehdä mitään.
Hän jää henkiin? Aila nyyhkytti.
Jää.
Aila halasi koiraa lujasti sairaalan oven ulkopuolella.
Kiitos kiitos että pelastit isäni.
Mikä isällä? Daaniel kysyi.
Kaikki hyvin, hän paranee, Aila nyökkäsi väsyneenä. Kaikki kiitos hänelle koiraa osoittaen.
Sillä on kaulapanta on varmaan ollut kotikoira.
Niin Mutta meidän pitää ottaa se kotiin, kunnes löytyy oikea koti. Se pelasti isän. En voi jättää sitä kadulle.
Tietysti.
*****
Annikki, Daaniel ja koira (jonka kaulapannassa luki Bori) seisoivat sairaalan pihalla, katsellen pääovelle päin.
Kun ovet avautuivat, ulos astuivat Aila ja isä. Koira juoksi suoraan Veikon luo, heilutti häntää ja haukkui iloisesti. Hänen silmissään loisti kiitollisuus.
Isä, tässä on se, joka sinut pelasti. Hän teki sinulle elämäsi arvokkaimman syntymäpäivälahjan antoi sinulle uuden elämän.
Kiitos, ystävä, Veikko kumartui ja silitti koiraa. Mutta missä mahtavat olla sen omistajat? Muistan hyvin että koiralla oli koti.
Yritimme löytää, laitoimme ilmoituksia nettiin, mutta kun olit sairaalassa, kukaan ei ottanut yhteyttä.
Sitten Annikki tuli Veikon viereen. Kyyneleet virtasivat, mutta kasvoilla oli hymy:
Kiitos, Veikko, että säilyit hengissä.
Anteeksi, Aino, etten kertonut että vointi oli huono. Luulin että menee ohi ja tässä sitä ollaan.
Annan anteeksi. Mennään kotiin? Juhlimaan uutta syntymäpäivääsi?
Mennään.
*****
Veikko yritti etsiä Boria omistajaa, kävi jopa palaneella talolla, joka oli tuhoutunut vuosi sitten.
Siellä ei enää asunut ketään. Naapurit kertoivat, että perhe oli muuttanut toisaalle koira jäi jälkeen; ehkä sillä ei ollut paikkaa uudessa kodissa.
Niinpä Borista tuli Veikon uusi perheenjäsen.
Veikko haki työtodistuksensa Borin kanssa, otti sen mukaansa mökille, ja yhdessä Daanielin kanssa haki Ailan ja pienen tytön synnytyssairaalasta.
Onneksi olkoon, isä! hymyili Aila. Nyt olet pappa ja sinulla on kaksi lastenlasta!
Voi miten olen onnellinen!
Hau-hau! Bori yhtyi iloon.
Veikon elämä alkoi hiljalleen kirkastua ja sai uudenlaista tarkoitusta. Koko sydämestään hän oli kiitollinen Borille joka antoi hänelle uuden mahdollisuuden tähän elämään.
