Riita
Hilkka, anna jo anteeksi! Turha koko riita. Älä nyt enää mökötä! Eihän me olla mitään tyttösiä enää! päräytti Aino Virtanen, valiten siskonsa numeron ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Nyt pitäisi jo aikuistua, Hilkka! Kuinka kauan tätä jatkuu…
Anteeksi Mutta kenelle soitatte? En ole Hilkka
Ääni oli selvästi aivan vieras. Nuori, pikkuisen epävarma, mutta mukavan kuuloinen.
Aino Virtanen hätkähti. Sellaista ei hänelle usein sattunut.
Kullannuppu, kuka olet? Miten sinulla on siskoni numero?!
Tämä on ollut minun numeroni jo yli vuoden. Anteeksi, mutta en tunne teitä, enkä Hilkkaa, jolle soitatte. Hyvää päivänjatkoa!
Aino jäi hölmistyneenä tuijottamaan tyhjyyteen, hän ei saanut sanaa suustaan. Puhelin piippasi varattua, ja Aino tunsi oudon pelon nousevan rintaan.
Päätellen mokanneensa, Aino kaivoi silmälasit nenälleen ja etsi Hilkan numeron vanhasta kuluneesta punaisesta muistikirjastaan, jonka oli aikanaan saanut siskoltaan lahjaksi. Hilkka rakasti kauniita esineitä ja tiesi, että Ainokin niistä piti, mutta ei raaskinut niihin yleensä rahaa käyttää “turhuuksia”. Siksi Hilkka aina hemmotteli siskoaan pienillä yllätyksillä: milloin laukku, milloin sievä kynä, joskus huivi. Pientä, mutta niin mukavaa. Ainolla taas oli tapana ostaa lahjoja isolla kädellä näyttäviä ja kalliita, kaikille selväksi, kuinka paljon hän siskoaan rakasti!
Kun Aino syötti numeron uudestaan manuaalisesti, ymmärsi hän, että huolia oli tulossa juuri sieltä mistä ei osannut odottaa. Sama vieras ääni vastasi jälleen nuorekas, kaunis, mutta vieras.
Anteeksi, mutta olen jo sanonut, että tämä on minun numeroni, nuori nainen kuulosti selvästi hermostuneelta. Älkää enää soittako, olen töissä. Minulla on oppitunti meneillään.
Odota nyt! Aino pelästyi, että puhelu katkaistaisiin taas. Sano, koska voin soittaa takaisin? Tämä on tosi tärkeää!
Puolen tunnin päästä. Silloin on tauko.
Aino laski puhelimen pöydälle ja jäi miettimään.
Miksi Hilkka vaihtoi numeronsa? Miksei hän kertonut siitä? Oltiinhan me riidoissa, muttei nyt niin, ettei tavoittaa saisi!
Aino alkoi äksyillä itsekseen.
Aina sinä, Hilkka, olet ollut vähän huithapeli! hän mutisi, pyyhkien keittiön pöytää järjettömän kauan ja vilkuillen kelloa.
Aino ei koskaan kyennyt vain istumaan toimettomana. Jo lapsena hän oli ollut touhukas, räväkkä, oikeudenmukainen ja reilu, mutta usein suorasukaisuus ärsytti läheisiä. Ainoa se ei hetkauttanut. Hän tiesi olevansa oikeassa!
Hilkka oli toista maata rauhallinen, lempeä, hidastempoinen. Siinä missä Aino jo silitti vaatteet molemmille, letitti siskonsa hiukset ja asetteli rusetit, Hilkka vain seisoi hammasharja kädessä kylpyhuoneessa ja piirsi sormella peiliin.
Hilkka, mitä sinä nyt taas puuhaat?
Mietin vain…
Lakkaa pelleilemästä. Myöhästytään kouluun! kiivastui Aino. Miettii hän!
Eikö saisi miettiä?
Ei! Jätä ajattelu muille, sinä pese hampaat ja syö!
Niin se aina meni. Hilkka tuli perässä ja Aino ehti jo vuoren huipulle ja takaisin ennen kuin sisko oli hereillä.
Voi sinua, Hilkka! Olet niin hidas kuin et eläisi ollenkaan! Näinkin ei voi jatkua!
Hilkka ei pahastunut siskonsa nalkutuksesta. Hän katsoi suoraan, saattoi hymyilläkin:
Aino, ei kaikkien tarvitse olla sellaisia säheltäjiä! Sinä olet meidän ylpeys, minä olen sitten… noh, omissani. Ei se haittaa!
Sinä aina omissa oloissasi! Jatkat tuolla menolla, niin elämä menee ohi. Liiku nyt!
Hilkka ei ottanut itseensä tajusi Ainon tarvitsevan purkautumisväylän ylikiehuneelle energialleen. Hilkka odotti, että siskon rakkaudesta tulisi aikuisempaa ja rauhallisempaa.
Miten tyynnytellään tulivuorta? Vain meri sen osaa. Niin se menee ihmisissäkin tuli palaa rinnassa, ja rakkaus sitten rauhoittaa, muovaa, rakentaa uuden maiseman. Ja kohta keskellä kraatteria onkin autuas pieni saari ja ympärillä vesi.
Mutta Ainon rakkaus oli omanlaistaan se poltti kaiken, joka tuli liian lähelle.
Ainolla oli ollut neljä miestä. Kolmen ensimmäisen kanssa eropaperit tuli ennen kuin vuosi oli täynnä.
Ei luonteet kohdanneet! selitys oli aina sama.
Neljännen kanssa Aino kesti kolmisen vuotta. Mutta lähti silti, vaikka kädessä oli pieni tytär eikä tulevaisuus näyttänyt erityisen valoisalta.
Mihin näitä miehiä nykyään tehdään? Mitään ei huvita, perhe ja lapset eivät kiinnosta, vaimokin on kuin huonekalu! Aino pauhasi, kun tuli käymään Hilkalla. Miten sinä jaksat sen Topin kanssa?
Hilkka puoliso Topi toi hiljaa teetä pöytään ja nappasi syliinsä kummitytön:
Jutelkaa rauhassa, minä laitan Mintun nukkumaan.
Väsynyt Minttu nuokkui pöydässä, mutta äiti ei ollut hänen tilanteestaan moksiskaan.
No niin! Mitä minä sanoin? Ei kalaa, ei lintuakaan! Aino jupisi, kun Topi poistui. Eikö sinua ahdista tuo mies? Tylsistyyhän siinä!
Hyvin minä pärjään. Juothan nyt teetä. Et varmaan ole syönyt koko päivänä? Hilkka hymyili, työnsi keksikorin likemmäksi.
En ole. Aino tunnusti ja alkoi ahmia keksejä. Mutta mieti nyt! Taas yksin!
Ehkä sinun pitäisi vähän pehmittyä. Miksi aina taistelet? Onko se sen arvoista? Elämä menee ohi, Minttu kasvaa ja lähtee omilleen niinhän sen kuuluu mennä. Mutta entä sinä, Aino? Yksin jäät jos jatkat noin.
Voi sinua, Hilkka! Et vain ymmärrä!
Mitä sitten pitäisi ymmärtää?
Sitä, ettei muihin voi luottaa! Kaikki valehtelevat!
Minäkin?
Sinäkin! Höpiset että rakastat Topia, muttet edes lapsia halua hänen kanssaan! Se tarkoittaa vain yhtä asiaa: et ole koskaan oikeasti rakastanut!
Hilkka ei vastannut heti. Nousi, kävi katsomassa vedenkeittimen, kuivasi silmänsä ja sanoi niin hiljaa, että Aino tuskin kuuli:
Ei se aina tahdosta ole kiinni. Haluaisin kyllä mutta ei minusta tule äitiä.
Aino syöksyi halaamaan sisarta.
Kuka niin sanoo? Lääkäri? Anna olla! Mä etsin vaikka parhaat erikoislääkärit! Kyllä me vielä saat lapsen, sen lupaan!
Mutta asennekaan ei aina riitä. Kaikkea ei voi väkisin vääntää, jos kohtalolla on oma suunnitelmansa.
Hilkasta tuli äiti mutta toisin kuin alunperin olisi toivonut. Biologisia lapsia ei tullut. Mutta jos joku kehtasi väittää, etteivät adoptoidut Topin suvun pikkuiset jotka päätyivät heidän huomaansa vanhempien menehdyttyä olleet omia, olisi saanut kyllä tuntea Hilkan luonteen. Hilkka suuttui tästä myös Ainolle ja riitakin syntyi, pitkä ja syvä.
Mitä sinä vieraiden lapsilla teet, Hilkka! Kyllä sinulle omiakin vielä tulee!
On jo kohta neljäkymmentä, Aino. Jos olisi ollut tullakseen, olisi jo tullut. Ja nuo lapset? Jätänkö heidät laitokseen?
No entä sitten? Ottakoot muut ne jos mielivät!
Minä haluan! Ymmärrätkö?! Minä!
Voi Hilkka, mistä ihmeestä sinä tuon jääräpäisyytesi olet saanut?
Jääräpäinenkö?
Hölmö ja itsepäinen! Sehän on vain murhetta ja vaivaa sinulle!
Riittää, Aino! Nyt riittää! Mene jo Minttu odottaa sinua kotona.
Minttu on kesäleirillä. Tulee viikon päästä. Ja sitten tällainen yllätys! Älä tule silmilleni enää! Äläkä apua pyydä, kerran et halua kuunnella!
Miksi sinussa on niin paljon vihaa, Aino? Hilkka vielä hiljaa kysyi, kun Aino juoksi jo portaita alas, loukkaantuneena siitä ettei saanut tahtoaan läpi.
Vastausta Hilkka ei saanut. Aino oikeasti suuttui, katkeroitui siskolleen eikä puhunut moneen vuoteen tälle eikä Hilkan lapsille. Nautti marttyyrin roolistaan. Tytär Minttu kuitenkin salaa juoksi edelleen tädilleen kylään, varsinkin kun asuivat samassa kaupungissa.
Jonkin ajan kuluttua Topi sai uuden työn Vaasasta ja muutto tuli eteen. Koko perhe lähti jätti Mintulle uuden osoitteen ja ohjeen, että apua saa aina, oli äidin mielipide mikä tahansa.
Kaikkea elämässä voi sattua, Minttu Halattiin asemalla. Muista, me ollaan aina täällä, älä jää yksin. Ja pidä äitiä silmällä tiedät, että hänellä on vaikeampaa. Ole lempeä, ei teillä muita oikein ole…
Minttu kuunteli tätiä. Vaikka välillä äidin kanssa oli ristiriitoja, hän yritti parhaansa.
Sitten tuli aika, ettei mikään enää auttanut.
Minttu kasvoi, tapasi poikaystävänsä Pekan ja äiti ei tätä sulattanut.
Mikä nysverö tuo on muka! Aino tuhisi, kun näki nuoren miehen ovellaan, nörttilasit ja laiha hahmo. Etkö parempaa keksinyt?
Minttu ei selitellyt, vaan lähti ovet paukkuen, Pekka mukana.
Mutta Pekka ei ollut ihan kenen tahansa hyypiö: hieno koulutus, kova ohjelmisto-osaaja, ja pian hän teki Mintulle kosinnan sekä ehdotti yhteistä muuttoa Vaasaan, Hilkan perheen luo.
Siellä on meille paremmat mahdollisuudet, Minttu. Myydään mun asunto, ostetaan sieltä jotain. Mikään ei pidä meitä täällä enää.
Niin kai Minttu itki, mutta tiesi sisimmässään että Hilkka ymmärtää aina.
Pekka rakasti Minttua. Oikeasti. Hän olisi mennyt vaikka maailman ääriin tytön takia. Omat vanhemmat olivat jo poissa, sukua ei ollut enää, joten Mintusta tuli hänelle koko maailma. Tytön haave oli oma koti, kaksi lasta ja pitkä yhdessäolo ja näinhän siinä kävikin.
Hilkka, kuultuaan Ainon uusimmista rähinöistä, yritti soittaa, mutta ei saanut vastakaikua.
Ne sulle karkasi? Aivan sama! Älä soita enää. En halua kuulla tästä porukasta! Aino itki
Aino, nyt riittää! Hilkka oli tosissaan. Rakentaminen on paljon vaikeampaa kuin hajottaminen! Mieti itseäsi olet ajanut oman tyttäresi pois, hyvä että Mintulla on paikka minne mennä! Mitä olisit tehnyt jos minä en olisi täällä? Mikä äiti tekee noin? Eihän sinun tarvitse asua Pekan kanssa, se on MINTUN elämä! Sun tehtävä on olla tuki kukaties elämässä aika monta mutkaa tulee vielä. Minne sitten lapsesi kääntyy? Vieraiden luo? Siksi että äiti ei rakastanut riittävästi että olisi saanut jäädä?
Ja sinä sitten… Aino yritti suuttua, mutta Hilkka ei antanut enää tilaa.
Se siitä! Kun alat ajatella järjellä ja haluat sopia tervetuloa. Mutta nyt tarpeeksi sinun raivoamisestasi! Soita sitten kun olet oikeasti valmis. Sitä odotellessa!
Aino loukkaantui verisesti. Kieltäytyi ajattelemasta koko sovintoa, repi Mintun ja Pekan kutsut ja kuoret auki avaamatta. Lapsenlapsista tulleet valokuvat paiskattiin ensin eteisen pöydälle, sitten jäteastiaan. Hän vaali vihaansa antaumuksella.
Aika kului, mutta perhe jatkoi elämäänsä. Hilkka kasvatti nuoriaan, auttoi Minttua ensimmäisen lapsen kanssa, ja Pekka yhdessä Topin kanssa rakensi omakotitaloa perheelle.
Ja yllättäen Pekasta, siitä laihasta nörtistä, tuli kätevä, osaava ja arvostettu vaimo piti huolta ja rakasti, ja “nörtti” kasvoi rooliinsa. Topi ei lakannut hämmästelemästä:
Voi Pekka, oot se aikamoinen velho! Mistä tiedät kaikki nuo? kysyi Topi.
Kirjasto ja netti, Tepa! Nykyään oppii vaikka mitä jos vain haluaa.
Minttu odotti toista poikaa, kun he saivat uuden kodin valmiiksi. Kun täti Hilkka varovasti kysyi, pitäisikö Ainonkin saada kutsu, Minttu huokasi:
Olen yrittänyt, täti. Soitan aina, mutta äiti ei vastaa. Tai korkeintaan sulkee puhelimen. Ei halua puhua.
Älä itke! Hilkka lohdutti, Et saa rikkoa itseäsi, lapsi tärkein.
En itke… Minttu niiskutti, kaivaten äitiään kuitenkin.
Aino ei antanut periksi. Ajatteli, että kyllä aika tasoittaa, ja hänen sanansa joskus painaa taas. Kun juhlakutsu posteissa tuli Mintun häihin, Aino repi sen silpuksi ja yritti unohtaa koko sukunsa.
Aikaa kului lisää. Kaikki muut jatkoivat elämäänsä. Lapset kasvoivat, Hilkan porukka ja Mintun perhe menestyivät Aino istui yksin uudenvuoden aattona ja sai viimein tarpeekseen yksinäisyydestä. Oli jo ikää tullut eikä sydän enää jaksanut kantaa katkeruutta.
Hän soitti siskon vanhaan numeroon. Mutta vastassa olikin taas vieras nuori nainen.
Kun puolituntisen päästä hän yritti uudestaan, sai selityksen:
Tämän numeron sai käyttöön kun ostin uuden liittymän, jos numeroa ei pitkään käytetä, se voi mennä toiselle asiakkaalle.
Aivan hullua! Mutta tiedätkö, missä siskoni on?
En millään voi tietää.
Aino tajusi sävyttää puhettaan, jos haluaisi edetä.
Voisitko tehdä minulle palveluksen? Jos minä annan sinulle Hilkan tiedot, voisitko käydä siellä kysymässä ja pyytää häntä ottamaan yhteyttä? Maksan kulut, totta kai.
Hetken hiljaisuus, sitten:
Voihan sitä yrittää, mutta et tarvitse maksaa mitään. Sano vaan osoite.
Niin Aino teki. Sitten hän odotti vastausta saapui sekin, mutta aivan toisenlaisena kuin oli odottanut.
Siskosi on kuollut. Hän menehtyi puolitoista vuotta sitten. Oli pitkään sairaana, mutta keho ei jaksanut enää. Hänen miehensä sanoi, että sinut olisi mukava tavata, jos haluat joskus kylään. Ja vielä…
Mitä? Aino oli järkyttynyt, ääni enää tuskin kuului.
Tyttäresi. Hänkin odottaa sinua. Ja lapsenlapsesi heitä on kaksi. Tytär välitti viestin siskoltasi, joka olisi halunnut sanoa sen itse. Mutta ajatteli tämän olevan paras. Sinä et kuitenkaan tahtonut kuunnella…
Kerro nyt!
Aino, älä hölmöile. Kaikki sinun omasi on täällä. Aikuistu nyt, olisi jo aika. Sinua rakastetaan vieläkin.
Puhelu päättyi, ja Aino itki ensimmäistä kertaa ikinä tajusi menettäneensä lähes kaiken, mikä olisi ollut tärkeintä.
Siinä kaikki?
On. Kiitos…
Ei ole mitään kiitävää.
Vieras ääni oli vähän lämpöisempi.
Tule käymään. Sinulla on ihana perhe ja tosi suloiset lapsenlapset.
Sitten piippasi jälleen, ja Aino itki sydän lohduttomana. Sitä kipua hän ei osannut enää tukahduttaa nyt piti uskaltaa katsoa itseään silmiin ja myöntää, että hänen jääräpäisyytensä oli ainakin osittain vienyt rakkauden pois.
Melkein koko yön Aino valvoi. Sitten hän päätti. Hän näppäili Mintun numeron, jonka muisti ulkoa.
Minttu…
Äiti! Moi! Odotetaan sua!
Tyttö, minä…
Älä sano mitään. Tule vain! Me odotetaan.
Tyttären äänessä oli kaikki hänen päättäväisyytensä, mutta myös Hilkan lempeys. Sitä, mitä Ainolta oli vaikeimmin luonnistunut kaikki nämä vuodet.
Rakkautta… Sellaista, joka ei laske menneitä eikä kanna kaunaa. Juuri sellaista, jonka Hilkka aina tiesi ja jota Ainon oli viimein aika opetella.
Eikä hän vielä tiennyt, pystyisikö siihen mutta perille Aino aikoi yrittää. Sen hän lupasi itselleen.
