MAKKARAVARAS
Hän ei voinut olla huomaamatta tuota kissaa. Se ei vain vieraillut hänen pienessä ruokakaupassaan se suorastaan varasti. Mutta sillä tavalla, ettei sydäntä voinut vääntää suuttumuksesta. Päinvastoin.
Kauppias odotti aina kärsimättömänä koko esitystä ja nappasi kaiken puhelimella talteen. Iltaisin hän näytti videot vaimolleen, ja he nauroivat yhdessä pitkään. No niin.
Kissa istui kauan avonaisten ovien edessä teeskennellen, että se vain lepäsi siinä hetken ei muka mitään muuta. Se silmäili ympärilleen, varmisti ettei kukaan ollut näkemässä. Kauppias itse piiloutui suuren jääkaapin taakse, mistä kuvasi kaiken.
Varovaisesti kissan tassut kuljettivat kohti makkarahyllyä. Siellä se nopeutti askeliaan, sieppasi nakin tai lenkkimakkaran ja viipotti tiehensä, mutta
Nälkä pysäytti sen aina parin metrin päähän kaupasta. Siinä se asettui syömään aarteensa.
Kauppias astui ulos, pysähtyi kauas ja kysyi:
Maistuuko hyvältä?
Kissa kohotti päätään ja maukui hyväksyvästi.
Hyvä niin, totesi kauppias. Tule uudestaan.
Saatat kummastella: miksi makkarat olivat hyllyllä, ilman jääkaappia, eivätkä näkyvästi esillä? Miksi vieläpä erikseen pieneen pinoon laitettuina? Selitys on yksinkertainen.
Kauppiaalla oli suuri, lempeä sydän.
Hän päätti ruokkia kissaa näin. Kissa oli ilmestynyt kaupan eteen erittäin laihtuneena, nälkiintyneenä, mutta
Se ei suostunut tulemaan ihmisen lähelle eikä ottanut syötävää kädestä. Niinpä mies keksi uuden tavan.
Aluksi hän asetti makkarat aivan oven viereen, jotta Ounas niin hän nimesi varkaan voisi varastaa oman ruokansa rehellisesti. Ja siitä alkoi pitkä yhteinen polku.
Vähitellen kauppias siirsi makkaroita yhä kauemmas sisään, kunnes ne olivat muiden tuotteiden hyllyllä, alimmalla tasolla, aivan lattianrajassa näin syntyi erityinen ruokapiste.
Ounas olisi jo voinut aivan hyvin vain tulla, ottaa mitä haluaa ja tassutella pois, mutta ei.
Arvoisat naiset ja herrat, kyse oli prosessista. Varastettu ruoka maistui kerrassaan paremmalta.
Myöhemmin kauppias asetti kaupan luokse juoma-automaatin, ison kipon kissanruokaa ja pienen hiekkalaatikon. Siinä, ihan vieressä, seisoi myös vanha koirankoppi, jonka sisällä oli lämmin huopa.
Ounas pysyi edelleen varautuneena eikä sallinut itseään kosketettavan. Puhumisesta se tosin piti.
Kauppias seurasi usein varastetun nakin matkaa ulos ja rupatteli perässä kulkiessaan. Kissa vilkaisi ruokailun lomassa miestä ja vastasi välillä, kuin nyökkäillen.
Viime aikoina kauppiasta oli kuitenkin alkanut vaivata yksi kysymys.
Ounas oli selvästi pyöristynyt, turkki kiilsi, eikä hätä ruokahuollosta ollut enää ilmeinen. Silti kissa jatkoi makkaravarkauksia pari kertaa päivässä. Juoksi lenkkimakkara suussa aina saman kulman taakse.
Kauppias yritti monta kertaa selvittää minne Ounas makkarat vei mutta tämä livisti tiehensä joka kerta.
Niinpä mies hankki pienen valvontakameran, jonka kuva siirtyi suoraan hänen takahuoneen tietokoneelleen. Eräänä iltana hän näki viimein, mitä tapahtui.
Se talon kulman alla olevasta luukusta loikkasi ruosteenvärinen kissanpentu, joka hyppäsi malttamattomana Ounaksen tuoman nakin kimppuun.
Huomenna sitten. Kuulitko? Huomenna sinun pitää tuoda molemmat kotiin! vaimo nyyhki illalla, mutta
Se osoittautui mahdottomaksi. Jos Ounaksen kiinniotto olikin muuttunut helpoksi (nukkui jo keskellä kauppaa), niin pentuun ei päässyt käsiksi ollenkaan.
Päivät kuluivat. Kauppias seurasi kameran kautta, miten pieni oranssi pentu kävi juomassa vettä Ounaksen juoma-automaatilla, joskus torkkui koirankopissa. Mutta heti kun yritti lähestyä, pentu viuhahti tiehensä kuin pieni tulikettu.
Sitten kaikki muuttui. Omituinen ääni kiiri yhtäkkiä kaupan ovilta.
Asiakkaita ei ollut.
Mies asteli tiskin alta ja meni ääntä kohti.
Kynnyksellä istui pentu ja huusi koko sydämestään.
Mikä hätänä, pikkuinen? mies ihmetteli.
Pentu juoksi hänen luokseen, katsoi suoraan silmiin ja lähti opastamaan ulos. Kauppias seurasi. Kulman takana makasi Ounas, joka valitti kivusta koira oli purrut oikeaan takatassuun. Kissa oli päässyt irti, mutta haava vuoti.
Pikkuinen pentu työnsi pienen pään Ounaksen kylkeen ja maukui taas.
Voi hyvä tavaton, mies huokasi.
Hän riisui takkinsa, kietoi Ounaksen siihen, nappasi oranssin pennun (joka ei vastustanut) ja sujautti tämän pikkutakin taskuun.
Hän paiskasi kaupan oven kiinni ja ajoi eläinlääkäriin.
Viisi tuntia he odottivat, että eläinlääkäri pesi ja ompeli Ounaksen tassun kuntoon. Tänä aikana mies ystävystyi pennun kanssa. Hän antoi sille nimen Kipinä. Pienellä oli loputtomasti energiaa ja puhetta.
Illalla hän sulki kaupan ja vei sekä nukutuksessa olevan Ounaksen että Kipinän kotiinsa.
Vaimo oli haltioissaan. Ja mitä tekee suomalainen nainen, kun on onnellinen? No soittaa ystäville. Prosessi oli hidas, vaati pohdintaa, selityksiä, neuvoja.
Kun hän lopulta lopetti, mies, Ounas ja Kipinä nukkuivat pitkänä jonona sängyllä.
No jopas, totesi vaimo, Missä minä mahdan mahtua?
Mutta Kipinä siirtyi reilusti ja painautui häneen, tökki pienillä tassuillaan.
Niin he löysivät kotinsa.
Nyt kaksi isoa ja lempeää kissaa eivät muistuta katujen karvaturreja laisinkaan. Joskus Ounas nuolee Kipinää, kuten ennen vanhaan, ja pentu ei vastaan pone.
Tien toisella puolella, kenkäkaupan nurkalla, asettui pieni harmaa kissaneiti. Kaupan myyjä juoksi tämän tästä hakemaan ruokaa pienestä ruokakaupasta.
Ehkä sekin vielä pääsee kotiin?
Ehkä joskus tulee päivä, jolloin kaikki löytävät kodin?
Kenties silloin kissoista tulee harvinaisuus, joita saa vain jonoissa ja erityiskursseilla?
Mitä luulette? Voisiko niin käydä?
Juha Kallio
Kuva verkkounistaEhkä. Mutta toistaiseksi makkarahyllyssä on aina pieni pino, juuri oikealla korkeudella. Ja jokaisessa luopumisessa, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa hiljaisessa nyökkäyksessä piilee ajatus: täällä ketään ei jätetä. Kauppiaalla on kamera, mutta entä sydän se osaa tallentaa kaiken, myös sen, mitä kuvat eivät näytä.
Illalla, kun päivän kiireet ovat takana ja hiljaisuus leijailee kaupan yllä, kaksi kissaa venyttelee uunin edessä, kolmas kurkistaa ovensuusta rohkeampana kuin ennen. Kauppias sytyttää pienen lampun ikkunaan vähän kuin majakan, joka kertoo, että kotiin voi aina tulla. Ehkä huomennakin joku uusi tassuttelija löytää tiensä kynnykselle.
Ja vaikka maailma häärää ympärillä, yhdessä, makkaratuoksun keskellä, täällä juuri nyt kaikki on ihanasti kohdallaan.
