Tuskin olin ehtinyt täysi-ikäiseksi, kun menin naimisiin. “Mennä naimisiin” juuri se sana kuvaa parhaiten tekoani, yllättävää niin minulle kuin läheisillenikin. Mutta mikä tehty, se tehty. Alkamassa oli uusi elämä, minulle täysin vieras, ja siihen kuului muun muassa tutustuminen nuoren aviomieheni vanhempiin. Hämmennykseni ei ollut yhtään hänenkään hämmenystään pienempi. Olimme molemmat kuin poikaset, jotka putosivat pesästä ennen kuin osasivat kunnolla lentää.
Eräänä aamuna tätini Anna, joka aina hellitteli minua aamiaisella ja tarjoili parhaat palat, houkutellen syömään, sai vieraakseen naapurissa asuvan mummon. Tämä seurasi ruokailurituaalia ja totesi kaihoisasti:
– Kyllä sinua on hellitty, tyttö, et tiedä mistään murheista vielä mitään. Odotapas, anoppi kyllä tulee laittamaan kapuloita rattaisiin.
– No älä nyt tyttöä pelottele, toppuutteli tätini Anna.
Totuus oli, etten tuolloin vielä tiennyt pettymyksistä. Omaperäisessä perheessämme asui mummo ja kolme hänen tytärtä: äitini oli nuorin ja Annan suosikki olin minä.
Miehiä ei ollut sota oli vienyt jokaiselta sisarukselta puolison. Elämä oli kuitenkin lämminhenkistä ja lapset saivat sekä paljon rakkautta että ehkä liikaakin huolenpitoa.
Nuorimpana olin tietenkin erityisen hemmoteltu. En ollut kokenut oikeastaan mitään kolhuja, kuten vanha rouva sanoi. Mutta sana “anoppi” kaikui korvissani jotenkin terävänä ja tuimana. Se tuntui uhkaavalta kuin lupaus jostain pahoista yllätyksistä häämöttämässä tulevaisuudessa.
Mutta anoppi olikin varsin mukava, pitkä ja ryhdikäs nainen, joka otti minut vastaan sanoen: “Tule nyt tupaan, tyttöseni”, ja hymyili leveästi. Ei hän ollut pelottava. Hän touhusi keittiössä, tarjosi meille herkkuja ja vei ulos pieneen puutarhaansa, jossa kohosi siistejä, korkeita penkkejä ja eri kasvit jo vihersivät. Hän kehui myös reipasta possuaan, joka juoksi innoissaan hänen luokseen.
– Nyytti, Nyytti, kohta saat ruokaa, oletpa sinä hyvä porsas, anoppi sanoi lempeästi ja tunsin hetken että hän puhui hyvin ystävällisesti myös minulle.
Tuo pieni keittiöpuutarha ja Nyytti-possu olivat tuttua ja turvallista, herättivät lapsuusmuistoja, sillä meilläkin possut oli aina tapana nimetä Nyyteiksi ja niillekin puhuttiin hellästi. Se rauhoitti mieltäni ja aloin jopa pitää uudesta elämästä.
Aamuisin miehet lähtivät rakennukselle töihin ja me jäimme kotiin hoitamaan taloa. Mutta “anoppi”-sanaa en osannut käyttää, ja kun yhteistä puhetta alkoi syntyä, se tuntui puuttuvan nimityksenä se istui huonosti suuhuni. Eräänä päivänä, kun anoppi kehui nimeäni, aloin kertoa hänelle Lempi Kallion tarinaa, johon hän naurahti ja sanoi: Kutsu sinä nyt sitten minua Lempi, niin kuin Lempi siinä tarinassa. Tykkäätkö siitä nimestä?
Anoppi ratkaisi näin pulmani ja minä aloin kutsua häntä Lempi Mariaksi. Elämä sujui hyvin. Hän oli hymyilevä ja toimelias, ja osasi hoitaa kaiken kodin askareen niin, etten aina edes huomannut, miten paljon hän ehti touhuta. Kun heräsin aamuisin, pöydällä odotti aamiainen, lattiat kiilsivät ja puutarha oli kitketty, ja Nyytti saanut ruoan.
Istahdimme usein kuistille juttelemaan, ja hymyillen Lempi kertoi vaikeista sota-ajan vuosista, kun kasvatti kolmea poikaa ja teki metsätöitä, koska se kuului kansalaisvelvollisuuteen. Hän muisti, kuinka pojat kadottivat ruokakortit ja kaupan isäntä hyvä mies, joka myöhemmin kuoli kutsui hänet töihin ja antoi ottaa leipälaatikoista leivänmuruja kotiin, jotta mari sai pojat ruokittua.
Mielikuvitukseni kirkasti nämä kuvat ja ymmärrykseni laajeni. Kaikki tuntui olevan kohdallaan, kunnes sattui tapaus.
Eräänä aamuna Lempi herätti minut:
– Kuule tyttöni, naiset lähtivät nyt poimimaan marjoja metsään ajattelin, että minäkin nappaan sangollisen. Jääthän sinä ruokkimaan Nyytin? Laitoin sen aamupalan sankoon, kaikki valmiina. Miten, uskallatko?
– Totta kai, sehän on ihan helppoa, vastaan reippaasti. Jään yksin kotiin.
Melkein heti Nyytti muisti itsensä ja alkoi huutaa. Otin sankon ja lähdin kohti possun aitausta. Tämä reippaankokoinen porsas majaili navetan perällä ja ajatuksena oli vain avata ovi ja kaataa ruoka karsinaan. Helppo homma ajattelin. Vaan olipa väärä luulo.
Kun vain raotin ovea, Nyytti syöksyi valtavalla voimalla pihalle, kaatoi sankon käsistäni ja paineli suoraan kasvimaalle, korkeille penkeille. Vapauden riemu valtasi porsaan; se juoksi ympäriinsä, kieriskeli, röhki, visersi ja polki hellävaraisesti kasvatetut taimet. Jähmetyin kauhusta enkä tiennyt, mitä tehdä. Mutta jotakin oli pakko yrittää; muuten koko Lempin työn hedelmät tuhoutuisivat, ja ymmärsin nyt, mitä tarkoitti pelko anopin tuomasta “verenkiristyksestä”.
Päätin saada Nyytin takaisin karsinaan keinolla millä hyvänsä! Ryntäsin possun perään keskelle vastakasteltuja kasvimaata. Välillä sain Nyytin kiinni, tarrauduin likaisiin kylkiin, mutta vapaus oli sille liian arvokasta se riuhtaisi itsensä aina irti ja katosi taas.
Taktikka oli siis muutettava. Lähdin hakemaan leipää houkuttimeksi. Nyytti nälkäisenä tuli luokseni, otti leipää suoraan kädestä. Hitaasti lähestyimme karsinaa, mutta kun olimme jo lähellä, Nyytti pyörsi takaisin ja alkoi uudestaan tuhota kasvimaata tällä kertaa vielä innokkaammin. Kyyneleet silmissä, epätoivon vallassa, seurasin Nyytin ilakointia. Siinä meni penkit, ja possu onnistui kaatamaan jopa pienen kasvihuoneen, jossa tomaatit kasvoivat säännöllisissä riveissä. Voi surku!
Mutta lopulta Nyytti uupui, istahti maahan, hieroi etukäpälillä maata ja nautiskeli viimeisistä taimista. Totaalisen epätoivon vallassa mieleeni juolahti, miten olimme kotona silitelleet lemmikkejä.
Nyytti ei enää pitänyt minua uhkana ja antoi tulla luo. Kumarruin ja kaadoin possun kyljelleen, aloin rapsuttaa sen vatsaa. Valtavasta mielihyvästä Nyytti sulki silmänsä pitkillä, multaisilla ripsillään röhisi tyytyväisenä.
En tiedä, kuinka kauan rapsutin possun mahaa, vaihdoin väsyneitä käsiä ja aika lakkasi merkitsemästä mitään. Halusin vain, ettei Nyytti liikkuisi. Kurkkuni kuivui, en jaksanut sylkeä edes multaa pois, aurinko poltti ja silmissä sumeni. Oli surullinen näky: onnellinen possu ja täysin epätoivoinen tyttö, molemmat likaisia, keskellä raunioitunutta kasvimaata, ilman toivoa muutoksesta.
Silloin portti napsahti ja Lempi, anoppi, juoksi pihaan.
– Senkin porsas, tyttöparka aivan loppu! huusi hän, tempaisi Nyytin takajalasta ja raahasi suoraan kasvimaalta karsinaan, paiskasi oven kiinni.
Yritin päästä jaloilleni, mutta jalat eivät totelleet. Lempi auttoi minut ylös ja pois kasvimaalta.
– Hetki, kuule, annan vettä päälle, sanoi hän, haki kaivolta kannetun suuren sankollisen ja huuhteli minut kädet, jalat, naama, kaikki mustana mullasta.
Musta vesi ja kyyneleet valuivat pois ja tunsin, että sen mukana katosi myös pelottava, piikikäs sana ANOPPI ehkä lopullisesti.
Täynnä helpotusta huokaisin tahtomattani: “Voi, äitini hyvä!” Hän nauroi, halasi minua ja vei tupaan tarjosi marjamehua ja ruokaa.
Sanottavaa pilalle menneestä kasvimaasta oli vain vähän, hän heilautti kättään:
– Eihän nuo penkit mitään, huviksihan niitä kasvatetaan. Kyllä ne siitä nousevat. Ei nuo tomaatit vielä siihen kaadu. Ja possuhan se vain vähän juoksi, menkööt. Sinä lepäät nyt, minä pistän ruoat valmiiksi ennen kuin meidän miehet tulevat.
Mistä hänelle riitti niin paljon rakkautta, hyvyyttä ja ymmärrystä sitä en tiedä. Mutta nyt ymmärrän, miten tällaisista naisista kasvaa vahvoja ja oikeamielisiä poikia, jotka he uskovat vieraan tytön käsiin ja joita niin turhaan joskus pidetään ankaria ja vaikeina, vaikka oikeasti he ovat lämpimiä ja lempeitä kuten Lempi-mamma.
