Mä olin menossa palauttamaan mun exän tavaroita ja hänen äiti avasi oven melkein alasti.
Mun piti pysyä oven ulkopuolella, jättää laatikko ja häipyä. Ei ollut tarkoitus jäädä juttelemaan, eikä oikeastaan kuulunut sanoakaan mitään ylimääräistä. Mä olin vaan mies, pahvilaatikko ja suunnitelma lähteä pois puhtaalla omatunnolla. Mutta elämä nyt ei aina oikein piittaa suunnitelmista.
Mun nimi on Mika Lehtinen. Mä oon 31, töissä rakennusprojektien vetäjänä. Kolme viikkoa sitten erosin Aino Salmisesta.
Ei se ollut mitään draamaa eikä riitaa. Oli enemmänkin sellainen hidas ilmalasku, josta tuskin huomaa milloin se päättyy. Oltiin oltu yhdessä neljä kuukautta aika lyhyt, mutta silti ne tuntuivat pidemmiltä, kun tietää ettei kaks ihmistä vaan sovi toistensa kanssa. Mitään kovaa riitaa ei jäänyt, vaan vain se laatikko täynnä Ainon tavaroita mun asunnon nurkassa, koko ajan muistuttamassa että asia olis hoidettava.
Laitoin Ainolle viestiä kolme kertaa kahden viikon aikana, että hän hakisi kamansa. Hän lupasi tulla, mutta ei ikinä ilmestynyt. Niinpä torstai-iltana töiden jälkeen, pölyset haalarit ja teräskärkiset kengät jalassa, täräytin laatikon autoon ja ajoin reilun puolituntia etelään Ainon äidin luokse Espoon Laaksolahteen. Aino oli muuttanut takaisin äitinsä luo, kun vuokra-asunnon remontti meni mönkään. Hän puhu paljon siitä, miten siellä oli iso talo, rauhallinen kortteli ja kiva piha.
Kuvittelin oven avaavan naisen olevan viidenkympin jälkeen, lukulasit päässä ja uuni lämpimänä, joku kiusaus viimeisteillä. Koputin oveen kerran. Sisältä kuului rauhallisia askelia. Sitten ovi heilahti auki, ja unohdin kokonaan mitä olin tekemässä. Sanna Salminen seisoi siinä silkkisessa aamussa, eikä mitään muuta. Hänen vaaleanruskea tukkansa valui vapaana hartioille ja oli vielä märkä, kuin olisi juuri astunut pois suihkusta.
Ei mitään hämmennystä hänen kasvoillaan. Hän vain katsoi mua kirkkaan vaaleilla silmillään ja totesi rauhallisesti: Ai sä oot Mika Ja mä sanoin varmaan juu, en ole varma menikö sanat oikein. Sanna hymähti ja avasi ovea enemmän kertoi Ainon lähteneen kauppaan ja palaavan vasta tunnin päästä. Hän kysyi haluanko tulla sisään odottamaan.
Katsoin pahvilaatikkoa käsissäni, sitten häntä. Kaikki järjen ääni kehotti mua jättämään laatikon kuistille, kiittämään ja kääntymään pois. Mutta astuin kuitenkin sisään. Sanna sulki oven ja katosi käytävään, täysin rauhassa, kuin vieraiden päästäminen sisään aamutakissa olisi ihan jokatorstaista. Mä seisoin eteisessä ja katselin ympärilleni. Koti tuntui lämpimältä. Ei ainoastaan lämpötilansa puolesta vaan jotenkin siltä, että siellä todella elettiin ja jostain pidettiin huolta.
Ikkunalaudalla oli ihan oikeita viherkasveja, ei mitään muoviversioita. Sohvapöydän vieressä puoliksi koottu palapeli, ja seinän vieressä kirjahylly, joka oli niin täynnä että pokkareita oli pinottu päällekkäin kun tila ei riittänyt. Kun Sanna tuli takaisin, hänellä oli jalassa farkut, rento pellava paita ja hihat rullattuna kyynärpäihin. Hiukset edelleen kosteat, mutta nyt vedetty pois kasvoilta.
Hän toi kaksi lasia mustikkamehua (ei mitään jenkkien jääteetä, vaan tietysti marjamehua), ojensi toisen mulle kyselemättä, ja viittoi pöytää kohti: Istu. Ei tyly, mutta suora. Mä istuin. Hän kysyi montako kuukautta olin ollut Ainon kanssa. Kerroin neljä. Hän nyökkäsi hitaasti, niin kuin olisi arvannut jo luvun.
Kysyin kuinka paljon Aino oli kertonut musta. Sanna katseli mehulasiansa ja sanoi: Sen verran että tiedän tämän olleen yhteinen päätös, etkä sä ole huono mies. Sitten hän nosti katseensa ja sanoi, että loput selviää ajan myötä. Mä en oikein tiennyt mitä tehdä sillä tiedolla, joten vaihdoin puheenaihetta ja kysyin palapelistä. Sanna kertoi sen olevan tuhannen palan palapeli Suomen kansallispuistoista, ollut työn alla kolme viikkoa kun paloja karkasi jatkuvasti sohvan alle.
Sanoin olevani hyvä palapeleissä. Hän kohotti kulmaansa ja totesi: Tuskinpa olet. Kysyin miksi Koska jos olet oikeasti hyvä, et ilmoita sitä ensimmäisenä. Naureskelin, ihan aidosti. Hän hymyili lasiinsa. Istuttiin keittiönpöydässä 45 minuuttia. Sannan kanssa tuntui helpolta puhua, kuin olisi istunut ystävän kanssa, vaikka ei oltu kuin äsken tavattu. Hän kertoi olevansa 53, ja sanoi sen samalla painoarvolla kuin kahvitilaus. Kahdenkymmenen vuoden avioliitto päättynyt pari vuotta sitten, ilman draamaa aika vain ajanut ohi. Hän oli pitänyt talon itsellään, perustanut yhden naisen puutarhasuunnittelufirman. Tykkäsi vanhoista jazz-levyistä, huonoista 80-luvun toimintaelokuvista ja oli hyvin varma siitä, miten karjalanpiirakka kuuluu tehdä oikeaoppisesti.
Kerroin omasta duunista, lapsuudesta Hämeenlinnassa, miten päädyin rakennusalalle vähän vahingossa kesätyön kautta, josta kasvoi ammatti jossa viihdyn yllättävän hyvin. Sanna kuunteli sillä tavoin että oikeasti kuunteli, eikä vain odottanut vuoroaan puhua. Hän esitti jatkokysymyksiä, palasi asioihin joista olin puhunut aiemmin. Aino soitti 47 minuutin kohdalla ruokakaupassa ruuhka, palaisi joskus puolentoista tunnin päästä.
Sanna katsoi mua pöydän yli ja totesi vailla dramatiikkaa voivansa lämmittää ruokaa jos on nälkä. Sanoin, etten halua olla vaivaksi. Hän vain avasi jääkaapin ja totesi, että istut jo keittiönpöytäni ääressä juomassa mun mustikkamehua se juna meni jo, Mika. Jäin siis syömään. Sanna laittoi broileria ja riisiä, simppeliä, hyvää kotiruokaa. Ikkuna pimeni, naapurusto hiljeni, ja mä unohdin koko Aino-jutun ja pahvilaatikon ja kotimatkan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Sanna ja mä puhuttiin, milloin koettiin olevan stressaavampaa ajaa moottoritiellä vai Helsingin keskustassa. Sanna sanoi kaupungissa Moottoritiellä kaikki menee sentään samaan suuntaan.
Näin me istuttiin, kun Aino tuli kotiin. Hän näki pahvilaatikon, mut mut pöydän ääressä, Sannan kanssa kahden. Jäin kiinni sellaisesta hetken omituisuudesta, jossa kolme ihmistä tietää, että jotain on muuttunut tunnelmassa, muttei tiedä vielä mitä. Aino jäi katsomaan meitä molempia: Kuinka kauan oot täällä ollut? Katsoin kelloa, vastasin: Vähän aikaa. Hän nosti kauppakassit hitaasti pöydälle, antoi tunnelman tasaantua. Ja sitten vain käveli keittiöön.
Kiitin Sannaa ruoasta. Hän saattoi ovelle, nojasi karmin kylkeen, kädet ristissä, sanoi ettei ollut vaivaa. Lähdin ulos yöilma oli raikas, kuistin valo välkkyi kahdesti kun kuljin portaille. Huomasin että johdon suojus repsotti, ja ajattelin siitä vain mielessäni. Sanna jäi katsomaan, luuli olevansa huomaamaton, mutta mä huomasin kyllä. Aja varovasti, Mika, kuului hänen rauhallinen äänensä. Mä nyökkäsin ja kävelin autolle.
Koko kotimatkan ajatukset pyörivät naisessa, johon mulla ei oikeastaan olisi mitään asiaa. Ja pahinta tai ehkä rehellisintä oli, että en edes yrittänyt olla ajattelematta. Olin päättänyt etten mene takaisin. Mitään epäasiallista ei ollut tapahtunut syötiin broileria, juteltiin liikenteestä, lähdin kotiin. Mutta jokin siinä keittiöhetkessä jäi kaihertamaan mieltä. Se, miten Sanna ojensi lasin kyselemättä ja osasi kuunnella. Sinä yönä tuijotin kattoa ja mietin hänen sanojaan moottoritieltä, siitä että kaikki menee samaan suuntaan. Pienellä asialla voi olla iso paino jos se osuu oikeaan kohtaan.
Työt jatkuivat normaalisti: piirustuksia läpi, projektin starttia Kallion suunnassa. Lounas työpöydän ääressä, työnjohdon soittoja. Olin en ajattele Sannaa neljä kertaa päivässä. Lauantaiaamuna olin K-Raudassa hakemassa tarvikkeita kaverin terassin korjaukseen. Poimin lampputarvikkeet ja muistin Sannan repsottavan ulkovalon. Kuin puolustellen, puoliääneen itselleni, ostin nekin.
Ajoin Espooseen ilman että soitin etukäteen. Mukana työkalu, kaksi kahvia Pienestä Roobertinkadun kahvilasta. Sanna avasi oven vanhoissa maalaushousuissa, flanellipaita liian iso, hiukset edelleen auki, hento maalitahra poskessa. Katsoi minua ja sanoi: Se ulkovalon johto. Osoitin kahveja ja vastasin: Sateella siitä tulee ongelma. Hän tutki minua hetken, hymähti ja päästi sisään.
Sanna maalasi varahuonetta vaaleansiniseksi. Kysyin miksi juuri nyt? Hän kohautti olkiaan: Kyllä sitä joskus vaan väsyy katsomaan asiaa, joka pitäisi tehdä. Korjasin ulkovalon, istuttiin sen jälkeen portaille kahvitellen. Puhetta ei tarvinnut täyttää turhilla sanoilla. Maalasin toisen seinän, Sanna viimeisteli nurkkia. Helppoa yhdessäoloa, sellaista jossa ei tarvitse koko ajan olla pahoittelemassa.
Jossain vaiheessa hän kysyi, miten oikeasti menee. En selittänyt helpolla versiolla vaan kerroin aidon: että kaikki näyttää päällepäin hyvältä, mutta sisältä on ollut hiljaista jo pitkään. Että Ainon kanssa ei edes särkenyt, ja ehkä siksi se jäi vaivaamaan. Sanna pysähtyi, mietti hetken: Tiedätkö mikä se tunne on? Se kun on tehnyt asioita niin järjellä, että unohti tarkistaa tuntuuko se miltään. Nuo sanat osuivat ja jäivät soimaan sisällä. Hän sanoi eläneensä siinä tunteessa vuosia, ennen kuin uskalsi nimetä sen ja tehdä muutoksen.
Syötiin yhdessä tomaattikeittoa ja juustoleivät, juteltiin puutarhafirmasta, vaikeista asiakkaista, ja siitä, miten asioihin voi oppia suhtautumaan rennommin vasta kun rakentaa itse omat sääntönsä. Sannan puhelin vilahti useampaan otteeseen pöydällä. Hän painoi näytön alas. Sanoi hiljaa: Mulla on asioita vielä setvittävänä. Haluan sanoa sen ennen kuin tämä mikä ikinä tämä onkaan menee pidemmälle. En ollut kiirehtimässä yhtään mihinkään. Hän rentoutui, hymyili, ja syötiin hiljaisuudessa loppuun.
Kun lähdin, oli takin hihassa sinistä maalia ja olo, että tämä ilta oli jotain isompaa kuin ulkovalon korjaus. Sanna soitti seuraavana tiistaina: portin salpa jumissa, tarvitsee apua asiakkaan pihakierrosta varten. Ehdotin että tulen vilkaisemaan. Portti aukesi puolen tunnin säädöllä hän järjesteli ruukkuja, minä planosin puuta. Jäätiin istumaan kuistille ilta-auringon aikaan. Sanna kysyi, miksi aina vastaan olevani ihan ok, kuin piiloutuisin sen taakse.
Sanoin pitkän miettimisen jälkeen: En oo ihan ok, en ole ollut vähään aikaan mutta täällä on parempi. Sanna nyökkäsi: Sama täällä. Enempää ei tarvinnut sanoa.
Sitten iltahämärässä pihalle ajoi auto. Mies, ehkä reilu viisikymppinen, avasi sivuportin ja pysähtyi kun näki mut. Ei ollut iloinen yllätyksestä. Sanna nousi pystyyn ja sanoi tasaisella äänellä: Robert, sun olis pitänyt soittaa. Robertin, Sannan exän, kasvoilta näki että tämä ei ollut iloinen uudesta tuttavuudesta. Hän alkoi puhua jostain yhteisestä tilistä, salevista asioista. Sanna sanoi, että asiat hoidetaan, mutta seuraavalla kerralla soitetaan ennen tuloa.
Robert lähti kymmenen minuutin päästä. Sanna istui takaisin tuoliin. Ex-mieheni, varmaan arvasit. Nyökkäsin. Hän pyöritteli vesilasia käsissään. Hän tulee näyttäytymään, ihan vain muistuttaakseen, että vielä pystyy. Ennen se toimi. Nyt vähemmän. Istuttiin hiljaa. Sun ei olis tarvinnut jäädä, hän sanoi lopulta. Tiedän. Se riitti.
Lauantai-iltana vein pullon viiniä ja putsasin paidan parhaaksi. Sanna avasi oven tummanvihreässä mekossa, eikä siinä ollut yhtään liikaa säätöä. Talo tuoksui uunissa paistuvalta ruualta, kynttilä paloi pöydässä, taustalla soi lempeä jazz. Sanna ojensi viinilasin: Pystytkö odottamaan vielä vartin? Sanoin että mä olen ollut kärsivällinen jo hyvän aikaa. Loppuilta liikkui yhdessä lämpimässä rytmissä.
Sanna kertoi, miten Robert oli soittanut useasti mutta nyt hän jätti vastaamatta. Ruoan jälkeen istuttiin takakuistilla, oltiin vähän lähempänä kuin aiemmin. Hän puhui avioliittonsa varjoista: miten oppi ottamaan mahdollisimman vähän tilaa, kun oli helpompaa kuin kuunnella toisen vastaus. Ja kuinka kolme vuotta ennen eropäätöstä huomasi peilistä ettei enää tunnistanut itseään.
Kuuntelin kaikkea, olematta liian nopea rohkaisemaan. Kun hän sanoi, että on pitkään ollut helpompaa vain olla haluamatta mitään, vastasin että entä nyt. Sanna katsoi minua ja sanoi: Nyt mä olen kyllästynyt turvalliseen. Otin hänen kätensä hitaasti. Hän antoi ottaa. Suutelin häntä, rauhallisesti, varmasti kuten asiat, jotka on menossa oikeaan suuntaan jo pitkään. Hän nojasi minuun ja huokaisi syvään.
Ainolla on varmaan tästä ajatuksia. Varmasti. Exällä vielä enemmän. Antaa olla. Ei pelottanut yhtään.
Niin siitä tuli alku. Yhteinen viikonloppu, jossa Sanna antoi minun tulla uudestaan. Rakensin hänelle uuden porttipuitteen, kun se vanha jumitti. Aino soitti äidilleen pitkään, mutta lopulta myönsi, ettei ollut nähnyt äitiään noin seesteisenä koskaan aiemmin. Robert soitti, Sanna ei vastannut.
Vielä kuukausia myöhemmin istuin Sannan keittiössä, kun hän poltti leivänpalan, koska sai mut nauramaan liikaa. Sanna sadatteli savua, avasi ikkunan, ja minä sanoin että onneksi annoit mun korjata jotain. Sanna naurahti, nojahteli minuun ja mainitsi, että olin sittenkin hyödyllinen.
Ulkona etukuistin lamppu, jonka korjasimme yhdessä, paloi vakaasti. Ei välkkynyt, eikä repsottanut vaan teki juuri sen, mitä kuulukin. Joitain asioita kun korjaa kunnolla, ne pysyy.
