Yksi päivä eräs nuori rakastunut pari kulki hitaasti pitkin vehreää, korkeaa heinikkoa jossain päin Etelä-Suomea. He pitivät tiukasti toisiaan kädestä ja silloin tällöin vaihtoivat sellaisia lämpimiä katseita, joihin yltävät vain ihastuksen huumaamat. He olivat niin omissa maailmoissaan, että eivät huomanneet juuri mitään ympärillään kunnes heidän eteensä yhtäkkiä ilmestyi jotain todella poikkeavaa.
Aino tyttö jolla on puhtaasti suomalainen nimi henkäisi säikähtäneenä ja hypähti taaksepäin. Olli, hänen poikaystävänsä, astui ripeästi Aino eteen aivan kuin suojellakseen tätä.
Heinien keskellä makasi hevonen.
Tai oikeastaan olento, joka oli joskus ollut hevonen. Nyt näky muistutti enemmän luurankoa, johon oli jäänyt ohut nahkakerros. Kylkiluut törröttivät niin selvästi, että iho oli kuin silkkipaperia niiden päällä. Hevosen pinnalla näkyi kuivuneita rupeja, joiden ympärillä surisi parvi kärpäsiä.
Näky oli niin surullisen lohduton, että se etoi ja samalla tuntui todella väärältä.
Voi raukkaa, Aino huudahti.
Hänen äänensä tuntui pysäyttävän kaiken ympäriltä. Joessa solina pysähtyi hetkeksi.
Silloin hevonen liikahti hiukan.
Molemmille nousi kylmät väreet käsivarsille.
Yhtä aikaa he kirkaisivat ja lähtivät juoksemaan pois, pelko selässä, pysähtyen vasta maantien laitaan. Siellä he seisoivat, henkeä haukkoen, ja yritivät rauhoittua.
Vaikka kaiken järjen mukaan kukaan ei heitä takaa-ajanut.
Vähitellen he kuitenkin tajusivat, että ehkä mitään vaaraa ei ollutkaan.
Se oli elossa kuiskasi Aino hämmästyneenä.
Näytti enemmänkin siltä kuin kuollutkin, Olli murahti synkästi.
Mutta se liikahti.
Ajatus siitä, että joku olisi saattanut olla hevosen sisällä, puistatti Ainoa; hän ei halunnut nähdä mahdollista raadonsyöntiä. Hän pyysi Olli takaisin tarkistamaan asian ja jäi itse tielle odottamaan.
Olli meni varovasti takaisin heinikkoon ja totesi, että hevonen todella oli elossa, ja sen lähellä ei ollut muita. Lähestyessään hän käveli ihan viereen saakka, ja hevonen käänsi hitaasti päätään ja tuhisi heikosti.
Se hengitti raskaasti, keuhkot nousivat ja laskivat tuskin huomattavasti. Sen silmäluomi avautui vähän, kuin olisi yrittänyt nähdä Olli tarkemmin, mutta silmän päällä näkyi epätavallinen punertava kalvo.
Alaleuka roikkui velttona, jättäen suun raolleen. Jalat ja häntä eivät liikkuneet, eikä hevonen reagoinut muuten kuin väräytti silloin tällöin korviaan (ehkä vain tuulen takia). Hevonen oli kokonaan voimien loppu, roikkui elämässä enää ohuen langan varassa.
Olli yritti miettiä, miten hevonen oli edes päätynyt sinne. Heinikko ympärillä ei ollut tampattu, joten eläin oli ollut samassa paikassa pitkään. Hän meni takaisin tielle Ainon luokse ja kertoi kaiken näkemänsä.
Mitä merkitystä, miten se on joutunut sinne… Mitä me tehdään? Sehän on ihan nääntymässä. Eikä mulla kyllä riitä tietotaito hevosiin, Aino sanoi epätoivoisesti.
Olli muisti, että naapurikylän maneesilla oli hevosia. Siellä käytiin ratsastamassa ja tallinomistajat tunnettiin avuliaina.
He saivatkin yhteyden tallin väkeen nopeasti. Kesti hetki, että omistajat ymmärsivät tilanteen kunnolla, mutta lupasivat tulla paikalle mahdollisimman pian.
Hetken kuluttua pöly nousi hiekkatiellä auto lähestyi, mukana oli hevostenkuljetusvaunu.
Olli ja Aino vilkuttivat viittoen, minne piti ajaa.
Auto pysähtyi, ja tallinomistajat Sirpa ja Martti tulivat hevosen luo. He pysähtyivät kaukaa jo kauhistuneina, mutta lähietäisyydeltä näkymä sai molemmat huokaamaan epäuskoisina. Hevosella ei ollut voimia kävellä, ei toivoakaan päästä omilla jaloilla traileriin. Oli vain toivottava, että eläin selviäisi edes eläinlääkärille saakka.
Neljä ihmistä eivät jaksaneet yksin kantaa hevosta. Olli lähti juosten naapureita ja kavereita hakemaan.
Kun useampi mies saatiin kasaan, he pujottivat vankan kankaan hevosen alle ja nostivat yhdessä raadonkevyeksi kuivuneen eläinparan ilmaan. Hevonen säikähti, avasi suuret silmänsä ja heilautti heikosti kaviota mutta mitään enempää voima ei riittänyt tekemään.
Eläin oli niin voimaton, että sitä oli tuskaisaa katsoa. Vihdoin hevonen saatiin traileriin ja ovi suljettiin. Auton renkaat alkoivat hiljalleen vieriä tietä pitkin kohti uutta elämää.
Perillä tallilla eläinlääkäri odotti jo tallinomistajien kanssa. He varoivat nostamasta hevosta liikaa, siirsivät varovasti karsinaan. Eläinlääkäri alkoi kiireesti tutkia sitä ja ottaa kokeita. Samaan aikaan poliisi saapui paikalle. He ottivat vastaan ilmoituksen eläinsuojelurikoksesta ja kirjasivat kaikkien paikalla olleiden, myös eläinlääkärin, kertomukset. Poliisi kyllä huomautti heti, ettei vanhaa omistajaa luultavasti löydettäisi.
Eläinlääkäri pisti useita piikkejä, hoiti rupia ja laittoi tipan. Vapaaehtoiset auttoivat kantamaan ruhoon karsinaan.
Hevonen oli niin nääntynyt, etteivät ketkään uskoneet sitä enää pelastettavan. Mutta kun yritys kuitenkin oli sen arvoista, kaikki alkoivat hoitaa eläintä tosissaan.
Isoin ongelma oli, ettei hevonen suostunut syömään ja vedenkin juominen oli vaikeaa. Syynä oli todella paha ihosairaus: loinen, suomenkielellä puutiaiseksi kutsuttu, oli aiheuttanut kutinaa ja tulehdusta, jonka seurauksena koko iho oli täynnä rikki raavittuja pussukoita ja kivuliaita rupiutumia. Tämä vei ruokahalun kokonaan ja laihdutti muutenkin vahvan eläimen luurangoksi.
Mutta siinä eivät olleet kaikki ongelmat.
Hevosen silmässä kolmas silmäluomi oli turvonnut ja punainen eläinlääkäri epäili kasvainta. Hoito, leikkausta lukuun ottamatta, olisi mahdollista vain, jos hevonen olisi kuntoutunut tarpeeksi.
Hampaissakin oli vakavia ongelmia, eikä hoitoa saanut lykätä.
Tallin karsinasta tuli pariksi kuukaudeksi kenttäsairaala. Eläinlääkäri kävi joka päivä. Loiset saatiin hiljalleen pois, kovettuneet ruvet vähitellen pehmenivät ja putosivat. Hampaita hoidettiin, ja pian hevonen kykeni itse ottamaan ravintoa.
Ensimmäisinä päivinä eläimen tilanne oli niin huono, että sitä oli ravittava lähes letkusta; suuhun laitettiin tutti ja vitamiiniliuosta tiputettiin suoraan suoneen. Hevosta piti pitää pystyssä käsin, jotta se saisi nielaistua edes vähän.
Aluksi hevonen oli aivan pihalla siitä, mitä tapahtui. Se lojui karsinan nurkassa silmät sumeina, aivan kuin olisi antamassa periksi. Mutta ihmiset ympärillä eivät antaneet sen luovuttaa.
Uudet omistajat, Sirpa ja Martti, kävivät tarkistamassa sen kunnon öisinkin. Eläin oppi tunnistamaan heidän äänensä, jopa ojensi turpaansa heidän käsiinsä, ja värähti, kun eläinlääkäri alkoi mutista ärtyneenä hoidon aikana.
Koska näkö oli heikentynyt, eläin turvautui eniten ääniin ja kosketuksiin. Vähitellen voimia alkoi kuitenkin kertyä.
Ajan myötä hevonen pystyi itse kääntymään kyljeltä toiselle. Lopulta se pystyi pitämään päätään ja vartaloaan pystyasennossa usean tunnin ajan. Mutta jaloille nouseminen ei onnistunut, ja se pelotti hevosta aivan kauheasti. Hevonen yritti puolihuolimattomasti taivuttaa jalkojaan alleen, mutta jalat eivät yksinkertaisesti toimineet. Oli kuin ne eivät olisi enää omat.
Eläinlääkäri totesi, että väsymys oli tehnyt lihakset täysin voimattomiksi eikä niihin ollut käyttöä pitkään aikaan; hevonen ei tulisi enää koskaan nousemaan ylös vain ponnistamalla. Siksi kunnon palauttamiseksi tarvittiin erityistä kuntoutusta: hevosta piti nostaa ja tukea, ja jokainen askel oli autettava ihmisten voimin.
Hevonen oli jo saanut vähän painoa takaisin hyvät ruoat ja hoiva toivat pyöreyttä kylkiin, mikä ilahdutti kaikkia, mutta myös vaikeutti nostamista. Siihen tarvittiin loppujen lopuksi kahdeksan vahvaa aikuista.
Sirpa ja Martti rakensivat hevosta varten tukivaljaat peittojen ja vöiden avulla, ja niillä hevosta pidettiin pystyssä tallissa. Mutta ulkoiluun tarvittiin aina auttavia käsiä.
Onneksi kyläläiset ja tutut olivat koskettuneita tapauksesta. Joka ilta tallille tuli väkeä auttamaan hevosen jaloittelussa.
Aluksi jalat oli aseteltava käsin oikeille paikoille. Pian kuitenkin kuntoutus tuotti tulosta hevonen alkoi hitaasti ja haparoiden liikutella jalkojaan itse.
Suoritus ei ollut nättiä, mutta eteenpäin mentiin. Hevonen väsyi nopeasti ja niin väsyivät myös auttajat. Mutta kukaan ei aikonut antaa periksi.
Kuukaudet kuluivat, ja määrätietoinen harjoittelu alkoi näkyä. Nyt hevonen seisoi tukevasti, ja vähän myöhemmin se alkoi tehdä hitaita, haparoivia askelia.
Kukaan ei kiirehtinyt sitä. Sirpa ja Martti veivät hevosta ulos vain muutamaksi minuutiksi kerrallaan. Mutta aikanaan hevonen kyllästyikin pelkkään tallielämään ulkoilmassa kun tuuli toi nenään tuoreen heinän tuoksua ja vapaus tuntui lähempänä kuin pitkään aikaan.
Kun eläinlääkäri ilmoitti, että hevonen oli valmis silmäleikkaukseen, Sirpa ja Martti veivät eläimen Helsinkiin klinikalle. Kasvain poistettiin silmäluomesta. Toipuminen kesti, mutta kun kipu hellitti, hevonen katsoi aivan uusin silmin kirjaimellisesti. Se näki vihdoin selvästi Sirpan ja Martin, tallin ja oman karsinansa.
Nyt hoitoon lisättiin vielä silmätippoja, mutta hevonen kesti kaikki toimenpiteet kärsivällisesti. Se oli rauhallinen, herkkä ja yllättävän fiksu Sirpa ja Martti eivät voineet olla siitä ylpeämpiä.
Pikku hiljaa hevonen vahvistui niin, että sitä päästiin laskemaan laitumelle muiden tallin hevosten kanssa. Se ystävystyi vanhemman tamman ja nuoren orivarsan kanssa, ja pian laitumen elämä rullasi. Nuorinkin ori oppi kunnioittamaan uutta laumanjäsentä.
Kuukaudet olivat vierähtäneet siitä päivästä, kun Aino ja Olli löytivät luurangon näköisen eläimen heinikosta. Nyt sen kyljet olivat pyöreät, turkki kiilsi, eikä menneiden kauhujen jälkiä ollut juuri muuta kuin vielä hieman harottava askellus ja ohuet arvet lavoissa.
Sirpa ei pitänyt kiirettä ratsukoulutuksen kanssa. Mutta eräänä päivänä hevonen alkoi selvästi osoittaa kiinnostusta varusteisiin. Se hirnahti innostuneena ja kopisutti kavioillaan, kun näki satulan.
Hevonen katseli kaihoisasti, kun toinen tallin hevonen lähti kantamaan ratsastajaa pellonreunaan.
Lopulta kauniina kevätpäivänä Martti toi hevosen ulos ja laittoi sille varusteet.
Hevonen hirnui innoissaan.
Martti nousi selkään hänen painonsa tuntui vielä hieman raskaalta, mutta hevonen ei valittanut lainkaan.
Yhdessä he kulkivat pellon ympäri. Sillä hetkellä hevonen tiesi olevansa maailman onnellisin monta pahaa hetkeä ja suunnatonta pelkoa rikkaampana, tällä kertaa ympärillä oli ihmisiä, jotka todella välittävät.
Se myös tiesi, ettei enää ikinä jäisi yksin, tapahtuipa mitä tahansa.
