Kolmekymmentä vuotta tein töitä vaatetehtaalla, jotta lapsillani olisi parempi elämä. Seitsemäntenäkymmenentenä syntymäpäivänäni keräsivät kolehdin ja lähettivät minulle kukkakorin kuriirilla.
Seisoin yksin tyhjässä asunnossani kukkakori sylissäni ja kyyneleet valuivat poskilleni. Jos joku olisi sanonut minulle neljäkymmentä vuotta sitten, että näin tulen viettämään syntymäpäiväni, olisin pitänyt sitä pahimpana mahdollisena pilana. Mutta elämä siinä on joskus synkkä huumorintaju, eikä se kysele, oletko valmis repliikkiin.
Sinä torstaiaamuna heräsin kuudelta, vaikka minulla ei ollut aikoihin ollut kiire minnekään. Vanhat tavat, ne eivät katso aikaa kolmekymmentä vuotta nousin ennen auringonnousua ehtiäkseni tehtaalle ensimmäiseen vuoroon.
Omplelin työasuja, esiliinoja ja koulupukuja. Helsingissä oli siihen aikaan monta ompelimoa, kaikissa suomalaiset naiset kumartuneina koneiden äärelle, sormet täynnä neulanpistoja, pää täynnä huolia ja toivoa lapsista. Kenelle tätä kaikkea olisi muuten tehnyt?
Minun Eero, rauha hänen muistolleen, oli VR:llä töissä koko elämänsä. Vedimme arkea kaksin, juuri niin kuin kaikki muutkin silloin. En valita saimme omamme. Yksiö Kalliossa, sitten vaihto kaksioon Hermannissa, pieni keittiö ja parveke sisäpihalle.
Kaukolämpö, näkymä parkkipaikalle. Mutta lapsilla oli aina puhtaat vaatteet, lämmin ruoka ja kirjat koulua varten. Vesa kävi englannin lisäopetuksessa, Iines opiskeli atk-kurssilla jo nuorena. Eero teki aina ylitöitä, minä tienasin iltaisin, ompelemalla naapureille verhoja tai juhlavaatteita.
Ja katso se kannatti. Vesa valmistui oikeustieteellisestä, oma asianajotoimisto Punavuoressa. Iineksellä markkinointifirma Tampereella, en vieläkään oikein ymmärrä mitä se tekee, mutta ihmiset maksavat ja hyvä niin. Olen ylpeä lapsistani. Ihan oikeasti. Vaan nykyisin ylpeys maistuu vähän kuin sokeriton tee melkein sama, mutta jotakin tärkeää siitä puuttuu.
Eero nukkui pois kahdeksan vuotta sitten. Sydän petti hiljaa, ilman jäähyväisiä, meni nukkumaan, eikä enää herännyt. Ensimmäisen vuoden aikana lapset soittivat joka päivä. Toisena vuonna kerran viikossa. Nykyään Vesa soittaa sunnuntaisin ruoan jälkeen jos ei unohtu.
Iines laittaa tekstiviestejä, lyhyitä kuin sähkeitä: Äiti, miten voit? Haleja. Vastaan: Ihan hyvin, kultaseni. Mitä muutakaan minä vastaisin? Että juttelen iltaisin telkkarille? Että lauantaina ainoa, joka puhui kanssani, oli Alepan kassatyttö?
Näihin syntymäpäiviin valmistauduin viikon. Hölmö minä leivoin juustokakun, sitä samaa jonka ohjeen sain äidiltäni. Ostin uuden pöytäliinan, sellaisen jossa on auringonkukkia, mukamas piristykseksi. Otin esiin hääposliinit, joita ei koskaan arkena käytetty. Katoin neljälle. Koska Vesa sanoi yritän päästä ja Iines viestitti riippuu aikatauluista.
Aamulla Vesalta soi puhelu. Ääni uupunut: Äiti, en pääse, tuli oikeusjuttu, siirrettiin ensi viikolta tälle päivälle, en voinut kieltäytyä. Mutta lauantaina varmasti tulen, jooko?
Tunti myöhemmin Iineksen tekstari. Ei edes puhelua. Äiti, konferenssi Turussa, en ehdi, rakastan, viikonloppuna kyllä nähdään! Kolme huutomerkkiä. Niin kuin huutomerkkejä voisi istuttaa pöydän ääreen.
Seisoin keittiössä ja katsoin niitä neljää lautasta. Juustokakkua. Sitä iloisenkuvioista pöytäliinaa. Sitten vain aloin korjata. Lautaset kaappiin, liina takaisin laatikkoon. Kakku liinan alle.
Kolmelta ovikello soi. Kuriiri. Nuori poika, ehkä parikymppinen, tummansininen takki päällä. Tuli valtava kukkakori ruusuja, liljoja, vaikka mitä, tunnistin vain osan. Ja kirjekuori. Rakkaimmalle äidille, toivotamme terveyttä ja kaikkea hyvää! Vesa & Iines.
Kuriiri hymyili. Onnea paljon! Joku välittää teistä kovasti.
Otin sen korin. Se oli raskas. Nostin sen eteisen pöydälle ja suljin oven. Istahdin jakkaralle naulakon viereen ehkä viideksi, ehkä kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Kukat tuoksuivat suorastaan voimakkaasti, pienessä eteisessä.
Illalla soitti Helli ainoa naapurini, jonka kanssa enää juttelen. Seitsenkymmentäviisi, yksin alakerrassa. Eila, sulla on tänään synttärit, tule iltateelle, leivoin omenapiirakan. Menin. Istuttiin kymmenen asti hänen pienessä keittiössään. Helli ei kysynyt lapsista. Hän tiesi.
Lauantaina Vesa tuli. Yksin, ei vaimoa, ei lapsia. Kolmeksi tunniksi, joista tunnin puhui puhelimessa parvekkeella. Jätti kirjekuoren rahaa eteisen pöydälle. Iines perui lopulta tulonsa kokonaan tuli jotain, mutta jouluna sitten aivan varmasti.
Silloin tajusin jotain oleellista. Ei sitä, etteivätkö lapseni rakastaisi minua. Rakastavat he. Omalta tavallaan, omien aikataulujensa mukaan, keskellä tuomioistuimia ja konferensseja. Rakastavat kuin minä aikanaan rakkauteni ompelutyöhön rehellisesti, mutta katse kelloa vilkuillen, kädet kiinni koneessa. Kolmekymmentä vuotta tein työtä jotta heidän ei tarvitsisi tehdä samaa. Kukaan ei silti kertonut, että maksan heidän paremmasta elämästään yksinäisellä kodilla.
Omenapiirakka syötiin yhdessä Hellin kanssa. Kukat kestivät viikon, sitten ne kuihtuivat. Vesalta saamani kirjekuoren laitoin pöytälaatikkoon, sinne missä Eeron VR:n paperit ovat edelleen.
Eilen ostin lipun retkelle Kuopioon. Bussi, kaksi päivää, senioriporukka. Helli lähtee mukaan. Kun kerroin asiasta Iinekselle puhelimessa, tämä hämmästyi. Äiti, sinäkö matkustelet nykyään?
Seitsemännenkymmenennen syntymäpäivän jälkeen, rakas tyttäreni, vastasin.
Puhelimessa oli kolmen sekunnin hiljaisuus. Sitten Iines sanoi kiva, äiti ja vaihtoi aihetta. Mutta se hiljaisuus se painoi enemmän kuin yksikään huutomerkki hänen viesteissään. Vielä hän jonain päivänä ymmärtää. Ehkä silloin kun itsellään on kuusikymmentä täynnä ja tyhjä tuoli pöydässä. Mutta minä en jää sitä odottamaan.
Olen seitsemänkymmentä. Jalat toimivat, minulla on bussilippu ja naapuri, joka leipoo omenapiirakkaa. Eero olisi sanonut: Eila, älä voivottele, lähde. Ja niin minä lähden.
