Ja kun palaan kotiin, haluan nähdä tämän asunnon siistinä! huutaa Pirkko Lehtonen rynnätessään rappukäytävään ja paiskaa oven kiinni sellaisella voimalla, että lasit tärisevät koko porraskäytävässä.
Anni, joka juuri silloin laskeutuu portaita alas, säpsähtää. Sitten hän jähmettyy paikalleen.
Hän toivoo, ettei naapuri huomaa häntä. Toive on turha. Huomaa kyllä.
No mutta, Annika Huomenta!
Pirkko asettaa kiireesti lattialle kartonkilaatikon, jonka kyljessä lukee “Monitoimikeitin”, ja alkaa kiireellä napittaa takkiaan. Selvästi on kiire jonnekin.
Huomenta, Pirkko Lehtonen, Anni hymyilee hillitysti. Onko lapset taas tehneet jotakin tuhoja?
Sitäkin pahempaa! Hermot menee kohta Pirkko mutisee napittaessaan viimeistä nappia.
Samassa laatikossa liikahdetaan.
Anni hätkähtää, vaikka seisookin turvallisen matkan päässä.
Ei, hän ei ole mikään pelkuri. Hän ei vain tullut ajatelleeksi, että laatikossa voisi todella olla jotakin elävää…
“Mikähän siellä muka on?”
Vilkas mielikuvitus sivaltaa heti silmien eteen kuvan elävästä monitoimikeittimestä, joka sylkee raakoja porkkanoita ympäriinsä ja onkin siksi päätynyt kierrätykseen.
Katopa tätä, Pirkko nostaa laatikon käsivarrelleen, näyttääkseen sisällön.
Anni astuu alas porrastasanteelle, vilkaisee varovasti laatikkoon.
Tiesihän hän, ettei siellä mikään elävä monitoimikeitin oikeasti ole, eikä pelätä tarvitse. Mutta näky yllättää hänet täysin.
Iloinen yllätys!
Laatikon pohjalta suuret uteliaat silmät katsovat suoraan Annia. Kissanpentu.
Voi miten suloinen! Anni henkäisee.
Tuo nyt vielä uupui sinulta ihastelemaan, Pirkko huokaisee ja sulkee taas laatikon.
Mistä tuo sinulle tuli?
Lapset raahasivat kotiin Kadun jo, että annoin sen jäädä, niin paljon vaivaa siitä on ei kukaan uskoisi. Sen suloinen naama ja upeat silmät sulatti minutkin, mutta kyllähän sitä sanotaan: kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa. Ulkoa pullero, mutta luonne kuin ex-miehelläni.
Kyllä se siitä rauhoittuu, kun vähän kasvaa, Anni yrittää lohduttaa. Oletko viemässä sen eläinlääkärille? Aiotko rokottaa?
En minä mitään eläinlääkärille vie! Pirkko tuhahtelee. Nyt riitti, en enää jaksa. Olen päättänyt viedä sen mökille. Sielläpähän pärjää.
Anni katsoo Pirkkoa epäuskoisena, yhä toivoen tämän vitsailevan.
Mutta naisen kurtistetut kulmakarvat ja synkkä katse kertovat, ettei tämä ole mikään vitsi. Ja kun nyt ei ole edes aprillipäivä, vaan marraskuun viidestoista.
Viet sen mökille?! Syksyn lopulla?
No pitäiskö sun mielestä odottaa kevääseen? Eihän sillä ole väliä, milloin sen vie. Olisi vaikka talvi, veisin silti. Ei se kissanpentu ole, vaan joku epäonnistunut kokeilu koko elukka!
Pirkolla menee hetki, että saa rauhoitettua hengityksensä.
Ja jatkaa sitten:
Olisitpa nähnyt, mitä se on saanut aikaan. En juonut yhtä paljon hermolääkkeitä edes silloin, kun jäin yksinhuoltajaksi kahden lapsen kanssa! Nyt päätin: mökille se lähtee, ja sillä siisti.
Mutta
Jätänhän minä sen vaikka pihallekin. Sieltähän sen lapset löysivät. Mutta pelkään, että ne kantavat sen taas kotiin ja piilottavat vaikka komeroon. Ja tulee juoksemaan takaisin En minä enää jaksa sellaista “onneani”!
Pirkko vilkaisee kännykän kelloa ja huokaisee:
Nyt sinä olet kyllä höpissyt liikaa, Anni. Mun täytyy mennä bussi lähtee ihan just.
Hän nappaa tiukemmin kassia kainaloon ja alkaa kiireesti laskeutua portaita alas.
Anni jää katsomaan hänen peräänsä, ymmärtämättä, miten joku voi viedä pienen kissanpennun mökille yksin. Sehän ei pärjäisi päivääkään siellä.
Odota, Pirkko Lehtonen! Anni huudahtaa.
No mitä vielä? Sanoinhan jo, että on kiire.
Älä vie sitä mökille, anna minä yritän etsiä sille hyvän kodin. Anna se minulle, pliis.
Pirkko kääntyy hitaasti.
Hyvän kodin, vai? Vihjaatko, ettei minun käteni ole hyvät? Pirkko siristää silmiään. Minähän näillä käsillä nostin kaksi lasta maailmalle.
En vihjaa mitään. Haluan vain pelastaa tuon pennun. Se ei pärjää mökillä.
Jos sattuu pärjäämään, hyvä niin. Ellei, ei ollut tarkoitettu. Eipä olisi pitänyt syntyäkään tähän maailmaan
Älä nyt ole noin tyly.
Ei se ole minun vikani! Tämä pentu ei sovi kotielämään.
Sehän on ihan lapsi vielä! Kyllä se oppii! Anni huokaa ja lisää nopeasti: Ethän sinä lapsiasikaan vienyt mökille, vaikka huusit niillekin jatkuvasti.
Lapset on lapsia, tämä taas… Mutta jos haluat ota.
Pirkko laskee laatikon lattialle.
Parempi niin: ei tarvitse matkustaa eikä käyttää rahaa bussiin. Nähtäväksi jää, kuinka kauan sinä jaksat! Pirkko hymähtää sarkastisesti.
Hän palaa ripeästi asuntoonsa, paiskaa oven kiinni ja huutaa sieltä sisälle:
Mitä täällä taas tapahtuu? Miksei täällä siivota? Kännykät tänne heti!
Anni ei enää kuule enempää. Hän nostaa laatikon varovasti syliinsä, kurkistaa vielä kerran pentu on yhä siellä ja lähtee omaan asuntoonsa.
Niin Anni, aivan odottamatta, saa omakseen kissanpennun ja uuden haasteen.
Hänhän oli vain menossa hakemaan kahvipakettia, joka oli päässyt loppumaan, eikä hänellä oikeastaan koskaan ollut erityistä kiinnostusta lemmikkeihin. Ei koiriin, ei kissoihin.
Mutta antaa Pirkon viedä pennun mökille? Ei, sitä hän ei voinut sallia.
Ihmisellä voi olla välinpitämätön suhde eläimiin, mutta se ei tarkoita, että olisi sydämetön. Sitä paitsi miksi turhia ääriratoja, kun olisi voinut yrittää löytää pennulle uuden kodin?
Ja kyllähän tämän söpöläisen joku ottaisi. Siitä Anni on varma.
Tarvitaan vain valokuvausosaamista, useampi kuva nettiin ja kohta jonottaa eteisessä uusi onnellinen perhe.
Helppoa!
*****
Anni ei tuhlaa aikaa. Heti kotiin päästyään hän ottaa pennusta kuvat ja laittaa ne “Lahjoitetaan” ja “Koti etsii” -palstoille ja ryhmiin.
Sitten hän lähtee ostamaan, sen kahvin lisäksi, vähän kissanruokaa täytyyhän pennulle jotain syötävää hankkia sillä aikaa, kun kotia etsitään.
Sen lisäksi ostoslistalle eksyy myös hiekkalaatikko ja kissanhiekka. Kulut yllättää, mutta pakkohan ne oli ostaa.
“Vien nämä sitten uuden omistajan mukana” ajattelee Anni ja hymyilee kyllä hyvän työn tekeminen tuntuu hyvältä, eivätkä eurot harmita yhtään.
Pirkko kertoi pennun nimen olevan “Pulla”, mutta siihen se ei reagoi. Anni alkaa kokeilla nimiä listalta ja päätyy lopulta sopivaan.
Nyt sinä olet Oskari! Kelpaako nimi? Anni kysyy.
Miau! vastaa pentu ja syöksyy eteiseen taistelemaan tossuparia vastaan, joka myös on harvinaisen pörröinen ja ärsyttää Oskaria.
Hän on kaikista suloisin ja pörröisin ei mitkään tossut.
Anni naurahtaa, seuraa hetken pennun leikkejä ja ryhtyy sitten töihin.
Hän elättää itsensä valokuvaamalla. Asiakaskuvia kertyy jatkuvasti ja työ on mukavaa, sekä tuo tarpeeksi tuloja.
Nyt pitäisi käsitellä juuri eilisillan otoksia. Anni avaa koneen, käynnistää Photoshopin ja fokusoituu kuviin.
Mutta työskentelystä ei tule mitään, sillä Oskari aloittaa riehumisen ympäri asuntoa. Tassut viuhuvat, huonekalut kolisevat.
Hei, pieni! Anni kääntyy tuolissaan, osoittaa lempeästi sormella.
Kissanpentu pysähtyy ja katsoo tiiviisti ihan kuin sanoisi: “No, mitä asiaa, kun minulla olisi leikkejä kesken?”
Ymmärrän että sinulla on tylsää ja energiaa. Mutta älä unohda, tämä on väliaikaista
Miau!
Ei väitellä! Olet minun vieraana, käyttäydy edes vähän siivosti!
Turha oli sanoa.
Oskari hetken miettii (ehkä), mutta sen jälkeen tekee niin surkean katseen, että Annia alkaa hävettää. Kovasti. Tuntuu, että voisi vajota maan alle.
“Miten kukaan voi tiuskia noin pienelle?”
No, leiki sitten mutta hiljaa, hän antaa periksi.
Oskari huristaa pitkin kämppää tuhatta ja sataa, törmäten vuoroin tuoliin, vuoroin kaappiin.
“Silmä näkee vain tavoitteen ei esteitä! Just Oskarin lausahdus” miettii Anni.
Laittaa kuulokkeet korville, musiikki päälle ja jatkaa kuvien käsittelyä.
Mutta viiden minuutin kuluttua Oskari viuhahtaa pöydän alle, pamauttaa tassulla koneen virtapistokkeen irti ja katoaa. Hankipa todisteet että oli juuri hän!
Voi hitto miten näin voi käydä! Anni tuijottaa pimeää näyttöä.
Seuraavan puolituntisen ajan asunnossa juoksee sekä Oskari että itse Anni, ilman että pentu jää kiinni. Varvas lattiaan, polvi tuoliin mutta ei Oskaria.
Kun kone taas käynnistyy, Anni selaa kaikki ilmoitukset, joihin hän on laittanut Oskarin kuvia.
Paljon peukkuja! Mutta kommentteja lukiessa tunnelma romahtaa.
Ihmiset kommentoivat: “Ihana pentu!”, “Niin ihanan näköinen!”, “Sinulla onpä upea tuuri!” mutta kukaan ei halua ottaa pentua.
Ei yhtään soittoa, ei viestiä. Oven takana ei kuulu jonoa.
Anni lisää viestiinsä, että vie pennun itse vaikka toiseen kaupunkiin asti, vaikka Kuopioon, vaikka Rovaniemelle vaikka maailman ääriin, jos joku ottaa.
“Ihmisillä oli varmaan vain vaikea päästä tänne, mutta nyt joku varmasti ottaa yhteyttä!” hän ajattelee.
Oskari alkaa viimein väsyä, onnistuu viidennellä yrityksellä kiipeämään sohvalle ja asettuu mahalleen: “Rakasta minua juuri näin!”
Anni istuu viereen ja silittää loputtoman kauan, kunnes pentu nukahtaa. Ja samalla torkahtaa itsekin.
Puoli päivää katoaa siihen.
*****
Viikon kuluttua Anni huomaa, että hyvän kodin löytäminen ei olekaan niin helppoa. Ihmiset tykkäävät, kommentoivat, mutta eivät ota yhteyttä. Kukaan ei halua. Ei edes viestiä yksityisenä.
Muutaman päivän päästä Annia alkaa jo hieman hermostuttaa:
“Entä jos kukaan ei ota koko pentua? Jääkö se asumaan tänne minun kanssani?”
Just tätä puuttui! Anni parahtaa ääneen ja moittii itseään.
Oskari nukkuu näppäimistön vieressä, etutassut tietokonehiiren ympärillä (siksi Anni ei ole pystynyt tekemään töitä neljäänkymmeneen minuuttiin), mutta säpsähtää Annin ääneen ja päästää loukkaantuneen mauun: “Hiljaa nyt, lepohetki menossa!”
Anni huokaa syvään, nappaa kännykän ja selaa taas kommentit.
Eipä uutta. Vain ihastelua ja kehuja.
Hän huomaa, että jokaisesta uudesta tykkäyksestä ja kommentista toivo löytää Oskarille uuden kodin hiipuu.
Hän muistaa viime käynnin psykologilla jonka piti auttaa selvittämään, mikä elämästä puuttuu.
Hänellä oli kiva työ, rahasta ei pulaa, oma asunto (kiitos vanhempien). Kaikki hyvin, mutta silti jotain uupuu. Eivät ne olleet miehet, sillä Anni oli päättänyt pitää taukoa parisuhteista.
Mutta mitä sitten?
Psykologin ohjeilla hän yritti “puhua itsensä kanssa”, mutta lopulta tuloksena oli vain lasillinen vettä ja särkylääke. Ongelma jäi jonnekin pohjalle.
Ystäväpiiri ei tuonut apua:
Sinä vain yltäkylläisyydessä kiukuttelet, tokaisi Aino, jonka kateus leimahti välillä, kun Annilla oli työ, mistä tykkäsi, ja oma kämppä.
No en nyt sentään! Teen töitä ihan samalla lailla kuin sinäkin.
Ehkä se, mitä kaipaat, puuttuu nimenomaan tästä? Mervi pohtii puoliksi nauraen, suupielet kermakakun jäljiltä.
Mistä?
No rasvasta! Sitä puuttuu olet niin laiha, ettet lapsenakaan tainnut syödä leivoksia tarpeeksi. Siksi elämä tuntuu vajavaiselta.
Keskustelu ei auta, joten Anni päättää lakata murehtimasta. Mutta silti asia pyörii mielessä ehkä siinä sittenkin oli jotain perää? Ehkä juuri Oskari onkin se puuttuva pala onnellisuudessa?
*****
Kuukausi kuluu siitä, kun Oskari muutti Annille. No, paremminkin singahti ohi kuin tuokiossa.
Aikaa ei huomannut edes kuluvan.
Yhä on outoa, että yhden kuukauden ja 1228 tykkäyksen (niin monta niitä oli Oskarin kuvissa) jälkeen, yksikään ei ottanut pentua itselleen.
Nyt, 30 päivää myöhemmin, Annilla alkaa olla aavistus syystä.
Kuukaudessa ehti sattua ja tapahtua paljon siitä saisi paksun romaanin. Mutta tiivistettynä: Oskari osoittautui aika älykkääksi kissanpennuksi.
Hän ymmärsi Annia puolesta sanasta etenkin siinä kohtaa, kun piti jättää sohva rauhaan.
Lisäksi Oskari kokeili monia ammatteja:
Ensin sisustussuunnittelijana, mikä johti siihen, että Annilla oli neljät eri verhot kokeiltu, kunnes päätti pärjätä kokonaan ilman.
Kokina Oskari testasi kaikkea mahdollista keittiön pöydältä: suolakurkut, sienet, keitetyt perunat ei maistunut, joten sekin ammatti jäi lyhyeen, kun emännältä löytyi parempaa ruokaa.
Lopulta Oskari päätti tehdä juuri niin kuin kaikki kissat tekevät: tuoda iloa ja onnea Annille.
Toki “onni ja ilo” merkitsee ihmiselle ja kissalle eri asioita.
Annille se tarkoitti kunnon yöunia ja rauhallista työskentelya.
Mutta pennun muuttoon jälkeen koti oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Ehkä jossain korkeammalla oli päätetty, että Annin elämä on liian tylsää siksi Oskari.
Heti kun Anni istahtaa sohvalle tai tuolille, Oskari ilmestyy kuin tyhjästä katsoen tiiviisti silmiin: “Leikitäänkö?”
Ja siitäkös alkaa aina melkoinen meno sellaista, mitä sanat eivät edes riitä kuvaamaan.
Nyt Anni ymmärtää hieman Pirkkoakin, vaikka ei hyväksykään tämän ratkaisuja. Ei hänkään voisi pentua viedä mökille vaikka sen kanssa oli välillä raskasta.
Mutta oli paljon hyvääkin:
Ensinnäkin Anni ei enää mieti, mikä elämässä puuttuu se kysymys ratkesi itsestään.
Toiseksi: siivoaminen nopeutui, kun piti ehtiä ennen kuin pentu herää.
Ja tunnekokemuksia oli enemmän kuin tarpeeksi.
Niin kuin vanhemmat iloitsevat lapsen ensimmäisistä askeleista, Anni iloitsi, kun Oskari oppi lopulta käymään hiekkalaatikolla itsekseen. Aiemmin hänen piti viedä pentu sinne yölläkin.
Parasta oli, että lopulta sai taas nukkua ne pari ylimääräistä tuntia todellista onnea!
Uusia tapoja Oskarilla kyllä löytyi. Öisin oli mukava leikkiä yövalolla napsutella sitä päälle ja pois, kunnes Anni otti koko opaalin pois seinältä. Verhot menivät samaan piiloon, asunnosta tuli heti valoisampi.
Mutta kaikkeen tottuu, Anni huomasi.
Ja lopulta hän teki yllättävän havainnon: täällä ei oikeastaan asu Oskari hänen kanssaan, vaan hän käy vain Oskarin luona kylässä.
Päivisin Anni on töissä, Oskari on päällikkö. Illalla hän on ovella vastassa, aamulla hyvästelee talon oikea isäntä.
Vihdoin Annille on täysin selvää: ei tarvitse enää etsiä hyviä käsiä Oskarille, koska juuri hänen omat ovat tarpeeksi hyvät ja rakastavat.
Hän herää koska tahansa, pelaa hippaa tai palloa, silittää kun pentu vallannut puolet sängystä.
Ja koskaan ei kadu. Anni todella rakastaa Oskaria.
Oskari rakastaa Annia se tulee aina viereen nukkumaan, eikä enää herätä aamuisin ennen työpäivää.
Se vain tulee hiljaa viereen ja odottaa kärsivällisesti, kunnes emäntä vihdoin avaa silmänsä.
Joskin aina joskus katseesta voi lukea kevyen moitteen: “No enääkö nukut minä täällä jo kaipaan seuraa…”
