Haikara, joka aikanaan suostui heittämään minut vanhempieni kotiin, olikin aivan vinonokkainen tapaus. Tiputti minut lastenkodin nurkalle höyhenet toinen toistaan sojossa. Ja siitä hetkestä lähtien kaikki alkoi mennä väärinpäin kuin vasenkätisellä suutarilla.
Neljäkymppisenä sentään kivusin sieltä kuopasta, johon se sekopäinen lintu minut jätti. Rakensin itselleni kodin, vaimon hankin, ja autokin vähän vanhempi, mutta liikkuva sentään löysi pihaan. Vielä piti jotain istuttaa ja joku kasvattaa, että kaikki olisi niin kuin kuuluu.
Yhden kasvatuksen sentään Sirkun kanssa hallitaan. Toisesta ei tahdottukaan haaveilla.
Istutus, kasvu ja kuralätäköistä kylläinen aamu olivat mielessäni, kun keitin kahvit. Kotihousut leijuivat lattialla raitista vetoa ihaillen. Housuista muuten innostuin hommaamaan jo vuosia ennen kuin koko perhettä oli näköpiirissä. Siinäpä ironiaa, jos joku!
Sitten joku hakkasi parvekkeen ikkunaan. Taasko naapurin lapset heittelevät puluille kiviä kasvatusmielessä? Missä on haikara, kun oikeasti tarvetta olisi, tuollaiset huligaanit!
Koputus toistui. Ja taas. Kuka kumma siellä kolmannessa kerroksessa koputtaa?
Raotin verhoa. Parvekkeella tallusteli itse samainen kierosilmäinen haikara, jonka olin unohtanut jo lapsuussatuihini.
Painu pois, senkin kaakattava kummitus! älähdin säikähdyksissä. Voileipä teki näyttävän voltin lattialle.
Lauri, anna nyt anteeksi, haikara työnsi pitkän kaulansa raolleen jääneestä ovenrakosesta, myönnän, olin väärässä. Napsaise vaikka oikeasta siivestä, se on kumminkin isompi.
Tytistämään tulitko? huusin ja yritin änkeä linnun kaulaa takaisin, kaksin käsin vängäten.
Lauri, älä nyt suutu, hankasi haikaran ääni, yskäisy kuitenkin katkesi lauseen puoliväliin, kuule, mitä sanon.
Oho, nyt se on oppinut puhumaankin! intin minä, Kohtapa solmin tuon kurkun umpisolmulle, mokoma nokkaeläjä.
Olen tullut pyytämään anteeksi! suhahti haikara.
Hiukan myöhään, kaveri, nenäsi on ojennuksessani.
Oven kello pärähti vaativana. Sirkku tuli kotiin.
Heivot, murahdin linnulle ja kiskaisin sen takaisin parvekkeelle. Kun palaan, sinua ei näy!
Käännyin päästäkseni eteiseen.
Sori, Lauri, sori! viuhui haikaran pää vielä juuri ja juuri ikkunan kautta, Kaikki on nyt hoidossa!
Sirkku loikkasi sisään tukka märkänä, kasvoilla sateen raikastamaa iloa. Josko haikaran kanssa oli myös törmännyt?
En ehtinyt aueta lauseeksi, kun hän nakkasi sateenvarjon nurkkaan, kietoi kätensä kaulaani ja kirkui riemusta:
Neljä! Neljä! Neljä! Piipitti kuin pääskynen koko huushollin täydeltä.
Mikä neljä? ihmettelin.
Meille tulee neloset! Sirkku hehkui. Neljä pientä rääpälekarvanaamaa!
Silloin yhdistin haikaran anteeksipyynnön ja Sirkun ilmoituksen ja tempaisin saman tien parvekkeelle. Vinonokkainen haikara juuri nousi lentoon. Yritin napata sitä pyrstöstä.
Ei onnistunut.
Ota koppi, senkin pörriäinen! Mesosin haikaralle perään. Älä karkaa, nenävärkki!
Kaikki kunnossa! kuului yläilmoista.
Käännyin. Sirkku seisoi takanani kyyneleet silmissä. Mutta nyt ne olivat ilon kyyneleitä.
