Toisen isän varjo
Minä olen Inka, 35-vuotias helsinkiläisen kerrostalokaksion omistaja, jonka elämä oli järjestyksessä kuin Aallon maljakot olohuoneen pöydällä. Vakaa työ verotoimistossa, turvallinen aviomies Eero ja kuusitoistavuotias poikani Launo. Meidän arki oli niin harmonista, että jotkut pitäisivät sitä tylsänä kunnes koko homma räjähti yhdestä illasta tuhka tuuleen.
Launo penkoi vintillä vanhoja videopelejä, mutta löytyikin vanhan kenkälaatikon ja siellä valokuva-albumin. Kun hän astui keittiöön, oli hänen naamansa kalpeampi kuin keskitalven aurinko.
Kuka tämä on? hän kysyi, ja lätkäisi kuvan pöydälle.
Kuvassa hymyilen leveästi 19-vuotiaana suomalaistyttönä pitkä, maastokuosinen poika kainalossani. Taakse oli kirjoitettu rönsyilevällä käsialalla: Inka + Miska = ikuisesti. Odota minua, rakas.
Vieressä oli haalistunut kirjekuori, jonka Launo oli ehtinyt avata.
Nimeä poika Launoksi, jos tulee poika hän luki käheästi. Äiti, Miska onko se mun isä? Kuka sitten on Eero?
Jalat tuntuivat vajoavan parkettiin.
Niin Miska on biologinen isäsi.
Sä valehtelit mulle koko elämäni! Launo karjaisi, ja hänen silmissään oli muutakin kuin pelkkää loukkaantumista. Enemmän sellaista rehellistä halveksuntaa, jota harvoin näkee suomalaisessa lauantaisaunassa.
En ehtinyt edes avata suutani, kun Launo jo tempaisi takin naulakosta ja paiskasi oven perässään.
Launo Tyhjiöön karkaaminen
Vesisade hakkasi naamaa, mutta en jaksanut välittää. Päässä pyöri vain yksi ajatus: Koko elämä on ollut pelkkää teatteria. En halunnut mennä kavereille, vaan mieluiten olisin kadonnut kokonaan.
Muistin, miten Eero opetti minut ajamaan pyörällä Espoon rannoilla, miten käytiin ongella Saimaan kesässä. Ja jos hän oli tiennyt kaiken, oliko hänkin vain äidin valheiden uhri?
Stumppailin vanhalle, hylätylle asuntolalle palaneelle nuorisotalolle, jonka kaikki tiesivät paikallisten mystiseksi helmeksi, jonne mentiin jos ei ollut muuta paikkaa. Kiipeilin rikkinäisestä ikkunasta nurkkahuoneeseen, istuin kylmälle lattialle ja avasin puhelimeni. Mukana ottamissani papereissa luki osoite ja koko nimi: Miska Aarnio.
Googlasin nimen. Ja se, mitä löysin, viimeistään iski nyrkillä vatsaan.
Inka Katkerat totuudet
Eero tuli kotiin ja löysi minut itkemästä kahvikupin vieressä. Oli niin hiljaista, että jäätävä hiljaisuus tuntui seisovan keskellä keittiötä kuin jääkarhu.
Launo löysi kaiken. Albumin, kirjeet
Eero lysähti tuoliin, kuin olisi kantanut kaiken Karjalan painon selässään.
Joskus tämä olisi tullut vastaan, Inka. Meidän pitää vain yrittää selittää nätisti, miksi et enää jaksanut odottaa.
Suljin silmät ja olin taas siinä helvetissä. Miska lähti armeijaan, ja joutui rauhanturvaajiin. Yhteys katkesi usein. Elin kirjeiden varassa. Kunnes eräänä päivänä sain kirjeen oudolta naiselta, nimeltä Tiina.
Miskalla oli siellä toinen kihlattu, Tiina. Hänelle kirjoitettiin samat runot ja rakkaudentunnustukset. Miska sekoili elämän ja kuoleman rajalla, joka päivä saattoi olla viimeinen.
Sitten tuli suruviesti. Yhtä aikaa kahteen osoitteeseen.
Tunsin oloni kahdesti petetyksi: hän kuoli selittämättä mitään ja samalla olin raskaana, tiedottomana siitä, etten ollut ainoa hänen maailmassaan. Kun Eero sitten tuppautui elämääni, hän kietoi minut suojaavaan hiljaisuuteen. Halusin vain unohtaa kaiken kivun Miskasta.
Launo Kohtaamisia kodittomuudessa
Yön vietin homeisessa huoneistossa, jonne aamulla pamahtivat virkapukuiset.
No, poika. Mitä ihmettä täällä teet? Koko Helsinki on ollut kintuissasi. Äiti teki katoamisilmoituksen.
Minut kiikutettiin poliisiasemalle. Istuin pokkana tutkintahuoneessa, kun poliisi totesi:
Aarnio? Sulle on vierailija. Ei äiti.
Huoneeseen astui iäkäs nainen, jolla oli ihan sama surumielinen katse kuin minulla. Hän puristi vanhaa käsilaukkuaan kuin marjametsässä viimeistä mustikkaa.
Launo? hän kuiskasi. Voi hyvä luoja, miten oletkin hänen näköisensä
Kuka sinä olet?
Minä olen isoäitisi. Miskan äiti. Helli. Äitisi soitti minulle ensimmäistä kertaa sitten kaiken.
Sinunkin totuutesi
Äitisi ei halunnut tavata minua, Helli sanoi kun pääsimme kadulle. Hän sai tietää Tiinasta siitä toisesta tytöstä, jonka mekin otimme kotiimme, koska hänellä ei ollut muita. Miska oli nuori ja hölmö, pelkäsi ettei palaa hengissä. Tiina oli vainojeni juoksuhoito: pesi pyykit ja teki ruisleivät. Mutta viimeisessä kirjeessä Miska puhui vain sinusta ja Inkasta.
Silloin Eero kaartoi pihaan, hiestä märät hiukset silmillä. Hän pysähtyi, kun näki minut.
Launo
Katsoin isoäitiä, sitten miestä, joka oli suojannut minua kuusitoista vuotta.
Inka Uusi kattaus
Istuimme kaikki keittiössä, neljä henkeä, ja se kuuluisa albumi pöydällä. Minä, Eero, Launo ja Helli.
Minä vihasin Miskaa Tiinan takia, myönsin pojalleni. Suututti ja pelotti, että sinä kasvaisit samanlaiseksi oikukkaaksi, äkkipikaiseksi. Halusin leikata irti hänen perimänsä.
Ei sinulla ollut siihen lupaa, Launo sanoi viileästi. Ja sitten tuijotti Eeroa. Ja sinä sinä tiesit?
Tiesin, Eero vastasi. Mutta rakastin sinua ja rakastan yhä. Olet ollut minun poikani siitä hetkestä, kun kannoin sinut Naistenklinikalta kotiin.
Launo Kaksi isää
Vuosi on kulunut. Nyt hyllyssäni on kaksi valokuvaa. Ensimmäisessä Miska: nuori, komea, täynnä virheitä, miehenalku joka antoi elämän. Käyn joskus isoäidin kanssa hänen haudallaan.
Toisessa Eero. Hän motkottaa edelleen, kun jätän sukat lattialle, mutta auttaa rakentamaan robotteja kuin insinööri ainakin.
Oivalsin jotain suomalaista: totuus ei aina kulje suorinta reittiä. Se on sekamelska rakkautta, pelkoa, petosta ja hyveitä.
Miska on alkujuureni. Mutta Eero on kivijalkani. Nyt, kun katson heitä molempia, tiedän: en ole virhe enkä feikki. Olen ihminen, jota on rakastettu kahdesti. Toinen maksoi elämällään, toinen jokaisella hiljaisella arkipäivällä.
Koti ei tarkoita, ettei siellä olisi salaisuuksia. Koti on paikka, jossa sinut löydetään vaikka piiloutuisit vanhan nuorisotalon pimeimpään nurkkaan.
