Piha oli hiljainen, ainoastaan lapsen itku kuului kesäisen tuulen mukana. Nurmikko taipui pienten juoksevien jalkojen alla. Moottoripyörät seisoivat taustalla, tummina ja hiljaisina, pihan aidan vierellä kuin mykät todistajat.
Muutama iso prätkäjätkä käännähti äänen suuntaan, ensin hieman hämmentyneinä. Sitten he näkivät hänet. Pieni poika, yllään musta nahkaliivi, juoksi pihan poikki puristaen leluprätkää molemmin käsin, aivan kuin se olisi se ainoa asia, mikä piti häntä kasassa. Pojan ilmeessä näkyi pelkoa, köyhyyttä, epätoivoa. Koko olemus kertoi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän itki tänään.
Sitten hän kompastui. Hän rojahti nurmelle raskaasti, mutta ei silti päästänyt irti lelusta. Poika veti henkeä nyyhkyttäen, kömpi polvilleen ja ojensi pientä moottoripyörää kohti pihan kookkainta motoristia tuuheapartaista miestä, jonka harmaantunut naama ja tukevat kädet saivat lapset yleensä kiertämään kaukaa. Ole hyvä, herra. Osta tämä.
Mies kurtisti kulmiaan ja kyykistyi pojan eteen. Kuka tämän on tehnyt? Pikkuinen pyyhkäisi kasvojaan likaisella hihalla. Isä. Motoristi otti lelun varovasti käsiinsä. Koko hänen olemuksensa muuttui, kun hän katsoi tarkkaan.
Lelu ei ollut vain käsintehty. Se oli hänen käsialaansa. Kaartuvat ohjaustangot. Pieni, kaiverrettu bensatankki. Musta viiva kyljessä. Jokainen yksityiskohta oli tuttu niitä samoja, joita mies oli puuhaillut vuosia sitten, kun vielä antoi maailmalle harvinaisia lempeyden hetkiä. Mutta vain yhdelle naiselle.
Hänen kurkkuaan kuristi, mies kumartui lähemmäs. Mikä hänen nimensä on? Poika katsoi suoraan silmiin, kyyneleet kihisten entistä pahemmin. Sanoi, että jos hän kuolee minun pitää etsiä se motoristi, joka on minun isäni.
Koko piha hiljeni. Kukaan taustalla seisovista prätkäjätkistä ei liikahtanut. Iso mies tökötti lelu käsissään, täysin paikallaan. Pojan alahuuli väpätti. Hän kaivoi taskustaan rutatun valokuvan ja ojensi sitä vapisevin sormin. Mies otti kuvan.
Ensisilmäystä riitti ja veri katosi hänen kasvoiltaan. Kuvassa oli nuori nainen, jonka mies oli rakastanut yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja naisen sylissä vastasyntynyt, peittoon kääritty, peitto koristeltu samalla moottoripyöräkerhon kangasmerkillä, jonka mies itse oli irrottanut ja jättänyt taakseen.
Hän ei saanut henkeä.
Lelumopo oli lipsahtaa käsistä. Ympärillä, parikymmentä miestä ja nahkaliiviä seisoi täysin liikkumatta. Ei moottorien murinaa. Ei naurua. Ei ketjujen kilinää. Ei mitään.
Koska kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt Jussi Tankki Laineen kalpenevan. Ei aseilla. Ei puukoilla. Ei putkareissulla. Mutta nyt kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Jäykät sormet puristuivat valokuvan ympärille. Naisessa väsynyt, hymyillen, vastasyntynyt sylissään ja vanha kerhonpeitto päällä oli Kaisa Vainio. Ainoa, jonka vuoksi mies oli joskus ajatellut jättää kaiken. Ainoa, joka katosi samana iltana, kun mies käveli ulos kerholta.
Jussi katsoi poikaa tarkemmin. Samat tummat silmät. Sama jääräpäinen leuka. Sama tapa purra hammasta, vaikka koko keho tärisi itkusta.
Jussin ääni särkyi karheaksi. Kuinka vanha olet? Poika pyyhkäisi poskensa paidanhihaan. Kahdeksan. Jussi sulki silmänsä.
Kahdeksan vuotta. Juuri kahdeksan vuotta siitä kun Kaisa katosi. Kahdeksan vuotta, kun mies hautasi viimeisenkin pehmeyden rippeen itsestään.
Yksi prätkäjätkä takana kuiskasi Pomo Mutta Jussi ei kuullut. Ei pystynyt. Hän katsoi valokuvaa. Sitten lelumopoa. Sitten poikaa.
Mikä sun nimes on, poika? Poika nielaisi. Eevi. Jussin jalat olivat pettää alta. Kaisa oli aina sanonut jos heillä sattuu olemaan tytär, hän haluaisi nimen Eevi.
Jussi laskeutui alas polvilleen, kädet täristen. Kuka käski tulla tänne? Eevi katseli hetken lelua, sitten takaisin mieheen. Mun isä.
Hiljaisuus laskeutui, viiltävä ja kylmä. Jussin leukaperät jännittyivät.
Sun isä? Poika nyökkäsi, kyyneleet alkoivat taas. Sanoi että pitää luvata. Jussin ääni mataloitui. Mitä? Poika kaivoi liiviin ommellusta sisätaskusta pienen, haalistuneen sairaalarannekkeen.
Eevin sormissa roikkui pieni, melkein kulunut ranneke. Jussi luki siitä: Vauva Laine, tyttö.
Kaikki pihalla pidättivät hengitystä. Yksi laski aurinkolasinsa nenänvartta pitkin, toinen käänsi katseen pois. Tästä ei ollut enää kyse pelkästä kerhosta. Tästä oli kyse verestä.
Jussi katsoi Eeville. Missä isäsi on nyt? Poika osoitti pihan ulkopuolelle, vanhan hiacen suuntaan, jonka konepelti kiilsi ilta-auringossa.
Jussi kääntyi katsomaan ja pysähtyi kuin seinään. Ratin takana, laiha ja kalpeana, käsi puristettuna kylkeen, istui Kaisa. Elossa. Mutta veri tahri hänen paitansa.
Jussi ei saanut henkeä. Ei Eevin ääni särkyi. Äiti sanoi, että jos sulla vielä on se merkki rinnassa
Jussi katsoi alas. Kerhon vanha kangasmerkki oli kiinnitetty paksun liivin rintapieleen, juuri siihen paikkaan, mistä hän ei ollut koskaan irrottanut sitä.
Eevin kyyneleet kopsahtivat maahan. Hän kertoi vasta sitten, miksi hänen piti valehdella
Silloin tienpäästä pölähti mustia maastureita. Kovaa. Joka jätkä kääntyi sekunnissa, prätkien moottorit örisivät käyntiin. Kädet etsiytyivät ketjuille ja puukoille.
Jussi nousi hitaasti, katse mustissa autoissa. Sitten naisessa, jota ei ollut koskaan unohtanut.
Kaisa kuiskasi avoimesta ikkunasta sanat, jotka saivat joka motoristin käden hakeutumaan terän varteen: Ne eivät halunneet sun lasta Hän nielaisi, silmät täynnä kyyneleitä. ne halusivat Laineen veren.Ja sillä hetkellä, kun maasturit pysähtyivät jarrut ulvoen ja mustiin pukeutuneet miehet alkoivat levittäytyä jäykin askelin pihan reunoille, Jussin sisällä tapahtui jotain, mitä hän ei ollut osannut odottaa. Rinnasta, sen vanhan kangasmerkin alta, nousi lämpö, joka virtasi sormiin, jalkoihin, puristi sydämen nyrkkiin ja purki kaikki kahdeksan vuotta mykistyneen tuskan pois yhdellä hengenvedolla.
Jussi ojensi lelupyörää takaisin Eeville ja nosti tytön päättäväisesti lonkalleen, kuin osoittaakseen koko pihalle ja erityisesti mustapukuisille että tässä oli kaikki, mikä enää merkitsi. Sitten hän käänsi katseensa Kaisaan. Heidän välillään, siinä yhdessä katseessa, oli kaikki pyytämättä jätetty anteeksi.
Yhtä aikaa kerhon moottorit ulvoivat, pihalaatoilla vyöryi mustien kenkien rivi, ja Jussi astui eteen, Eevin käsi hänen ympärillään, eikä vanha pelko enää yltänyt hänen kasvoilleen.
Jos te tulette Laineen veren perään, hän sanoi käheästi, saatte koko perkeleen suvun.
Motoristit asettuivat hänen taakseen, naamat kovina, mutta silmissä syttyi jotakin lempeää, jotakin yhteistä oli se sitten ystävyyttä, veljeyttä, tai vain lupausta, että tämä piha suojaa omiaan.
Kaisa nousi autosta, huulet valkoisina, mutta selkä suorana. Hän astui Eevin viereen, tarttui Jussin kädestä kiinni. Silloin pienessä tytössäkin syttyi uusi tuli hän katsoi vieraita suoraan silmiin, ja sillä hetkellä hänestäkin löytyi palanen Laineen suvun sitkeyttä.
Mustapuvut epäröivät. Moottorit jyrisivät vielä kerran. Jussi hymyili Kaisalle, eikä siinä hymystä puuttunut enää mitään.
Viimein aurinko laski betoniaidan taakse, ja mustat autot käänsivät keulansa kohti tietä. He tiesivät, ettei mikään rikkinäinen menneisyys, pelko tai uhka voinut enää jakaa näitä kolmea. He, jotka olivat olleet kateissa, olivat nyt siinä yhdessä ja koko piha todisti sen hetken.
Kun moottoreiden ääni vaimeni ja yön ensimmäiset tähdet syttyivät, Jussi kumartui Eevin puoleen.
Tiedätkö, minne mennään nyt? hän kuiskasi.
Eevi hymyili, ensimmäistä kertaa sinä päivänä, ja vastasi rohkeasti: Kotiin.
Ja niin he kävelivät iltavalossa, hymyillen, kaikki menetykset ja virheet kiedottuna yhdeksi uudeksi aluksi sellaiseksi, jota vastaan ei edes koko maailma voinut enää taistella.
