Muistan, kuinka kouluaikoinani tuli usein eteen kaikenlaisia kilpailuja ja kokeita. Kerran minut valittiin mukaan kemian kilpailuun. Otin sen kunnianosoituksena omille älyllisille kyvyilleni.
Kun äitini, vanha kemianopettaja ennen isäni tapaamista hänellä oli hieno sukujuuri ja sukunimi kuuli asiasta, käyttäytyi hän melkein kuin torikauppias. Yleensä hän nauroi kuin joku Aleksis Kiven runojen nainen, mutta nyt kaatoi teen pöydälle ja puhkesi nauruun.
Se oli ensimmäinen, mutta myös viimeinen kerta, kun näin äidin nauravan noin sydämestään. Sitten minut lähetettiin fysiikan kilpailuun, sitten taas seuraavaan, ja sitten taas. Siinä vaiheessa aloin ymmärtää, että koulun johto vain karkotti minut säännöllisesti pois häiritsemästä toisia oppilaita.
Biologian kilpailuun minua ei laitettu yksin, vaan mukaan lyötiin Tarmo Kankaanpää. Hänkin osasi biologiaa tunnistimme kumpikin poron hirvestä sadan askeleen päästä. Kun biologian opettaja kuuli, keitä koulua edustamaan lähetetään, hän meinasi julistaa nälkälakon. Mutta pojat eivät ole koko päivänä koulussa, rehtori ja apulaisrehtori varmaankin vakuuttivat hänelle. Meidät istutettiin Tarmon kanssa suuressa luentosalissa kuudenkymmenen muun, meille vieraan kilpailijan joukkoon. Jokaiselle annettiin suuri arkki paperia.
Samalla hetkellä puhujapöntössä nainen piti innostavaa puhetta. Hänen rinnassaan kimalsi lasinen rintakoriste, miehen nyrkin kokoinen. Puhe upposi: Emme ole täällä sattumalta, elämä on edessä. Jos nyt huijaatte, vietätte elämänne tukkimettässä. Tosin sekin on kunniallinen työ.
Vilkaisin ympärilleni ja kosketin vieressä istuvan tytön olkapäätä. Hän punastui ja laski kimaltelevat ripset alas. Sitten kaikki alkoivat raapustaa paperille jotain vauhdilla. Tarmo hermostui:
Mikä juttu tämä on? Mitä meidän pitää tehdä?
Hän ei ollut tajunnut, että olisi pitänyt myös kirjoittaa. Hän oli kai luullut, että meidät tuotiin vain limonadille. Tutkin paperia ja tajusin: tyhjät kohdat piti täyttää vastauksilla. Ilmoitin asiasta Tarmolle. Nainen rintakorun kanssa pyysi meitä rauhoittumaan.
Mistä näistä löytää vastaukset? kysyi Tarmo minulta.
Nainen rintakorun kanssa uteli ohimennen, mistä koulusta nämä tiedonjanoiset pojat ovat. Sanoin, että olemme Helsingin Satakymmentäkahdannesta koulusta. Hän kirjasi sen ylös meidän molempien listoihin. Hän pyöritteli silmälasejaan ja merkitsi jotain vihkoonsa.
Mutta mehän ollaan Satakymmentäviidennestä! Tarmo mutisi.
Ole nyt hiljaa, toruin.
Tarmo töytäisi minua, mutta osuikin edessä istuvan tytön tuoliin. Tyttö kääntyi katsomaan kuin pöllö ja sanoi, etteivät tällaiset tavat käy päinsä. Pisamat jäivät mieleen.
Mitäs siinä, istu hiljaa, Tarmo tuhahti.
Sen jälkeen nainen teki tytölle viimeisen huomautuksen. Tyttö puhkesi itkuun. Tätä nainen yritti lohduttaa äidillisen lämpimästi: Luota itseesi, niin kyllä onnistuu. Sellaista osaamista opettajilta siihen aikaan löytyi ja niin vain tyttö lopulta kuivasi kyyneleensä ja onnistui yli odotusten.
Oma tilanteeni oli kinkkinen. Yhtaikaa piti muistaa Carl von Linnén elinvuodet ja kurkkia tytön kimaltavia ripsiä. Joko Linne, tai ripset Yhdessä ne yhdistyivät hämmentävästi: Carl von Linne meikatuilla ripsillä. Kuka hän sitten oli, se ei ollut kaunis näky.
Kuinka monta kalalajia elää Kemijoessa? Tarmo kysäisi.
Yhdeksänsataa kaksitoista, vastasin.
Ihan varma?
Tässä asiassa ei vitsailla.
Linnestä kerroin niin, että tekstistä olisi saanut helposti rakennettua runon vaikka Eino Leinolle, eikä olisi ollut pielessä kunhan arvostelija sattui olemaan hyvällä tuulella.
Lähdetkö elokuviin? kirjoitin paperilapulle, taittelin ja heitin tytölle, jolla oli kimaltelevat ripset. Pian tuli vastaus: Minulla on jo ystävä. Kirjaimet oli kirjoitettu kauniisti. Yhäkin ihmettelen, miksi tytöt eivät koskaan sano suoraan kyllä. Eihän minulla ollut tarkoitus purkaa mitään ystävyyttä ehdotin ihan vilpitöntä kaveruutta. Jo siihen aikaan minulla oli kaksi ystävää, jotka olivat kavereita. Näiden poikaystävät nukkuivat yönsä rauhassa, mutta siitä koitui harmeja isälleni, joka joutui lainaamaan minulle markkoja.
Onko hän parempi kuin minä? kirjoitin uuden lapun. On, sain vastaukseksi. Miksei hän sitten ole kilpailussa? Tyttö jäi miettimään. Hyvin ymmärsin.
Et kai sinä ole sekoittanut Kemijokea Itämereen? nainen rintakorun kanssa kuiskasi nyt jo kolmatta kertaa Tarmon ohi kulkiessaan. Hän taisi etsiä meidän työpöydiltä lunttilappuja, mutta eihän meillä semmoisia ollut. Luntin tehdylläkin pitäisi muistaa edes jotain alkeista. Meidän pöydältä turha etsiä.
Tarmo istui siinä kuin koulukiusattu, joka tarvitsisi erityistukea. Se tosin oli hänen tavallisin ilmeensä nainen ei vain sitä tiennyt.
Mikä meri? Mitä se nainen höpöttää, Tarmo tuuppi minua, kun yritin luoda uusia kontakteja. Ei täällä ole merikysymyksiä missään.
Kuka on kuka Belmondo? kirjoitin ja lähetin. Ei! tuli takaisin, ja lappuun oli piirretty hymyilevä naama lettein ja korvin. Letit veivät mennessään pahemmin kuin ripset. Nykyajan hymiöistä puuttuu se sama viehätys.
Olin juuri ehtinyt lämmetä asialle, kun biologiatoverini taas keskeytti.
Yksi kysymys vielä: mikä se kon…formaatiotaso on hiusten keratiinissa? Keratiini onko se vastaus? Kirjoittiko tätä joku jääkiekkoilija? Oravalla kai on punaiset hiukset?
Vastasin hänelle: Talvella oravalla on harmaa turkki.
Tarmo kirjoitti: “Punainen. Ja talvella orava on harmaa.”
Hän solahti aina sulavasti jokaiseen keskusteluun.
Pisamainen tyttö kääntyi ja kuiskasi: Alfa-kierre.
Missä? kysyin hämmentyneenä.
Konformaatiotaso alfa-kierre, hän täsmensi ja kääntyi takaisin.
Katselin hänen korviaan niissä oli se jokin. Nopeasti nappasin vastauksen, revin paperista uuden suikaleen ja kirjoitin taas: Lähdetkö elokuviin? Kyllä kai joskus tärppää “Mennään”, kolahti pulpetilleni.
Hetken kuluttua oikealta kilahti uusi lappu: No mennään sitten.
Tulin valinnan eteen, jossa kummastakaan ei voisi valita oikein. Samaan aikaan odottavat vakavat suhteet oikealla ripset, edessä pisamat. Kysymys kuului: Miksi kutsutaan sarvikuonon poikasta? Onpa vaikeaa vastata, kun kaksi naista vaatii samalla vakavuutta. Sarvikuononpoikanen? Kuononökäre? Vasarus? Sarvi-tarmo? Oikealla ripset, edessä pisamat. Kirjoitin: Sarvikuonon poikanen.
Pisamatytön kanssa pidimme yhtä talveen asti, kunnes oravilla talviturkki vaihtui. Se, jolla oli ripset, ei koskaan tullutkaan elokuviin. Kumma juttu, nuo naiset.
Sain kuitenkin biologian kilpailusta toisen palkinnon kunniakirjan. Sen jakamista tosin odotettiin pari kuukautta, kun koululla etittiin ensimmäisluokkalaista samannimistä. Lapsi itki ja lupasi, ettei enää mene kilpailuun. Lopulta kuitenkin minut löydettiin.
Sillä kilpailulla olin ainut, joka tiesi, mitä sarvikuonon poikasta kutsutaan. Eipä tiedä tutkijatkaan vieläkään, mikä olisi oikea nimitys näille sarvi-tarmoille. Niin päädyin hetkeksi tieteentekijöiden joukkoon ja siitä sitten aikanaan ulos, kuten huomaat.
