Tapailin miestä (54 v) puolitoista vuotta. Hän sanoi: sinä olet perheeni. Kun jouduin kolmeksi viikoksi sairaalaan hän ei tullut kertaakaan käymään
Minä olen neljäkymmentäkahdeksan, Petteri viisikymmentäneljä. Tutustuimme deittisovelluksessa, niinkuin nykyään kai kaikki. Alku oli niin romanttista kuin nyt suomalaisella vain voi olla: ekat treffit Keskuskadun kahvilassa, kolmansilla hän toi synttärilahjaksi tilauskakun. Siinä luki: Tarjalle ihmiseltä, joka on tosi tyytyväinen, että synnyit. Siinä vaiheessa tunsimme toisemme kolme viikkoa.
Petteri vaikutti oikeasti anteliaalle, mutta ei sillä rehvastelevalle tavalla. Hän toi joskus kukkia ilman syytäkin, ehdotteli mökkireissuja Helsingin ulkopuolelle muutetaan vähän maisemaa. Kerran korjasi mun kylppärin hanan, ja myöhemmin maksoi äidin kämpän keittiöremontin. Hänellä oli oma pikkufirma, fixasi kodinkoneita asui yksin, ihan timmi tyyppi.
Sä oot mun perhe, Tarja, hän sanoi joskus kahdeksan kuukauden jälkeen. Mun poika on jo iso, ex-vaimo asuu Oulussa. Mutta sä sä olet se, mitä mulle on jäänyt.
Uskoinhan minä, miten en olisi uskonut? Mies, joka sanoi lämpimiä sanoja, toi persoonallisia kakkuja ja meille tuli heti sellainen täällä on hyvä olla -fiilis, vaikka toinen vaihtoi suihkuletkun ja toinen sekoitteli suomalaisen upeaa kahvia.
Kolme viikkoa hiljaisuutta ihan kuin petos ilman ainuttakaan tappelua
Kun jouduin sairaalaan, ekalla viikolla en vielä pahastunut. Kyllähän mä tajusin: sillä oli korjaamo, työhommat, asiakkaita jonoksi asti. Tokalla viikolla alkoi jo kutitella levottomuus. Kolmannella tajusin selvästi se ei taidakaan tulla ikinä.
Samassa huoneessa makasi Annikki varmaan seitsemänkymppinen leskihkö rouva. Joka lauantai hänen puolisonsa Reijo toi hänelle kukkia. Annikki kysyi kerran:
Tarja, milloin se sinun kultasi tulee käymään? En ole vielä nähnyt vilaustakaan.
Sillä on paljon töitä, selittelin.
Annikki nosti kulmiaan silmälasien yli ja sanoi hiljaa:
Kaikilla on töitä, rakas. Minun Reijokin porskuttaa edelleen duunissa, vaikka selkä on ihan halki ja pitää vaihtaa bussia kolmeen kertaan toiselta puolelta Helsinkiä. Silti joka lauantai hän tulee. Ei siksi että haluaisi, vaan koska hänelle on mahdotonta olla tulematta. Jos miehelle ei ole mahdotonta jäädä pois silloin hänelle ei ole mahdotonta lähteä kokonaan.
Se lause jäi päähän soimaan. Tarkempi kuin yksikään psykologin neuvo.
Pääsin sairaalasta keskiviikkona. Illalla Petteri soitti.
Tarja-murmeli, pääsitkö jo kotiin? Voisin tulla käymään lauantaina, vaikka sauna lämpimäksi?
Lauantaina. Kolmen päivän päästä. Olin juuri leikattu ja tiputuksesta kiipeämässä ihmisten ilmoille, ja hän puhui kuin oltaisiin menossa Särkänniemeen.
Ei, Petteri. Tänään.
Mies saapui kahden tunnin päästä: kukkia, hedelmiä ja ilme, kuin olisi saanut juuri pysäköintisakon. Istuimme keittiössä. Menin suoraan asiaan:
Miksi et tullut kertaakaan?
Tarja, soitinhan mä joka päivä.
Soitit juu. Mutta et tullut. Kolmeen viikkoon. Yhdeksäntoista päivää leikkauksen, nukutuksen, kuumeen, tuskan jälkeen sairaalassa odotin sua. Sinä soitit iltaisin ja kysyit, että miten menee.
Oikeasti aioin tulla monta kertaa. Mutta korjaamolla oli ihan fulli: kaksi isoa tilausta, yks työntekijä lähti vetämään tein käytännössä kaiken itse. Ei ollut aikaa.
Kolmessa viikossa et tuntiakaan? Sairaala auki kasiin. Nelkyt minsaa autolla. Et saanut irrotettua yhtään tuntia kahdestakymmenestäyhdestä päivästä?
Tarja, et tiedä miten stressissä olin. Olin huolissani sussa, oikeesti. Mutta en voinut jättää korjaamoa.
Et VOIMINUT vai ET HALUNNUT?
Sitten tuli hiljaisuus. Silloin näin, mitä en puolessatoista vuodessa halunnut nähdä: Petterille välittää ja olla paikalla oli kaksi aivan eri asiaa. Ensimmäinen riitti hänelle ihan mainiosti.
Tiiätkö Tarja, hän sanoi hiljaa, mä en vaan osaa olla sairaalassa. Ne laitteet, tipat ja kalpeet naamat ahdistaa. Mun äiti kuoli sairaalassa, sen jälkeen en kolmeen vuoteen pystynyt astumaan minnekään terkkariin. Kun soitit että päädyit sinne aioin tulla, mutta aina kun päätin, iski ahdistus. Siirsin seuraavalle päivälle. Ja niin siitä tuli viikkoja.
Ja siinä se lause, joka tekee kädet tunnottomiksi. Ei en halunnut. Ei en rakastanut. Ei ei ollut aikaa. Vaan en osaa olla läsnä, kun on huonosti.
Petteri, sanoin hitaasti. Sä olit lähellä niin kauan kuin oli kivaa. Kahvilat, kakut, mökkireissut, hanakorjaukset, äidin keittiö. Kun olin terve, hyväntuulinen ja sulle tarpeeksi helppo seura Silloin olit. Mutta kun meni kunnolla huonoksi, sua ei näkynyt. Soitit. Mutta soitto ei ole sama kuin tulla paikalle. Välittäminen ei ole sama kuin olla vieressä.
Mä tajuan että mokasin.
Moka ei oo se ongelma, Petteri. Sä olet vaan tällainen. Ja se on pahempaa kuin syyllisyys, koska syyllisyyden voi paikata, mutta luonnetta ei.
Kukat väärän miehen tuomana ja päätös, joka syntyi sairaalapedissä
Sinä iltana Petteri lähti. Istuin keittiössä, join teetä ja ajattelin Annikin Reijoa kolmine busseineen ja kipeine selkineen, joka tunki ruusut ruutupussissa joka lauantai. Ei sanonut mitään suuria perhepuheita, mutta tuli silti siksi että oli mahdotonta olla tulematta.
Petterille taas: kolmekymmentäyksi päivää täysin mahdollista olla poissa. Ja siihen yhteen sanaan, mahdollista tiivistyi kaikki, mitä meidän puolentoista vuoden romanssista kuuluu tietää.
Viikon päästä Petteri kirjoitti pitkän viestin. Pyyteli anteeksi, vakuutti muuttuvansa, puhui rakkaudesta ja kertoi, että pelko vei voiton. Luin kaiken eikä tuntunut enää lämpöä tai kaipuuta.
Sanat ilman tekoja on kuin tapetti ilman seiniä: näyttää nätiltä, mutta ei siinä voi asua.
En vastannut mitään. En loukkaantumisen tai kostonhalun takia, vaan siksi että tajusin viimein: Mä haluan miehen, joka TULEE. En sellaista, joka vaan soittaa. Sen, joka raahaa mandariinit sairaalan käytävälle, ei etsi kännykkää kahdeksalta kun kaikki on jo mennyt. Sen, jolle on mahdotonta olla tulematta.
Haava parani hiljalleen. Äiti sanoo, että näytän nykyään pirteämmältä kuin ennen leikkausta. Ehkä minusta vietiin muutakin turhaa kuin pelkkä umpisuoli.
Silti haluan kysyä ehkä muutkin tätä pohtii.
Naiset: onko teillä ollut tilanne, jossa mies vain välitti kaukaa, soitti ja kirjoitti, mutta ei tullut, kun oikeasti olisit tarvinnut? Annoitteko anteeksi vai lähdittekö?
Miehet: tunnustakaa nyt oletteko te niitä, joille on mahdoton olla tulematta vai niitä, jotka tyytyvät soittamaan, kun olisi oikeasti pitänyt istua autoon?
En osaa olla vierellä kun on vaikeaa selitys vai suhteen kuolemantuomio?
