Yllättävä Tapahtuma 62-vuotissyntymäpäivänäni
Kun täytän 62 vuotta, elämäni tuntuu olevan tyyni kuin järvi tuulettomana iltana, ilman suurempia sattumuksia. Mieheni on ollut poissa jo useita vuosia, ja lapseni elävät kiireistä arkea omien perheidensä kanssa. Heillä harvoin riittää aikaa minulle.
Asun yksin pienessä talossa Tampereen laitamilla. Iltaisin istun ikkunani ääressä, kuuntelen mustarastaan laulua, katselen auringon kultaisen valon liukumista hiljaisella kylätiellä.
Ulospäin elämäni vaikuttaa rauhalliselta, mutta pinnan alla kytee yksi asia, jota en ole koskaan osannut sanoa ääneen yksinäisyys.
Tänään on sattumalta myös syntymäpäiväni.
Kukaan ei tunnu muistavan sitä ei yhtään puhelua, ei edes vaatimattominta Hyvää syntymäpäivää. Jokin minussa sysää minut yllättäen nousemaan iltabussiin kohti keskustaa.
Minulla ei ole sen kummempaa suunnitelmaa kaipaan vain pientä seikkailua, haluan tehdä jotakin rohkeaa ennen kuin aika karkaa lopullisesti käsistäni.
Astun sisään pieneen, lämpimästi valaistuun anniskeluravintolaan. Istun syrjäiseen pöytään ja tilaan lasillisen punaviiniä.
Viiniä en ole juonut vuosiin; sen kirpeän makea maku leviää kielelleni, sulattaa jännitystäni.
Tarkkailen ohikulkevia ihmisiä, kunnes pöytäni luokse saapuu mies.
Hän vaikuttaa nelikymppiseltä, hieman harmaata ohimoilla, katse utelias ja mietteliäs. Hän hymyilee hieman ja kysyy: “Saanko tarjota lasin?”
Naurahdan: “Älä kutsu minua rouvaksi. Se sana ei oikein tunnu oikealta.
Juttu luistaa luonnollisesti, kuin olisimme tunteneet aikaisemminkin. Hän kertoo olevansa valokuvaaja, palaamassa pitkältä reissulta.
Minä puolestani kerron nuoruudestani ja niistä matkoista, joille en koskaan lähtenyt.
Ehkä viinin ansiosta, ehkä hänen vilpittömän katseensa vuoksi, sisälläni syttyy jotain yllättävää sellaista lämpöä, jota en ole tuntenut vuosikausiin.
Yön myöhäisinä tunteina, viinin rohkaisemana, hän johdattaa minut hotelliin. Ensimmäistä kertaa aikoihin löydän lohtua toisen ihmisen läheisyydestä, tunnen oloni turvatuksi. Himmeässä valossa emme juuri puhu, ja jossain vaiheessa nukahdan huomaamattani.
Aamulla pehmeä valo siivilöityy ohuiden verhojen lävitse kasvoilleni.
Herätessäni käännyn toivottamaan huomenet, mutta vierelläni ei ole ketään. Tyynyssä näkyy vielä jälki siitä, että joku on ollut siinä, lämpö haihtuu hitaasti.
Yöpöydällä lepää valkoinen kirjekuori, jonka avaan tärisevin sormin.
Sisällä on valokuva minusta nukkumassa, kasvot levollisina lampun valossa. Alle on kirjoitettu muutama rivi:
“Sinä nukuit niin rauhallisesti. En tehnyt eilen muuta kuin istuin vierelläsi, peittelin sinut ja annoin sinun levätä. Arvelin että päiväsi saattoi olla surullinen, ja halusin tarjota sinulle edes yhden rauhaisan yön.”
Katson noita sanoja pitkään, sydän kuroutuu kasaan. Vielä muutama hiljaisempi, hennommalla käsialalla kirjoitettu lause jatkaa:
“Tunnustan sinulle rehellisesti. Tiesin kyllä kuka olet en eiliseltä, vaan jo vuosien takaa. Isäni kertoi minulle tarinoita naisesta, jota hän ei ole koskaan unohtanut. Kun näin sinut ravintolassa, tunnistin sinut heti. Äitini kuoli kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien isäni on elänyt yksin, kuin varjo itsestään. Jos sinäkin tunnet olosi yksinäiseksi jos sinulla on kaipuuta menneeseen mene hänen luokseen. Te molemmat ansaitsette vielä ripauksen onnea loppuajan.
Alakulmassa on nimi ja puhelinnumero.
Istun pitkään hiljaa, ajatukset sekaisin. Sydämeni hakkaa ei häpeästä eikä hämmennyksestä, vaan oudosta, hellästä suloisuudesta.
Katson kuvaa uudestaan. Sen nainen ei näytä yksinäiseltä. Hänestä huokuu tunne, että joku on pitänyt hänestä huolta.
Iltapäivällä etsin pöytälaatikosta vanhan, kuluneen osoitekirjan, jota en ole avannut aikoihin.
Sormeni vapisevat, kun valitsen tutun numeron, jonka osasin ennen ulkoa.
Toisessa päässä vastaa tunnistettava, mutta varovainen ääni: “Haloo?”
Vedän syvään henkeä, hymy karehtii huulilla.
“Se olen minä,” kuiskaan. “Aikaa on kulunut. Ehkä meidän pitäisi katsoa vielä yksi auringonlasku yhdessä.”
Ulkona iltavalon kulta venyy hiljaiselle tielle.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin sydämeni tuntuu keveältä kuin elämä olisi salaa antanut minulle uuden mahdollisuuden juuri silloin, kun luulin kaiken olevan jo ohi.
