Nimeni on Kari Nieminen. Tämän kirjoitan päiväkirjaani erään kesäkuisen päivän iltana Helsingissä.
Seisoin siinä Sorolan hautausmaalla, kahden halvan, kiillottamattoman koivuisen arkun edessä kädet puuskassa ja hymy, joka oli kaikkea muuta kuin lämmin. Tuuli pyyhki Järvi-Suomen rantamaata ja toi hiekkaa jalassa oleviin italialaisiin kenkiini. Katsoin näitä arkkuja, kuin olisin tutkinut pilaantunutta ruokaa. Ympärilläni noin kolmekymmentä mustiin pukeutunutta suomalaista kyläläistä seisoi hiljaa. Vanhat mummot kaulaliinoissa, miehet lakit käsissään, lapset jotka vilkuilivat aikuisia itkemättä ymmärtämättä miksi.
Ja minä, Kari, hopeanharmaa kolmiosainen puku yllä, sveitsiläinen kello kimaltamassa keskipäivän auringossa, ja hymy, joka olisi voinut jäädyttää saunan löylyt. “Tämäkö on parasta mitä saitte kasaan?” sanoin kovaan ääneen, ja osoitin vasemmanpuoleista arkkua halveksuen. “Näyttää torilta tuodun omenalaatikolta.” Kukaan ei vastannut mitään. Naiset mulkoilivat toisiaan.
Väinö Kumpulainen, kylän puuseppä, jonka käsistä nuo kaksi arkkua olivat syntyneet pitkän yön aikana, puristi nyrkkejään, muttei sanonut sanaakaan. Kiersin arkkujen ympäri, varmistin kuin olisin tarkastanut keskeneräistä työtä. “Entä nuo kukat, metsästä vai ojanpientareelta kenties? Tämähän on kuin koiran hautajaiset, eikä edes sellaiset hienot.” Pysähdyin arkkujen väliin, katse niihin kylän tuttuihin. Sitten tivasin: “Vielä kuoltuaankin he hävettävät minua.”
Silloin tunnelma muuttui. Se hiljaisuus, joka alun perin oli hautajaisten kunnioittavaa, muuttui vihaksi ja häpeäksi. Siinä polvillaan arkun vieressä istui Leena, silmät punaisina itkusta. “Ole nyt hetki ihminen, Kari. Ne olivat sun vanhemmat.” Minä en edes vilkaissut häntä. Otin kännykän esiin, vilkaisin kelloa ja huokaisin kuin olisin joutunut pelissä häviävään tiimiin ja aika valuisi hukkaan.
Juuri silloin, syrjäisellä kirkkomaan tiellä pysähtyi musta Volvo. Ovi aukesi ja siitä astui nuori, hoikka juristi Mirja Salonen nahkasalkku kainalossa, käsissään ruskea kirjekuori. Hän käveli suoraan isä Matin luo, kuiskasi tälle jotakin, ja pappi nyökkäsi vakavana.
Katsoin sitä kuorta, ja yllätyksekseni olin ensimmäistä kertaa koko aamuna vakava. En tiennyt miksi, mutta se oli kuin jääpala vatsassa, vain hetken. Katse kohosi jälleen siniseen taivaaseen olinhan Kari Nieminen, eikä mikään voinut minua satuttaa. Mutta siinä kuoren sisällä odotti totuus, joka mullisti kaiken, mistä olin kuvitellut tietäväni.
Jos joku tätä lukee, ja jos tarina on koskettanut, niin pysähdy hetkeksi. Mutta ennen kuin mennään siihen, miksi olin hautajaisissa ilkeä ja kylmä, palataan vuosien taakse savupirttiin Järvi-Suomen sydänmailla, missä pikkupoika haaveili karkaavansa ainoasta paikasta, jossa häntä rakastettiin.
Meidän Niemisen perheen talo oli rinteessä, soratien päässä, jota ei löytynyt kartoista. Hirsimökki, nukkavieru katto, tuuheana kasvavat kuuset ja katajat pihassa. Eteisessä ovi, joka ei koskaan mennyt kunnolla kiinni, ikkunan eteen ripustettu äidin vanha pitsiliina. Sisällä lattia oli hiekkainen, kolmatta vuosikymmentä vanha pirttipöytä ja kolme eriparista tuolia. Seinällä pieni alttari, jossa paloi kynttilä Neitsyt Marian kuvan edessä. Puuliesi, jolla Aino keitti ohrapuuroa ja silloin tällöin vähän savukalaa, jos Jussi sattui saamaan järvestä.
Ainolle ja Jussille, minun vanhemmille, koti oli kaikki. Jussi rakensi hirsiseinät, kantoi kattopellit polkupyörän tarakalla kirkonkylästä kolme kilometriä. Talo oli hänelle enemmän kuin omaisuus paikka, jota kukaan ei voinut ottaa pois. Äiti ymmärsi sen, osittain siksi, että rakasti Jussia, mutta myös koska tiesi, ettei köyhyys aina ollut köyhyyttä. Mutta minä en koskaan osannut nähdä niin.
Mietin usein, miksi olin syntynyt väärään paikkaan. Koulussa muiden pojat tulivat uusin reput selässä, luistimet ja sukset ja eväät, joita olin nähnyt vain telkkarista. Minulle jäi isän reiitetyt kumisaappaat, muovipussi repun sijaan ja kaksi ruisleipäpalaa voipaperissa. Pojat nauroivat: “Siinähän tulee taas se köyhän Niemisen poika.” Kiristi hampaita ja katsoin lattiaa, ja jotakin mustaa kasvoi sisällä.
Eräänä keväänä opettaja pyysi, että tuomme äitienpäiväksi lahjan, kortin, kukkaset jotakin pientä. Kaikilla muilla oli marketin ruusuja, kääreissä konvehteja, hienoja ostettuja kortteja. Minulla oli pitsinen nenäliina, jonka äiti oli ommellut minulle kahdessa yössä. Kiedoin sen vanhaan sanomalehteen, kun ei muuta löytynyt. Kun nousin luokan eteen, takarivistä kuului: “Tuo näyttää rättipyyhkeeltä!” Loput repesivät nauruun ja minä naureskelin mukana, vaikka teki mieli upota siihen lattiaan.
Kotona äiti kysyi, miten päivä meni. “Ihan ok”, sanoin ja painuin pihalle, istumaan rantakalliolle, ettei tarvitsisi itkeä äidin nähden. Äiti ei koskaan tiennyt, että heitin sen nenäliinan roskiin seuraavana aamuna.
Vielä selkeämmin muistan sen päivän kun olin kymmenen ja kotiin tultuani itkin. Koulun retki Helsinkiin maksoi sata euroa. Isä istui pihalla paikkaamassa tuolia, kun kerroin rahasta. Hän katsoi, otti tuolin syliinsä ja sanoi: “Kari, rahaa ei ole, mutta retkiä tärkeämpää on oppia tästä arjesta.” Nyökkäsin vain, menin nukkumaan, mutta sisällä päätin: minä vielä näytän teille. Lähden täältä, minulla on joskus rahaa. En koskaan halua olla isän kaltainen.
Vuodet kuluivat ja viha muuttui halveksunnaksi ja jokainen vastaus ei-ole-rahasta oli uusi kivi muurissa välillämme. Mutta en voinut tietää, että alle neljänkymmenen kilometrin päässä, Kuopion pankin konttorissa, nuori juristi piti hallussaan tilejä, sijoituksia ja tontteja, joiden omistajaksi oli kirjattu yksi ainoa nimi, Jussi Nieminen. Mies, joka polki pyörällä halkopinojen sekaan ja sanoi aina, ettei ole rahaa.
Lähdin kotoa maaliskuussa yhdeksäntoista täytettyäni, hiljaisuudessa, ilman hyvästejä. Vanha urheilukassi, kolme vaihtovaatetta, kotikunnan väestörekisterin paperit ja VR:n lippu Helsinkiin maksettu viikonlopputöillä kylän kaupalla. Äiti huomasi menoni keittiöstä, kuivasi kätensä esiliinaan ja jäi seisomaan ovelle. Ei itkenyt, ei pyytänyt jäämään, sanoi vain: “Jumalan siunausta, poikani.” Heilautin ilman katsetta ja marssin polkua pitkin pois, kunnes soratie nielaisi minut.
Isä ruokki kanoja ja kuuli oven paukahduksen, askeleet, hiljaisuuden joka jäi jälkeen. Kun äiti myöhemmin sanoi “Nyt se lähti”, isä vain nyökkäsi. “Kyllä se joskus palaa. Kun ymmärtää, hän palaa.” Mutta en palannut. Helsingissä opin vihaamaan yhä syvemmin. Työskentelin hyllyttäjänä, telineasentajana, pizzalähettinä. Asuin kimppakämpässä, söin kerran päivässä ja aina toistelin: “Minä en tule olemaan kuin isä.”
Viidessä vuodessa sain kasaan rakennusliikkeen. Kymmenessä vuodessa oli jo toimisto Bulevardilla, kolme mustaa pakua, kaksion lattiasta kattoon lasia, jonka maksuista olin jatkuvasti myöhässä. Ulkoapäin menestyvä, sisältä velkaantunut, kylmä ja yksinäinen mies.
Vuosiin soitin kotiin kerran, sitten kahdesti, kolmantena en enää ollenkaan. Äiti soitti joka sunnuntai illalla isä Matin puhelimella. Laitoin viestit suoraan roskiin, joskus ilta-aterialla nauraen. Yhden kerran vuodessa saatoin vilkaista kuvaviestin, jonka isä lähetti käsin kirjoitetussa kirjeessä. Kuorissa kerrottiin arjesta, kaadetuista koivuista, kevään ensilumesta. Ne päätyivät avaamattomina roskakoriin vuodesta toiseen.
Kasassa kahdeksan vuoden hiljaisuus. Sillä aikaa äiti syttyi sairauteen kuin salama: ensin väsymys, sitten yskä, eikä auttanut isän keittämä kuusenkerkkätee. Kun viimein päästiin Pielaveden terveyskeskukseen, siellä todettiin kuivasti: keuhkot rikki, lääkkeet liian kalliita, aikaa liian vähän. Leena, jonka omat lapset olivat jo teinejä, muutti meille hoitamaan äitiä. Heräsi aamuhämärissä, syötti, pesi, vaihtoi vuodevaatteet, rauhoitteli yskää. Lapset kotona tiesivät: nyt on muilla suurempi tarve kuin meillä.
Illan koittaessa Leena auttoi äidin ikkunan viereen, missä tämä tuijotti kylän tietä. Josko tänään Kari tulisi? Ja joka ilta pettymys, jonka Leenan piti valkoisella valheella kuitata.
Isä auttoi miten pystyi, haki puut ja lääkkeet, mutta silmissä oli jotakin murtunutta: ei vain äidin sairaus, vaan minun poissaoloni. Pappi Matti yritti vielä kerran tavoittaa minut. Ensimmäinen soitto meni vastaajaan. Toisella kerralla sihteeri sanoi herra Niemisen olevan kokouksessa, eikä häntä voisi nyt häiritä. Kolmannella soitolla vastasin itse. “Olen pahoillani, mutta en enää kuulu siihen maailmaan. Jos tarvitsette rahaa, etsikää muualta”, olin sanonut ja katkaisin puhelun.
Äiti hiipui pois joulukuussa. Leena valvoi vuoteella, puoliunessa, kunnes eräänä yönä äiti kuiskasi: “Tyttäreni, mitä Jumala onkin antanut, sinä olet ollut minulle se, jonka menetin.” Leena ei pystynyt sanomaan mitään, vain puristi kättä. Viimeisenä yönä äiti kaipasi pienen kehystetyn kuvan siellä minä olin kuusivuotiaana, hampaattomana hymyllä savupirtin portaalla. Puristi sen rintaansa vasten, henkäisi kerran: “Poikani.” Leena sulki äidin silmät ja haki pappi Matin, kävellen varpaillaan, kuten suomalaiset naiset, kun eivät halua herättää koko kylää surullaan.
Teresa meni matalassa, hiljaisessa hautajaisessa, puusepän koivuarkussa, kukat lapset keräsivät ojanpientareelta ja pappi Matti luki saatesanat ääni särkyen. Koko kylä oli paikalla paitsi minä. Isä seisoi koko toimituksen ajan vaiti, tahrattoman rauhallisena, kuin olisi katsonut johonkin menneeseen. Leena meni hänen luokseen, kehotti kotimatkalle. “Jään tänne”, sanoi isä, ja seisoi haudan äärellä kunnes tähdet syttyivät Savon yllä.
Yöllä hän käveli kotiin, istui äidin tuolille ja ei siitä enää noussut. Leena toi ruokaa seuraavana päivänä, mutta papupata jäi koskematta. Toisena iltana hän löytyi samasta tuolista, hääkuva sylissä. Kolmantena aamuna hiljaisuus vastasi eikä isä noussut ollenkaan. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti paperiin: sydän pysähtyi. Kylässä tiedettiin: Jussi oli päättänyt lähteä, kun Aino meni ensin.
Matti-pappi löysi isän tyynyn alta paksun kirjekuoren osoitettuna juristi Mirja Saloselle: “Hetkeä varten, kun aika on.” Pappi Matti laittoi viestiä Mirjalle ja soitti vielä kerran minulle: “Molemmat vanhempasi ovat kuolleet. Hautajaiset perjantaina.” Kuuntelin viestin, solmin krakan, vilkaisin kelloa ja lähdin kuin en olisi mitään menettänyt. Mutta olin menossa en surun vaan perinnön vuoksi.
Ajoin kylälle mustalla Mersulla, vuokrasin sen lentokentältä en halunnut ajaa omaa autoani sorateillä. “Iskee ripan tärviölle”, selitin assistentille Helsingissä. Astuin hautausmaalle, silmälasit ja harmaa puku päällä, kengät uppoutuneina hiekkaan. Kaksi koivuarkkua avoimen haudan äärellä, villikukkia ja kynttilöitä, kyläläiset hiljaa. Astelin suoraan arkkujen luo, riisuin aurinkolasit teatraalisesti, että jokainen näki kasvoni.
Koputin arkkua knapeilla kuin halpaa ovea: “Hyvä, ettei edes lakkaa pistetty. Tässäkö parasta, mitä vanhemmillani oli?” Väinö puuseppä astui esiin, mutta vaimo pysäytti: “Antaa olla. Anna Jumalan hoitaa.” Aloin naureskella ääneen. “Olipa tilaisuus. Jätin liikeneuvottelun tätä varten väliin. Katsokaa nyt, miten isääkin on puettu enemmän paikkaa kuin kangasta.” Naapurit mulkoilivat, vanha eukko nojasi ristiin ja kuiskasi muorille: “Aina Aino rukoili, että poika palaisi. Tämänkö Jumala lähetti.” Jätin huomiotta katselin kelloa ja odottelin perintöpuheita.
Leena ei enää voinut olla hiljaa, nousi ja astui eteeni. “Saitko naurezua tarpeeksi jo, Kari?” katsoi kyyneleet viheriöissä silmissäni. “Tiedätkö, että olin täällä äitisi viimeisessä yössä. Olin se, joka ruokki hautaan menneen isäsi, hoidin, kun sinä pyörittelit bisneksiäsi ja kuljit kravatti kaulassa.”
Minä olin hiljaa aina ennen osasin sanoa jotakin. Otti silti liian kauan. Uudet perillisesti tullut juristi Mirja pysäytti hautausmaan hiljaisuudella. Mirja astui, luki testamentin.
“Minä, Jussi Nieminen, osoitan koko omaisuuteni 400 hehtaaria peltoa Kuopion ja Siilinjärven välillä, kolme omakotitaloa, 850 000 euroa rahastoissa, 400 000 euroa säästötilillä lahjoitettaviksi Lastenkoti Pyhän Annan hyväksi.”
Kuuntelin sanattomana. Isä, jonka uskoin olleen köyhä, ei ollut köyhä. Hän ei jättänyt minulle mitään kaikki lastenkodille, jolla ei koskaan ollut vanhempia. “Minä olen poikansa”, sopersin. Mirja ojensi minulle käsin kirjoitetun kirjeen.
“Kari, poikani jos tämän kuulet, olen siirtynyt Ainon perässä. Olin orpo, jätetty lastenkodin portaille, ja minulle annettiin elämä ja nimi siinä talossa. Olin köyhä lapsi, mutta opin siellä: onni ja rikkaus eivät ole euroja vaan sitä, mitä annat. Jos koskaan koet puuttuvasi jotakin, mieti mitä sait: rakkautta ja aikaa. Kaikki, minkä säästin, menee niille, jotka joutuvat kokemaan yksinäisyyden, jonka minä tunsin lapsena. Sinä et koskaan osannut pysähtyä katsomaan, mitä sinulla oli, siksi en voinut antaa sinulle omaisuutta. Sinua rakastin, nytkin rakastan.”
Kirjeen lopussa isä kirjoitti alle: “Rakkaudella, Jussi.” Koko hautausmaa itki. Minä seisoin puku päällä, paksu kuori kädessä, mutta mitään kertynyttä ei ollut enää jäljellä. Kaikki oli mennyt.
Katselin, kun Leena lähti, sanoi lopuksi hiljaa: “Toivottavasti joskus ymmärrät, mitä sinulla oli.” Jäin yksin, arkkujen kanssa, kuoren ja historian kanssa. Tuuli kuljetti polulta hiekkaa silmiini, mutta makasin kylmällä maalla, sillä uskottelin itselleni, etteivät kyyneleet voineet olla omiani niin kovaksi olin itseäni luullut.
Puhelin soi pankista soitettiin rästiinjääneistä lainoista. Katkaisin puhelun ja toinen numero soitti: autovuokraamo, sitten isännöitsijä, taas lainaosasto, kunnes laitoin puhelimen kiinni lopullisesti.
Kaikki oli ollut kulissia. Rakennusfirmani oli konkurssin partaalla, kotini ulosotossa, elämäni ulkoapäin komea mutta sisältä tyhjä. Isäni puusepänharmaalla paidalla oli ollut enemmän arvoa kuin minun italialaisilla kengilläni.
Pappi Matti tuli viereeni, antoi pienen, vanhan valokuvan: minä pienenä mökin portailla, vanhemmat taustalla, äiti ilman kiharoita, isä hattu päässä ja molemmat hymyilivät minulle kuin olisin ollut rikkain lapsi maailmassa.
Puserrettuani kuvan rintaani vasten, vihdoin itkin. Itkin kauan kadotettuani kaiken, minkä luulin olevan arvotonta, ja vasta nyt ymmärsin, että todella rikas olin ollut silloin kun luulin, että minulla ei ollut mitään.
Tänään ymmärsin, ettei rikkaus mitata euroissa tai kiiltävillä kengillä, vaan niissä hetkissä, kun joku rakastaa sinua ehdoitta. Kaikki muu on vain tuulta Järvi-Suomen rannalla.
