Helmi lauloi onnestaan, tietenkin! Nyt hänellä oli oma asunto, ikioma, eikä enää ilkeää vuokraemäntää, joka sammutti valot yhdeltätoista, seisoi oven takana ja sammutti lieden juuri, kun perunat kiehuivat. Eikä enää kieltoja käyttää hiustenkuivaajaa tai suoristinta “että eivät jumitu johtoon”, kuten vuokraemäntä varoitti.
Kylpyyn ei saanut mennä, vain nopea suihku, kerran päivässä, aamulla tai illalla oman valinnan mukaan mutta aina, kun Helmi otti suihkun, Aino-täti kolkutteli oveen ja muistutti vedenkulutuksesta.
Vuoden verran Helmi kesti Ainon ihmeellisiä sääntöjä, ja kun täytti kahdeksantoista, hän anoi vanhemmiltaan lupaa muuttaa soluasuntoon opiskelijakylään. Se oli oma seikkailunsa: luteet, torakat ja kämppikset, jotka toivat poikaystäviään kylään ja samalla lainasivat paistinpannun, jossa paistui perunatkin ja taas se katosi. Helmi sieti vuoden, kunnes isä sattui näkemään vallitsevan kaaoksen ja päätti, että tässä sai riittää.
Helmille ei tietenkään annettu lupaa jäädä päivääkään enää asuntolaan. Vielä viisi vuotta Helmi asui vuokralla mummo Hiljan luona. Hilja oli herttainen, vaikkakin hieman höpsähtänyt mummo.
Kun Helmi valmistui koulusta ja aloitti työt, hän asui edelleen Hiljan luona, keräsi säästöjä käsirahaan. Unelmana oli ostaa oma asunto pieni, vaatimaton, kunhan olisi oma. Sillä aikaa kun muut tytöt pyörivät treffeillä ja kuluttivat palkkansa vaatteisiin ja käsilaukkuihin, Helmi paiski töitä ja säästi ahkerasti. Mummo Hiljakin sanoi usein, että nuoren naisen pitäisi levätä joskus, mutta Helmi kulki itsepäisesti kohti haavettaan.
Eräänä päivänä vanhemmat tulivat käymään ja isä, vähän hermostuneena, ilmoitti, että he olivat yhdessä äidin ja mummo Lemmin kanssa päättäneet auttaa Helmiä. Lemmimummo oli isän kaukainen sukulainen, ei koskaan perustanut perhettä, oli ollut opettajana kouluvuosinaan lähes kahdeksaankymmeneenviiteen. Hänellä oli ärhäkkä luonne ja oli ehtinyt riidellä kaikkien sukulaisten kanssa paitsi Helmille tärkeän isän kanssa, jota hän hieman kuunteli, sekä Helmin äitiä, jota hän rakasti, äidin myös oltua opettaja.
Kerran, kun vanhemmat hakivat Lemmiä ostoksille, mummo pyysi isää auttamaan häntä muuttoon vanhainkotiin. Isä ei sanonut mitään, ajoi katsomaan paikkaa äidin kanssa, mutta valmisteli sen sijaan Lemmin huoneen heidän kodistaan valmiiksi. Loppujen lopuksi päätettiin, että Lemmi asuisi heidän luonaan eihän tyttärikään asu samassa kaupungissa enää. Lemmi, vaikka olikin jo kunnioitettavassa iässä, oli teräväkielinen ja hyvin perillä asioista. Hän sanoi isälle, että tiesi olevansa hankala ja ettei hänen tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa, koska hyvä mieli tulee ystävällisyydestä ja yhdessäolosta vuosien saatossa.
Vanhemmat kuitenkin vakuuttelivat, että näin oli kaikille helpompi, ja nyt heillä olisi joku katsomassa kissojen ja papukaija Hämen perään, kun matkustaisivat jonnekin. Eikä tarvinnut enää maksaa erikseen ruoasta tai polttoaineesta, kun kaikki söivät yhdessä. Esimerkiksi jos isä lähtisi kalareissulle, ei äidillä olisi niin yksinäistä.
Lopulta Lemmi myöntyi, ja iloitsi, että saisi vielä viettää aikaa läheisten kanssa. Hän elikin monta vuotta lämpimän perheen keskellä, hengitti rakkautta, ja lopulta lähti tästä maailmasta hiljaa, jättäen kaiken omaisuutensa sukulaisilleen. Helmille hän antoi henkilökohtaisesti kaulakorun, jonka oli perinyt omalta äidiltään ja josta ei ollut ikinä luopunut, vaikka ajat olivat olleet tiukkojakin.
Helmi otti korun vastaan kyynelsilmin, kiitollisena ja ylpeänä, ja katseli sitä usein miettien ystävällistä mummo Lemmiä.
Isä ehdotti, että mummon asunto myytäisiin ja sillä rahalla ostettaisiin Helmille koti siinä kaupungissa, johon hän oli kotoutunut. Niinpä Helmillä oli nyt oma, pieni, mutta valoisa kaksio. Edellinen asukas vakuutti jättäneensä asuntoon kaiken lämmön ja hyvän energian Helmi ryhtyi remonttiin heti, ja vanhemmat auttoivat mielellään. Helmi keksi mitä ihmeellisimpiä ideoita, jotka isä toteutti kärsivällisesti. Lopulta asunto muuttui kodiksi, ja äiti päätti uudistaa myös oman kotinsa Helmillä riitti jo suunnitteluintoa.
Niin Helmi kotiutui uuteen asuntoonsa, tottui vieraaseen kaupunkiin ja alkoi vähitellen rakastaa sitä. Töissä hän ystävystyi Marjaanan kanssa. Ystävykset viettivät iltoja yhdessä, Marjaana tuli usein kylään.
Kerran Helmi kertoi lapsuudestaan: kuinka hän ystävänsä Elsan kanssa karkasi kerrostalonsa katolle ottamaan aurinkoa. “Hauskaa oli,” Marjaana totesi. “Ehkä meidänkin pitäisi…”
He nauroivat yhdessä. “Kunhan meitä ei lukita sinne, kerran jäimme Elsan kanssa katolle iltaan asti, kun talonmies, vanha Matti, meni ja lukitsi oven. Huusimme kurkku suorana, mutta Matti ei kuullut mitään. Isä tuli onneksi kotiin aikaisin ja pelasti meidät.” Helmi myönsi, ettei äiti saanut koskaan tietää siitä, sillä isä suojeli häntä ankarilta toruilta.
Marjaana naurahti ja totesi, ettei hänellä ollut yhtä hyvä tuuri lapsena, vaan kyllä tuli tukkapöllyä. “Pitäisiköhän meidänkin neuvotella talonmiehen kanssa jos vaikka lainaisimme avainta katolle ja ottaisimme rauhassa aurinkoa?”
Vartija, setä Viljo, hieman ensin vastusteli ei sääntöjen mukaan mutta lopulta antoi myöntymyksensä tyttöjen vakuutettua, että mitään hullutuksia ei tapahtuisi. Puoli vapaapäivää he makoilivat katolla, aurinko porotti ja maailma oli kaukana.
He saivat käyttää avainta Viljolta useamman kerran. Erään kerran heidän lähtiessään katolta he kuulivat oven narahtavan. Hiipivät kulman taakse ja näkivät siistin, vanhemman naisen syömässä voileipää, selkä lämpöputkeen nojaten.
“Kuka te olette?” tytöt kysyivät uteliaasti. Nainen pyyhki suupielensä ja vastasi hetken mietittyään, “Olen Maija Kallio.” Helmistä nainen näytti tutulta.
“Oletteko… te olette se entinen asukkaani?” Helmi sanoi silmät suurina.
“Niin, juuri se herttainen tyttö, joka osti asuntoni,” Maija sanoi ja punastui. Hän alkoi itkeä.
Maija kertoi oudon, miltei unen kaltaisen tarinan. “Kasvatin ainoaa poikaani yksin, kun mies meni toisen matkaan. Jouduin laittamaan kaiken lapsen eteen: opiskelut, työpaikat, kotityöt. Kun poika valmistui ja meni töihin menestyksekkäästi, elämä helpotti. Mutta naisissa ei ollut tuuria.”
Viisi vuotta sitten poika tapasi Annin, mukavan ja käytännöllisen tytön. He muuttivat isompaan asuntoon, mutta poika pyysi äitiä asumaan kanssaan, koska se oli käytännöllistä. Sitten syntyi kolme pikkuista, ja Maija jäi lastenhoidoksi, keitti ruokia, siivosi, pukei lapsia. Mutta kasvatuspäätökset jäivät Annin harteille mummon osa oli ruokkiminen ja satujen lukeminen.
Kun Maija viimein uupui, lääkäri määräsi lepoa ja hiljaisuutta, mutta sitä oli mahdoton saada. Nuoret kävivät töissä, jättivät lapset mummolle ja pyysivät, että asunto myytäisiin, sillä siinä ei ollut enää järkeä pitää sitä tyhjillään. Osa rahoista meni Maijalle “korvaukseksi”, osa pojalle. Maija osti pienen yksiön kaupunkiin.
“Kun kesä koitti, nuoret lähtivät lomalle, ja minä jäin yksin lasten kanssa. Olin niin uupunut, että teki mieli vain kadota. Keksin sanoa pojalleni, että menen ystävän mökille viikonlopuksi. Mutta oikeasti kuljin kaupungilla, kävin taidenäyttelyissä ja istuin joen rannalla penkillä en nukkunut, en oikeastaan mitään.”
“Oi sentään, missä te nyt asutte?” Marjaana kysyi lempeästi.
“Ostin yksiön tästä talosta, mummon perintörahoilla, ja nyt olen oma herrani”, Maija hymyili. Tytöt halasivat tätä ohimennen, ja Helmi kutsui Maijan kylään, laittoi kahvit ja paistoi korvapuustit. “Tämä asunto on nyt paljon lämpimämpi,” Maija totesi. “Olisi pitänyt luottaa intuitioon eikä pojan pyyntöihin. Mutta, näin elämä menee.”
Marjaana kysyi käytännön asioista ja arveli, että Maija voisi tehdä pientä remonttia ja Helmi lupasi apua. Kuukauden päästä Maija asui uudessa, vanhassa tutussa talossaan kukaan ei tiedä, mitä Marjaana sanoi pojalle, mutta tämä näytti asettuneen ja hyväksynyt äitinsä ratkaisun. Annille asia oli vaikeampi, mutta ajan myötä lapsenlapsetkin halusivat yökylään uuden kodin lämpöön.
Maija ja Helmi vierailivat toistensa luona, kävivät taidenäyttelyissä ja museossa. “En minä kyllä anna koskaan omaa kotiani pois, kun vanhenen,” Marjaana tuumi. “Kuka jaksaisi istua öitä penkillä joella ja kiipeillä katoilla?”
“Aivan,” Helmi sanoi, ja nauraen he halasivat toisiaan unen harsoisessa aamuvalossa.
Hyvää huomenta, rakkaat ystävät! Kiitos, kun olette mukanani! Halaan teitä lämpimästi.
