Kun kohtasin Marikan, ja rakastuimme, oli Aila kuuden ikäinen. Aila oli kasvanut ilman isää ja hänen kaipauksensa hellyyteen oli niin suuri, että tyttären ja minun yhteiselo sujui alusta asti luontevasti. Elelimme kuin sumussa, onnellisina, kunnes hänen ikäänsä hiipi se epämääräinen, outo nuoruus kuin sumu, jossa eksyy.
Sinä et ole minun isäni! huusi Aila eräänä päivänä, kuin oltaisiin oudon metsänkeskellä.
Miten niin en muka ole? Kuka muka kuunteli kaikki valituksesi luokkatovereistasi ja puolusti sinua vanhempainilloissa? Kuka piilotti viimeiset suklaapatukat kaapissa, antaakseen ne sinulle aavemaisen murheen iltana? Kuka jakoi salaisuuden nuken varastamisesta ilkeältä Ninniltä alakerrasta? Ja kuka, yön hiljaisuudessa, hiipi ulkona nukke takin alla, ja piilotti sen sireenipuskaan, ettei jäisi jälkiä? Ja muistaakseni, sovimme jo vuosia sitten sanamme painavan jos minua kutsuttiin isäksi, miksi nyt, oudossa unessa, olisi muuttunut.
Ailan sanat hänen, jota pidin omana lapsenani sattuivat minua, mutta surua en näyttänyt. Miehenä ja isäpuolena tunsin, ettei loukkaantumisesta olisi apua.
Hyväksytty argumentti, sanoin, tehden puolileikillisen varusmies-tervehdyksen. Pitäisikö meidän keskustella uudesta vaiheestamme? “Ei-isän” ja “ei-tyttären” roolit…
Sydämeni vuoti jäävettä mutta koin, että ratkaisu oli oikea. Ailalle piti antaa valinnanvapaus unessa kaikki on toisaalla, mutta säännöt silti ovat olemassa. Mutta Aila vain murahti en halua ja paiskasi oven kiinni. Hän ei aikaisemmin käyttäytynyt noin, ei edes lapsena. Yleensä Aila ilmaisi tarpeensa selvästi ja päätös myöhemmin lankesi yhteiseen käsittelyyn. Jos hän olisi halunnut hypätä aitan katolta, selitin miksi se ei sopisi, ja havainnollistin seurauksilla. Kun Aila ekaluokalla päätti mennä naimisiin Jukan kanssa ja muuttaa hänen kotiinsa, minä suostuin toki kun laki sallii, lupasin auttaa muutossa. Muutaman viikon päästä hän perui koko homman.
Meillä kaikilla riitti yleensä rationaalinen keskustelu, mutta nyt tuli uusi sana: “En halua” ja “et ole isä.” Ennen Aila pystyi perustelemaan kieltonsa puurolla: “Ei maistu! Liian vähän sokeria ja kalvo päällä.” Selvä! Kävisi kuin syy, ja äiti voisi keittää uuden puuron tai antaa leivoksen, jossa on ainakin mainoksen mukaan vehnäjauhoa ja maitojauhetta yllin kyllin.
Seisoin oven takana, tutkin männyn syitä ja yritin etsiä vastauksia, mutta tyhjyys kietoutui ympärilleni kuin usva Saimaan rannalla. Mitäpä muuta kuin odottaa, miten unessa asiat liikkuvat ja vaihtuvat.
Marika suhtautui Ailan muutoksiin tyynesti hän muistutti, että oli aikoinaan ollut yhtä mahdoton ja että hänen isänsä olisi mieluiten lähettänyt hänet pohjoiseen porojen kanssa. “Nuoren mieli tasaantuu kun hormonit lakkaavat noitumasta,” hän sanoi. Mutta minä ikävöin Ailaa; ilman häntä iltaisin urheilukanavan katsomisesta tuli yksinäistä, eikä ollut kenellekään naureskella, kun Marikan ystävä Sirkka taas vaihtoi hiusväriään nopeammin kuin toukokuinen aurinko.
Aila saattoi välillä ilmaantua olohuoneeseen, kääriytyneenä omaan koteloon, muulloin varautuneena kuin pakkasyönä, ja silloin hänen lähelleen ei sopinut tulla. Minä iloitsin niistä hetkistä, kun vanha Aila käväisi takaisin.
Lähdetäänkö viikonloppuna luonnon helmaan? ehdotin mystisesti. Voisimme napata onget ja teltat mukaan, järvi on yhä jäässä!
Lähdetään, Aila? innostui Marika.
En minä mihinkään tule. Raahat itse omat uistimesi, kalastaja! kuului oven paiskaus, ja ihmettelevät katseemme kohtasivat toisensa. Juuri hetki sitten hän oli iloinen nyt, silmänräpäyksessä, raivoa ja koiranunta.
Ehkä hän kyllästyi kalastukseenkin, tuhahdin.
Sitten eräänä iltana Aila katosi. Iltataivaan hitaissa varjoissa hän ei tullut kotiin koulusta eikä vastannut puhelimeen. Soitimme kaikille kavereille, ja minä, kyllästyttyäni istumaan kotona ja tuijottamaan tapettia, lähdin etsimään unien lastani. Aloitin Petriltä, joka vielä vähän aikaa sitten oli ollut hyvä ystävä. Petri murahti:
En ole nähnyt häntä.
Voisitko arvata, missä saattaisi olla?
No, sanotaan, että sen jälkeen kun hän kutsui minua tylsäksi, ei enää juuri puhuttu.
Minäkin olen nyt saanut uuden nimen en-isä ja silti etsin hänen askeleitaan.
Käännyin lähteäkseni, mutta Petri pysäytti minut.
Ehkä hän on Tapion kanssa.
Kuka Tapio?
Rinnakkaisluokan poika. Ei ihan mallikansalainen; voitte yllättyä hänen menostaan.
Sitä suuremmalla syyllä mennään! Näytä tie.
Minä en tosin tule perille asti…
Petri, joskus ihmiset tarvitsevat apua, vaikka eivät pyydä. Arvelin, että sinua ei muuta kuin epämieluisat sanat hetkauta.
Petri huokaisi ja tuli mukaan.
Pian olimme huterien autotallien hämärässä. Kaukaakin kuului musiikkia, joka kaikui kuin hyhmävesi. Pari poikaa ja yksi tyttö seisoi oven suussa Ailaa ei näkynyt. Kävelin lähemmäs.
Etsin Ailaa, onko hän täällä? yritin huutaa musiikin yli.
Oletko joku pelastuspartio? tokaisi yksi pojista.
Silloin ovi heilahti auki, ja Aila astui esiin, silmissä outoa veitsenvaloa.
Miksi tulit tänne?
Sinun vuoksesi.
En tarvitse apuasi, osaan mennä kotiin.
Niinpä, muttei kello soisi näin myöhään. En halua noutaa sinua poliisilta, menehän nyt, taksi odottaa, prinsessa.
Aila mulkaisi ja istahti autoon; Petrille hän irvisti:
Petturi!
Tämän jälkeen Aila katosi usein iltoihin. Sinnikkäästi hain hänet autotallilta, välittämättä muiden pilkasta: “On oma autokuski tytöllä.” Kunnes eräänä yönä hän kieltäytyi tulemasta mukaamme.
Anna olla. Jätä minut rauhaan, aikuinen nainen osaa kävellä, hän huusi.
Kirjoita eduskuntaan, vitsailin, perustuslaki on selvä, alaikäisellä on oikeudet ja velvollisuudet!
Mene mokomaan suonsilmäkkeeseen! Aila sulki keskustelun.
Tiedäthän, etten lähde ilman sinua, vaikka käskisit minne…
Toivonpa, ettet olisi tavannut äitiä. Olisit pysynyt pois tieltä! hän jupisi, mutta astui autoon.
Koko matkan kotiin oli hiljaisuus niin tiheä, että silmät sumuuntuivat. Olisiko jo aika luovuttaa? Mitä yritin miksi kuljen mukana, vaikka hän vieroksui? Mutta luovuttaa en voinut. Unien maille tytär voisi kompastua, eikä silloin ollut ketään ojentamassa kättä.
Pian Ailan ryhmä katosi vanhasta tallista musiikki vaikeni eikä paikkoja enää löytynyt. Painostin Petriä, hän kertoi pari muuta paikkaa, mutta Ailaa ei löytynyt.
Hän palasi kotiin kun halusi, joskus keskellä yötä. Näimme Marikan kanssa, miten huoli painoi häntä enemmän kuin hän antoi näyttää; makasimme hiljaa vieretysten, pidätellen toisiamme lohduttomia tunteita.
Eräänä unisen yön tunteina puhelimeni pirisi kummallisesti. Vapisevin käsin vastasin.
Terve Juhani, kuului Petrin ääni, Aila soitti, hän on jossain asunnossa Itä-Pasilassa, ei pääse pois.
Oliko osoitetta?
Kuvaili talon, mutta arvelen mikä se on.
Tuletko mukaan?
Marika, joka oli vieressä, tärisi huuliltaan. Lähellä kyyneliä, mutta hän tiesi, että pidän lupaukseni.
Älä murehdi, hoidan tämän. Jää kotiin, paista vaikka lättyjä uniyön jälkeen nälkä kurnii, suukotin suolaisia pisaroita hänen poskeltaan.
Petri mukaan ja ajoin yön halki, sääntöjä kummemmin seuraamatta. Yö-Pasilassa tiet olivat kummia, takseja ja turisteja. Meinasin törmätä kahteen pulloon ja rosoiseen miespariin, jotka potkaisivat autoani ehkä olivat hanheen muuttuneita miehiä.
Perillä pyysin Petrin jäämään autoon. Katsoin ylös, ikkunoista loisti musiikki ja varjoja, jotkut tupakalla parvekkeella mietin, oliko asunto oikea.
Kun pääsin eteiseen, vanha muori, uneton kuin outo tunturi, pysäytti kertomaan, missä kummat asunnot ovat.
Kolme niitä on, kaikkia asuu narkkareita! hän sanoi.
Oikeitako? hymähdin.
Näin itse, kun piikittivät ja tupakoivat outoja juttuja.
Kiitin, otin numerot ylös. Ensimmäisessä asunnossa tavallinen juoppo, keittiössä hänen sekaisena naisystävänsä ja koira, jolla silmissä outo viisaus. Toisessa ei elämää. Kolmannessa nousi syke; ovea avatessa ulos tuli tyttö, joka näytti Ailalta, mutta jonka silmissä kiilsi kammottavaa lasia. Hänen hymynsä oli kuin naamarin, ja vavahdin.
Syöksyin asuntoon, nimi paloi huulilleni.
Aila! Aila! etenin kuin jään alla, tunsin tyttöni huudon:
Isä! Isä! se tuli kylpyhuoneen oven takaa. Tempaisin oven, joka natisi mutta antoi periksi. Aila syöksyi syliini, yksin olohuoneen pelokkuudessaan.
Kun tulimme ulos, poliisi jo nousi rappusia. Vanha muori oli ehtinyt soittaa, ja partiopoika tuli tutkimaan.
Pidettiinkö tytärtänne väkisin? kysyi konstaapeli.
Kyllä, vaikka olen vain hänen isäpuolensa, sanoin.
On hän minun isä! sanoi Aila kirkkaasti.
Kotona istuimme pöydän ääressä, söimme suolaisia lättyjä kermavaahdon kanssa ehkä kyynel suolaa, mutta maku kuin unessa. Minä pidin puheen siitä, miten en koskaan lähde heidän elämästään, vaikka minut ajettaisiin pois pajupatukalla. Että elämä on sirkusta, ja putoamisia tarvitaan, että oppii taas nousemaan ilmaan. Ja vaikka sanani olivat hölynpölyä tai totisinta totta, katselivat he minua hymyillen, käsi poskella, niin läheisinä ja rakkaina, kuin unessa, jossa kaikki on omaa. Minun perheeni.
